Toissa viikonloppuna oltiin kavereitten kanssa taas Addisonissa Oktoberfesteillä. Kivaa oli, kuten viime kerrallakin, vaikka porukan kokoonpano oli eri. Sisseimmät popsivat sauerkrautia ja bratwurstia, nynnyimmät (minä) mussuttivat pretzeliä. Miehet kulauttivat tuopposen jos toisenkin saksalaista olutta kohti ääntä - siis omaa ääntä. Välillä teltassa kaikunut jodlaus oli kyllä sellaista elukantappoa, että tuopposta olisi voinut heittää kohti sitäkin ääntä...
lllan erikoisuudeksi ilmaantui pikamigreeni, joka alkoi iskemällä mun puhekeskukseen, jolloin sopertelin ja höpertelin tovin ihan omiani. Oli siinä tuttavapariskunnan kulmat koholla ja ilmeisesti hieman naurussakin pitelemistä... Ja huom, alkoholilla ei sitten ollut osuutta asiaan?!?! Tai ainakaan mun konsumoimalla alkoholilla, liekö sitten ympäristön vaikutus iskenyt... Onneksi migreeni ei kuitenkaan äitynyt järin pahaksi ja löysin oikean sanavalikonkin taas, joten ehdimme nauttia illasta enemmänkin. Sitä paitsi ostin myyntikojusta ensimmäisen joululahjankin. Anbiliböl että oon kerrankin näin ajoissa!
Viime viikonloppuna päristelimme puolestaan pienellä likkaporukalla Fort Worthin Will Rogers Memorial Centeriin, jossa luonnollisen hevosmiestaidon lähettiläs Pat Parelli piti hengennostatussessiota. Homma meni pitkälti samalla kaavalla kuin viime vuonna, joten aamupäivän sessio oli vähän booooooring. Asiaa ei auttanut alkuunkaan se, että äänentoisto oli ihan anaalista: sanat puuroutuivat ja aukkopaikat sai sitten vapaasti täydentää omalla mielikuvituksellaan tai viime vuoden muistikuvillaan.
Iltapäivällä päästiin jo enemmän asiaan kun Parellit (Pat ja Linda) sekä muutama heidän oppilaansa näyttivät esimerkkejä "leikeistä", maastakäsin työskentelystä, hevosen totuttamisesta eri asioihin, suitsitta ratsastamisesta jne. Parasta oli kyllä kun areenalle asteli ensimmäinen "ongelmahevostapaus". Täykkäritamman emäntä oli kyllä aika hukassa elikkonsa kanssa, joka kuulemma potki, pukitteli, ei seisonut paikallaan, ryösti, ei mennyt traileriin jne. Arvatenkin Parellin käsittelyn myötä hevonen rauhottui, hyväksyi asiat paljon paremmin ja lopulta ihan omin päin loikkasi traileriin...Sessiossa oli ihan kivaa hakea taas uusia idiksiä ja motivaatiota etenkin hevosen kanssa maastakäsin työskentelyyn, mutta melkeinpä hauskinta oli seurata asiaan ja parellismiin hurahtaneita teksastätskyjä - tai kuka tietää mistä planeetalta ne olivat tuonne rantautuneet... Visioikaa nyt sellaisia maalaismaisesti pukeutuvia rouvashenkilöitä, jotka ihan haltioituneena toistavat Patin perässä fraaseja, ostavat ylihinnoiteltuja hevoskoulutusvermeitä kuin ne olisivat vähintäänkin jotain taikavälineitä ja jonottavat ikuisuuden ständillä päästäkseen puristamaan Patin kättä ja keimaillen kertomaan jotain jostain omasta ongelmatapauksesta... Jiihaa.
Myös The State Fair of Texas on maisemissa taas. Taas olisi showta, näyttelyä, huvipuistoajeluita, elikkonäytöksiä, konsertteja ja ennenkaikkea deepfried-ruokaa tarjolla yllinkyllin! Voipi olla että joku kaunis päivä tulee tuohonkin häppeninkiin taas suunnittua... Se se vasta lystiä onkin. Ensin tulee suoriutua hirveistä liikenneruuhkista, sitten pitkistä jonoista lippuluukulle ja lopulta kun pääsee sisään, on kauhea kansanpaljous tukkona ihan mihin tahansa sitä halajaakin. Ja silti ainakin viimevuotisen muistikuvan perusteella hauskaa oli...? Kyllä ihminen on omituinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti