Uuden levyn kohdalla kävi ihan samoin kuin kakkoslevyn kanssa: ekan kuuntelun jälkeen oli vähän kuuno olo. Ai tällaistaks tää nyt on. Tasapaksua. Ei saa otetta. Monisärmäiset sanoitukset eivät ehdi iskostua tajuntaan. Mutta hyvä levy on kuin laatuviini: paranee vain vanhetessaan. Monen toiston jälkeen sanojen milloin sarkasmi, ironia, herkkyys tai kovyys upposivat, rockeimmat biisit saivat aina jonkin osan kehosta vatkaamaan ja levyn sisältö sai ihan uutta ulottuvuutta.Tämä levy on selvästi rockeinta Poetsia tähän mennessä, enkä maindaa yhtään. Uppoaa tähän lanttuun kuin veitsi sulaan voihin. Silti albumin helmeksi on minulle noussut viimeinen raita, Where Do We Draw the Line. Kuten kahdella edelliselläkin albumilla, viimeinen raita on raastavan kaunis balladi, joka täytyy kuunnella silmät kiinni soittimen nupit kaakossa. Kylmät väreet kulkevat joka kerta kehossani oli sitten kyseessä ekan levyn Sleep, kakkosen Dawn tai sitten tämä uutuus.
Mulle on tullut ihan hermeettinen addiktio tähän levyyn, kesken työpäivänkin oli vaan pakko kuunnella pari biisiä. Autossa levy on tietenkin mukana ja stereot pauhaavat täysillä. Levyn ainoa huono puoli on siinä, että sillä on selvä yhteys kaasujalan raskauteen. Pakko käyttää vakionopeudensäädintä tai menopeli karkaa käsistä viimeistään Save Me'n kohdalla.
Eniten arvostan Poetseissa sitä, että bändi kuulostaa ihan yhtä hyvältä ellei jopa paremmalta livenä. Markon ääni on upea, kestävä ja monitahoinen livetulkinnassakin. Poetsien keikka oli taas kerran aivan taivaallinen, multa hävisi täysin ajantaju kuin muun yleisön paikalla olo kun annoin musiikin viedä mukanaan. Ihanaa, Poetsit, ihanaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti