Aika onnellinen pikkubebe viikon vanhana.
Uusi pieni perheenjäsenemme on jo kuusi viikkoa vanha. Ja vastahan hän syntyi! Pieni poikamme Jesse Aaro Anthony. Mutta nyt hän onkin jo vähemmän pieni! Painoa on tullut jo reilut 1,5 kiloa ja pituutta kymmenisen senttiä lisää. Äidistä tuntuu - etenkin painoa kerryttävää jässikkää nostellessa - että poikahan on jo iso kuin mikä, mutta kun katsoo pikkuista isin sylissä etäisyyden päästä, huomaa taas miten pienen pieni poikanen vielä on.
Ensimmäinen vauvakuukausi oli yhtä honeymoonia - moneen osaan pätkityt yöunet eivät tuntuneet missään, sitähän olisi voinut vaikka valvoa yhtenään ihan vaan pikkuruista ihmetellen ja ihastellen. Eikäpä pikkuruinen juuri muuta tehnyt kuin syönyt ja nukkunut. Valveilla ollessaan hän vain ihmetteli maailmaa, tutkaili omia vanhempiaan ja vaipui sitten taas pehmoiseen uneen. Hymy huulilla karehtien, onnellisen oloisena. Mama huuti jo mielessään JAAAACKPOOOOOOT: mikä lykky että harvinaisen helpon ja kaikin puolin oppikirjan mukaan sujuneen raskauden ja synnytyksen jälkeen sain vielä maailman helpoimman ja tyytyväisimmän vauvan. Melkein alkoi kyllä jo epäilyttää että pikkunyytti on suorastaan rikki, kun ei se itke ollenkaan.
No okei, kun lukee ja kuulee toisten ihmisten koliikkivauvakuukausista, vetäisee sitä pikaisesti vetskarin oman natinaläpensä päälle ja on yhäkin vahvasti siinä uskossa, että meillä on varsin vaivaton vauva. Mutta jos ihan vähän kuitenkin valittaisi... Pikkumiestä nimittäin alkoi tuossa kuukauden kieppeillä vaivata erinäiset vatsavaivat. Poikapolo alkoi kerryttää kaasua niin, että oli välillä kuin karkaamaisillaan oleva ilmapallo. Eikä ilma löytänyt tietään pihalle, ei sitten mitään kautta. Ja alkaahan moinen hermostuttaa, sattua ja itkettää.
Siinä sitä sitten vietettiin useampikin ilta parkuvaa poikapoloa kanniskellen, jumpaten, tuudittaen, keinuttaen, hytkyttäen ja taputtaen. Äitikin tippa linssissä, tehden kaiken mitä voi jotta pienen olo helpottaisi, sydän pikkuisen tuskanhuudosta pala palalta murtuen.
Sitten alettiin järeämpiin toisenpiteisiin: äidin ruokavalio uuteen uskoon, vauvan syöttötapaan hienoisia muutoksia, fanaattista röyhtäisyn metsästystä, kaasukuplia pilkkovaa lääkettä, "pierujumppaa" ja mitä ikinä vaan lääkärin vinkeistä, vauvakirjoista ja netin keskustelupalstoilta kalasteltiin.
Pikkuisen isompi pikkumies kuukauden ikäisenä.
Ja avot. Olo on taas onnellisempi. Niin mamalla kuin bebellä. Vieläkin välillä vaivaudutaan vauvan vatsan reistailusta, mutta sydäntä raastava itku ei onneksi ole talossa enää toviin raikanut. Ja juuri kun mama alkoi olla kovasti paljon uupunut pilkotuista yöunista, alkoi vauva löytää rytmiä vuorokauteen ja etenkin yöhön - jo useampana yönä ollaan tuudittu untenmailla jopa kuusi tuntia putkeen, mikä on ihan juhlaa. Ja tietty juhlempaa olisi jos äitikin painuisi petiin välittömästi kun bebe silmänsä yöunille ummistaa...
Muutenkin on arki alkanut asettua uomiinsa. Vaikka eräs pieni nyytti onkin se, joka arkemme aikataulua nykyisin pitkälti sanelee, ei se onneksi ole tarkoittanut neljän seinän sisään lukkiutumista. Pikkumies on perheensä kera käynyt jo useammassakin kylässä, koiran kanssa lenkillä, maman kera tallilla, shoppailemassa ja Dallas Arboretumin kukkaloistossakin. Isä on kerennyt vähän tuulettumaan salille, golfaamaan ja lentelemään ja mama puolestaan käy välillä aivopesussa hevosen selässä.
Äidin puolen isovanhemmatkin kävivät ensimmäistä lapsenlastaan ihailemassa muutama viikko sitten. Viikon ajaksi mamasta tuli lähinnä vaan maitobaari kun muutoin pikkumies vietti aikansa sylitysvuorosta leikkisästi kiistelevien isovanhempiensa huomassa. Ja pikkumieshän vaan hymyili ja nautti saamastaan huomiosta :) . Nämä viikoksi Teksasin aurinkoon lomalle saapuneet matkaajat tosin pitivät itsensä muutenkin kiireisenä, sillä altaalla lekottelun lisäksi lomaviikkoon mahtui niin rodeota, shoppailua kuin puutarhakiertuetta ja orjapiiskuroivatpa nuo itse itsensä pesemään tämän huushollin kaikki ikkunatkin! Oli siinä jonkin verran trapetsitaiteluviihdettäkin höysteenä, kun noita kakkoskerroksen ikkunoita pitkiltä tikkailta luuttusivat...huh huh! Ja ISO kiitos vielä kerran.
Tää on nyt sit tätä. Vauva-arkea. Kaikessa karuudessaan ja kauneudessaan. Ja ihme kyllä - päivääkään en vaihtais pois. Muutaman itkuisen illan kylläkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti