...no sioille tai tavan kansalaisille, täältä niitä enivei pesee! Ja hyvin muuten pesikin; kaikenkirjavia helminauhoja, dublooneja eli kolikoita, frisbeitä ja muuta rekvisiittaa satoi paraatilaivoista siihen malliin, että kotiin asti niitä kulkeutui kassillinen. Älkääkä vaan kysykö mitä ihmettä niillä nyt sitten muka tekee?!?
Palataan siis ajassa kuukausi taaksepäin, jolloin olimme viikonloppureissussa New Orleansissa, viereisessä Louisianan osavaltiossa. Mulle iski joku viimeisen raskauskolmanneksen hyperventilaatio ja oli vaan pakko päästä jonnekin minireissuun. Apuva! Nyt jos koskaan, kohta sitä saa todennäköisesti mökkihöpertyä ihan riittämiin täällä omissa kotinurkissa! Miestä ei onneksi tarvinnut kovin pitkään ylipuhua, kun oli jo hotelli varattuna, auto tankattuna ja nokka suunnattuna kohti piiiiiitkää ja puuduttavaa matkaa.
Reissuun lähdettiin siis aamuvarhain lauantaina 21.2. Ensin vietiin kissa hoitolaan ja koira perhehoitoon kummivanhemmillensa ja sitten hyvä asento, sopiva ote kaasupolkimeen ja menoksi. Puuduttavaa menoa riittikin sitten koko päiväksi, sillä kahdeksisen tuntia kesti taittaa matkaa ensin Dallasista suoraan itään Louisianan rajan yli ja sieltä Shreveportin nurkilta hiljalleen etelään-kaakkoon kohti osavaltion pääkaupunkia Baton Rougea ja lopulta Mississippin rannalle New Orleansiin. Taival oli pitkä ja aivan käsittämättömän tylsä: Teksasin puolella tuijoteltiin lähinnä peltoja ja metsää ja Lousianan puolella alkoi olla rämeitä toisensa perään. Jossain välissä joku pieni tuppukylä, jossa kasvatettiin rapuja. Gee.
Hotelli löytyi ihmeen vaivatta, vaikka jouduimme ottamaan sen vähän kauempaa. New Orleansissa oli nimittäin parhaillaan menossa Mardi Gras -karnevaaliaika ja nimenomaan sen loppuhuipennusviikonloppu, joten porukkaa oli kylässä kuin pipoa ja keskustan hotlat siten ihan tuhannen tukossa. Kyseinen karnevaaliaika oli huipentumassa seuraavana tiistaina (Mardi Gras = Fat Tuesday), josta oli seuraavana päivänä alkava paastonaika.
New Orleans on tämän maan mekka mitä tulee Mardi Gras -juhlallisuuksiin, eikä sitä todellakaan voinut olla huomaamatta. Päivät pitkät kulki kaupungin läpi mitä erikoisempia paraateja marching bandeineen, cheerleadereineen, orkestereineen, kuuluisuuksineen ja tietenkin paraatialuksineen, joista hihkuvalle yleisölle syydettiin erinäistä karnevaaliroipetta. Keskustan ehkä tunnetuin alue, French Quarter alias ranskalainen kortteli, oli puettu kauttaaltaan karnevaaliajan väreihin eli kullankeltaiseen, vihreään ja violettiin ja sen monissa kahviloissa oli tyrkyllä vastaavin värein kuorrutettua King Cakea. Ja jolleivät omat paraativermeet sattuneet tulemaan mukaan, niin putiikista toisensa perään ja kierteleviltä katumyyjiltä irtosi kyllä naamareita, huiskaa, viuhkaa, helmikäätyä ja muuta sälää ihan riittämiin.
Mekin saimme osamme karnevaalitunnelmasta, vaikka raskautuneesta olotilastani johtuen emme juurikaan osallistuneet jokailtaisiin karnevaalihuipentumiin Bourbon Streetillä, kaupungin ehkä kuuluisimmalla kadulla, johon jengi pakkautui iltaisin bilettämään. Sen sijaan nautimme erityisesti ranskalaisen korttelin hurmaavista taloista pitsiparvekkeineen, raikkaasta ja aurinkoisesta säästä sekä tietenkin New Orleansin musteista - jazzista ja järjettömän hyvästä seafood-ruoasta. Kupuun upposi gumboa, jambalayaa, rapuja jos jossakin muodossa, ihanaa ja mausteista kreoliruokaa. NAM! Mä sain tosin siitä johtuen popsia närästyslääkkeitä suunnilleen kourallisen vartissa, mutta kerrankos sitä...
Kaupungin tunnelma, ihmiskanta ja elo yleensä on jotenkin vieläkin kauempaa kuin kahdeksan tunnin päässä... Paikoin aika tuntui pysähtyneen vähintäänkin vuosisadan taakse. Ja jos ei niin pitkälle niin vähintäänkin vuoteen 2005. Kävimme nimittäin kiertoajelemassa pitkin kaupunkia ja pääsimme kurkistamaan niitäkin alueita, joita taannoinen hurrikaani Katriina kuritti erityisen kovin. Sadat elleivät tuhannet talot olivat tuhannen päreinä - monin paikoin talosta ei tosin jäänyt muistoksi päreitäkään, vain sileäksi huuhdottu betonilaatta. Brad Pittin Make It Right Foundation pystytti tosin vauhdilla uusia taloja ja Harry Connick Jr:n sponssaama muusikoiden kylä kukoisti jo sieviä, uusia pastellinvärisiä taloja. Silti köyhyys ja ihmisten kurjuus oli monin paikoin käsinkosketeltavissa.
Kontrastina kurjuuteen pyörimme myös toisella laidalla kaupunkia, jossa hienot yliopistorakennukset seisoivat uljaana ja niitä ympäröivällä alueella kukki runsain määrin miljoonataloja. Vain joidenkin harvojen talojen seinillä näkyi enää raitoja muistuttamassa siitä, mihin vesi oli yltänyt pahimpaan tulva-aikaan.
Kotiin paahdoimme myöhään maanantai-iltana, ylenkylläisinä herkuista ja uusista kokemuksista. Mielessä vielä aimo annos aitoa etelävaltion tunnelmaa. Ja lievää kiitollisuutta ellei jopa nöyryyttä siitä, että itsellä on asiat aika hyvin. Muutamia fotskujakin tuli reissulta tallennettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti