Tippiä tippuu!

Tuollainen vajaa kaksivuotias on jo varsin kerkeäväinen. Etenkin tuollainen versio, jolla tuntuu veressä virtaavan aimo annos elohopeaakin. Kiipeää kaikkialle, riippuu kaikkialla, juoksee joka paikkaan ja tekee jatkuvasti jotain jonka ansiosta EI-sana raikaa yhtenään. Välillä iskee turhauma ja ahdistus, vaikka useimmiten kuitenkaan lastaan ei kiiltävästä kolikosta luovuttaisi kaleeriorjaksi... Sillä on niitä pieniä juttuja, jotka nostattavat hymyn huulille ja saattavat saada pientä hihitystäkin aikaan.

Kuten tämä:


Kyseessä siis täysin autenttinen kuva kotoamme. Olin imuroimassa pitkin poikin kämppää ja siirtelin mennessäni huonekaluja. Seurailin siinä aina välillä olkani yli ettei pojankoltiainen ehdi kovin suuriin pahantekoihin. Kas kun selkäni käänsin, olikin edessäni yhtäkkiä pojan pillimuki ja sen alla taalan verran tippiä. Kerrankin siis kunnian kukko lauloi tarjoiluistani?! Harvemmin on yhtä positiivista palautetta tullut.

Seuraava vartti vietettiinkin sitten konttaamalla pitkin kämppää metsästämässä niitä kaikkia muita "aarteita" mitä äidin käsilaukusta pengotusta lompakosta oli löytynyt... Pankkikortti sohvan alla, toinen komerossa oven alta sinne työnnettynä, seteleitä koiran ruokakupissa jne. Oh joy!

Jos äidin käsilaukku onkin totaalinen aarrearkku, jonka sisälmyksiä on ihana levitellä ympäriinsä ja hokea esim. pakstilli, pakstilli kun kysyn missä ihmeen tahmassa pojan naama ja kädet ovat (hieman on maisteltu äidin Dents-pastilleja...) tai pippi, pippi (eli pojan slangilla teippi kun terveysside on liimattu oveen), on myös kelloradio vakiohuvin kohde.

Sitä käännellään, väännellään, säädetään. Milloin se raikaa yksinään makkarissamme, milloin se herättää puolihuutamalla niin että meikä sinkoaa kattopropellin lapoihin asti ja onpahan kerta jolloin kelloradio kertoi minulle nimensä. Yksi hupi on nimittäin kääntää koko kelloradio ylösalaisin. Ja joka kerta menen samaan lankaan. Tuijotan tyhmänä numeroita ymmärtämättä ollenkaan paljonko kello on ja miksi en ymmärrä paljonko se on.

Eräänä yömyöhänä viimein punkkaan suunnistaessani vilkaisin kelloa ja hölmistyin kun masiina kertoi olevansa LEO. Ihan hyvän tovin siinä unihuuruissa sain tuijottaa näyttöä ja ihmetellä miksi siinä lukee LEO kunnes hiffasin taas kerran kääntää vekottimen... Niinpä, kello on siis 0:37...

Taitaapa olla nytkin jo aika painua punkkaan, jotta jaksan taas huomenna kaahata poikasen perässä... Who knows what tomorrow will bring?!

Kikkelikekkerit

Miehen palattua Suomen reissultaan tiedotin häntä tuttavallisesti lähteväni viikolla seksikutsuille. Hieman miehen naama venähti moisesta tiedotteesta ja lopuksi hän sai vain ähkäistyä että "onks tää jotain kinky-juttuja vai?". Siis häh? Mitäköhän kinky-juttuja hän ajatteli mun harrastavan ja missähän porukassa?

Kyseessä oli nimittäin Pure Romance Partyt. Olin jo monesti radiossa kuullut mainoksen että tulepa nyt PR kutsuille, joissa vietät hauskaa iltaa tyttöporukassa mukavassa seurassa, pienen purtavan parissa ja romantiikan merkeissä. Niii-iiin? Uteliaisuus heräsi jo siitä ja kun kaveri kivasti kutsui ystävänsä luona järjestettäviin partyihin niin sukkana sinne siis.

Viimeistään siinä vaiheessa kun tyttöporukka istuskeli sohvalla kikkelikynät ja katalogit kourassaan oli ilmiselvää minkä ympärillä illan teema pyöri. Kyseessä oli siis seksilelujen ja -tarvikkeiden tupperware-kutsut :D . Esittelijä oli räväkkä nainen, joka kävi tarjontaa läpi teemalla "from potions and lotions to things with motion". Alkukatalogi olikin ihan pehmokamaa, mutta mitä pidemmälle sivuja selasimme, sitä eksoottisempia ja ihmetystä herättäviä vimpaimia alkoi vilistä sivuilla ja pyöriä/pomppia/surista käsissämme.

Totesin olevani selvästi liian kaavoihin kangistunut kun jollakulla oli joka aukeamalta kommentoitavaa jonkin tuotteen toiminnasta/tehosta/tarpeellisuudesta. Ylilyönnin puolelle meni kyllä jo se merivoimissa ollut nuori nainen, joka jo heti alkuun mainosti kuinka hän oli NAVYssä, siellä oli about 1000 miestä samassa botskissa ja ehkä 50 naista ja nekin kaikki jotain ylipainoisia lepakoita, joten voitte vaan KU-VI-TEL-LA miten häntä vietiin (Kyseessä oli siis kaunis, hoikka nuori nainen)... Jossain vaiheessa alkoi jo olla epäselvää oliko ko. henkilö merivoimissa laivahuorana vai ihan asevoimissa, sen verran värikkäitä tarinoita naisella oli.

Eittämättä oli mukava ilta; hyvää syötävää ja juotavaa, hauskaa seuraa ja kivaa viihdettä. Jossain vaiheessa oli kyllä pakko ihmetellä tätä amerikkalaista kaksinaismoralismia: kodin ulkopuolella ollaan kovin uskovaisia, kirkossa käyviä, erittäin rajoittuneesti intiimiasioista keskustelevia, mutta suljettujen ovien takana voi tapahtua mitä vaan ja avoimesti julistaa kokemuksistaan erinäisten vimpainten ja/tai miesten parissa.

Illalla nukkumaan mennessä kyllä nauratti myöskin se ajatus että kokoaisimme Suomessa kaveripiirin kasaan ja pitäisimme vastaavat kutsut - olisikohan tunnelma yhtä vapautunut (ilman paria pullollista miestä väkevämpää) vai olisivatkohan kaikki ihan vaikeina punastellen katalogien piilossa... Hihhihii... Pitäisköhän testata - kuka ilmoittautuu kutsuille :D ?!

Suuria tunteita

Tiesimme jo viime vuonna samoihin aikoihin, että jatkoaikaa Teksasissa on vuoden verran. Tämän vuoden kevääseen. Silti kun asia alkoi varmistua, tuntui se jotenkin yllättävältä. Siis täh? Mitä, nytkö jo?

Ensin tuli epäusko. Siis mitä, menikö muka vuosi jo? Onko muka jo kohta neljä vuotta kasassa? Eeei voi olla...ei sitten mitenkään.

Sitten tuli vitutus. No ei sun nyt v*ttu joku pomo jossain hevonkuusessa määräile missä päin meidän perhe majailee!? Tässä pitää nyt sit taas koko omaisuus pakata johonkin hevon konttiin merille seilaamaan ja "lopettaa" koko nykyinen elämä ja pinnistää ihan tyhjästä taas uusi elämä Suomessa.

Sitten iski alistuminen. No kai tästä nyt sit on vaan kamat pakattava ja lähdettävä Suomea kohti... Huoooookaaaaaus.

Sitä seurasi yllättäen riemu. Hei jee, takaisin Suomeen! Perhe, tutut, ystävät, kaikki entiset kuviot! Ihania ruokia, raikasta ilmaa, puhdasta luontoa! Mökille viikonlopuksi, luontopoluille sekkailemaan, rakkaiden ystävien luo kyläilemään!

Sitten alkoi ahdistus. Aaargh! Hirveästi tehtävää ennen kuin tämä karavaani saadaan toiselle maankamaralle kaikkinensa päivinensä. Talon myynti, hepan tulevaisuuden arvonta, kaikkien tilausten/asioiden lopetus, hankinnat ennen Suomeen lähtöä, omat ja miehen duunikuviot, missä ja miten jatketaan elämää Suomessa jne. potenssiin 1207. Heerrrmo menee! Miehen firmasta tulee vaan pelkkää hötöä, ei mitään konkreettista tietoa ja toimintaa, jonka perusteella voisimme varmemmin päätöksiä ja muutoksia tehdä.

Kun puhun puhelimessa vanhempieni kanssa, iloitsen jo siitä, että he ja poikamme saavat viettää tulevaisuudessa enemmän aikaa keskenään. Ja ihanaa nähdä rauhassa kaikkia ystäviä ilman hirveitä lyhyen kesäloman paineita singota sinne ja tänne muutamassa viikossa. Ihanaa, Suomeen muutossa on niin paljon kivaa!

Mutta kun pimenevässä maaliskuisessa Teksasin samettisen lämpimässä illassa tuijotan pimeyteen, kuuntelen rapinoita ja eläinten ääniä takapihan pusikoista, ihailen taivaan siellä täällä loistavin valopilkuin koristavia lähestyviä lentokoneita ja niiden kumeaa kaukaista jylyä ja nojaan talomme - meidän oman, rakkaan kotimme - seinään, hiipii sisälle varkain käsikädessä apeus ja haikeus. Ennen kuin kaverinsa suru ehtii hännystellä mukaan, ryhdistäydyn. Vielä ei ole aika.

Niinpä muuttoomme liittyviä tuntemuksiani tiedustelevat ystäväni täällä ja kaukana saavat vastaukseksi lähinnä huokauksen ja käsien levittelyn. Koti siellä ja koti täällä. Ja aina kuitenkin jotain kaipaamassa.

Irtiotto arjesta - kuvin

Jotta jo useampaan otteeseen Teksasissa reissanneet vanhempani saisivat jotain uusia muistoja tältäkin matkalta, päätimme tehdä pikku reissun San Antonioon, joka on reilu neljän tunnin ajomatkan päässä kotoamme.

Matkalla stoppasimme kaffepaussilla Austinissa, Teksasin pääkaupungissa. State Capitolin puistossa nautimme tovin aurinkoisesta ja lämpimästä kevätpäivästä.

Seuraavana päivänä perillä San Antoniossa usutimme vieraamme seikkailemaan omin päin ja tutkailemaan nähtävyyksiä - sillä välin meidän perhe vietti laatuaikaa mm. koirankopissa.

Omia lempinähtävyyksiäni San Antoniossa ovat tunnelmalliset muinaiset lähetyskirkot / niiden rauniot.

Pimenevässä illassa korkealla kattojen yllä liehuva lippu tuo jotenkin sen pisteen i:n päälle tunnelmaan.

The Alamo yövalaistuksessa. Tänä vuonna juhlitaankin tämän Teksasin itsenäisyystaistelun monumentin 175-vuotisjuhlaa ja sen ansiosta kaupungissa oli juuri tänä viikonloppuna erityisiä näytöksiä ja ohjelmaa.

Kotiinlähdön aamupäivänä purimme pojalta energiaa San Antonion kauniissa eläintarhassa. Pikkumiehestä elefantit olivat tosi mielenkiintoisia, mutta hauskinta oli ehkä sittenkin se, kun pääsi silittämään, syöttämään ja harjaamaan kääpiövuohia...

Ja kun viimein myöhään lauantai-iltana palasimme parin päivän irtiotoltamme, tuntui oma sänky taas pilvilinnalta, kodin hiljaisuus pumpulilta (hotellissamme oli liuta paikalliseen robottimessuun osallistuvia high schoolilaisia = veikkaa kikatuksen, kitinän, pillityksen, tömistyksen, kirkunan ja yleisen hässäköinnin määrä vuorokauden ajasta riippumatta...) ja reissun muistot mukavilta.

Hässäkkäviikot

Huooh, hässäkkäviikot päättyivät viimein tänään... Ihanan kamalaa rumbaa ja pyöritystä jaksaa aikansa, mutta tänään lentokentällä pojan kanssa isiä kotiin odottaessamme toivoin kiihkeästi jo ensi viikkoa ja paluuta normaaliin, tylsään, kuluttavaan ja rasittavaan arkeen.

Vanhempani tulivat kylään kaksi viikkoa sitten. Voi miten ihanaa olikaan taas nähdä pitkästä aikaa ja seurata pienen pojan ja isovanhempien yhteisiä puuhia! Tällä kertaa ohjelmassa ei ollut mitään erikoisempaa; shoppailua, pientä hemmottelua ja ennen kaikkea vaan yhteistä aikaa. Teimme kuitenkin kiepin San Antonioon, jossa vieraat saivat kokea ja nähdä erilaista Teksasin tunnelmaa ja me kokoneet San Antonion kävijät otimme tällä kertaa reissun lapsen tahtiin - ohjelmassa oli mm. lasten museota ja eläintarhassa käppäilyä- mitkä molemmat osoittautuivat yllättävänkin hauskoiksi kokemuksiksi. Tulihan toki siinä sivussa vähän jotain nähtävyyksiäkin taas vilkaistua ja Riverwalkin tunnelmassa illallistettua. Mukava irtiotto arjesta ja ihana pieni shopping spree matkan varrella San Marcosissa, jossa täsmäiskut muutamiin suosikkiliikkeisiin valtavassa Outlet-keskuksessa tuottivat melkoista ruuhkaa auton peräkonttiin.

Viime sunnuntaina vilkutimme heiheit isille, joka pitkästä aikaa lähti viikon työreissulle Suomeen. Tänne jäimme odottamaan vakkari-Suomituliaisia: ihania karkkeja, tuoretta Hesaria ja Iltiksiä, muutamia naistenlehtiä ja jättipaketillista Buranaa...

Heti seuraavana päivänä olimme taas kentällä halauksin saattelemassa (iso)vanhemmat kotimatkallensa. Heihei, hyvää matkaa, nähdään taas pian! Vaikka kukaan meistä ei tiedäkään milloin tuo epämääräinen pian on...

Alkuviikon kärvistelin ikävässä ja haikeudessa, kummallisessa yksinäisyydessä vaikka elo ympärillä pienen pojan (vieläpä pienessä flunssassa mökkihöperyydestä seinille kiipeilevän sellaisen), kissan ja koiran muodossa ei todellakaan suo hetkeäkään yksinololle. Sitten vaan tsemppasin: poika hoitoon, duunit tehtyä, heppa hoidettua, kaverit kylään, koulua ja muskaria, tavallista arkieloa. Ja tulihan se lauantai, jolloin isi palaa kotiin... Tuliaisineen, terveisineen, läsnäoloineen.

Tervetuloa! Tervetuloa sinä, jonka kanssa haluan arkeni jakaa. Tervetuloa arki.