Elikkokapina

On se sitten niin kivaa lähteä reissuun! Olevinani aloitin reissun valmistelun jo ajoissa, mutta silti viimeinen viikko oli yhtä hulaballoota kun oli kaikenmaailman kokousta, kissanristiäistä ja kasa töitäkin. Siihenhän se tietty meni että viimeisenä iltana pyykkikone veivasi tavaraa tuntitolkulla, huushollia piti laitella kuntoon ja mä koetin epätoivoissani pähkiä että minkähänlaista vaatetusta sitä oikein Suomen keväässä tarviikaan ja mihin sulloa muutamat tuliaiset ja kasa muuta mukaan lähtevää roipetta...

Rakkaat eläinystävät ne sitten hauskoja ovatkin, sillä aivan kuin ne vaistoaisivat, että mamma on heidät hylkäämässä useammaksi viikoksi. Aina niin terve ja kenkänsä tunnollisesti jalassa pitävä hevoskulta oli viimeisenä iltana sitä moikatessani keksinyt enemmänkin päänvaivaa. Toisen etusen kenkä killui yhden naulan varassa ja toinen puoli-irrallaan sojottava naulanpää oli raapaissut etusääreen piiiiitkän naarmun, jossa oli nahkat rullalla ja pientä turvotusta ja tulehduksenpoikaista. Siinä sitä sitten järkättiin kengittäjää, yritettiin irrottaa repsottavaa menokasta ja paikkailtiin haavaa.

Paras ylläri oli hevosen suorastaan kukoistava karvapeite. Pouni oli ilmeisesti kehittänyt jostain jonkin allergisen reaktion ja niinpä sen nahka oli kauttaaltaan erikokoisten paukamien ja pikkupattien peitossa, ihan kuin jotain nokkosihottumaa. Luultavimmin se oli kehittänyt reaktion ötököistä, kaikenmaailman itikat ja muut öttiäiset kun ovat nyt taas ilmestyneet maisemiin ja Hummer on niistä äärimmäisen ärsyyntynyt. Jes, nastaa! Kivaa jättää sitten tuollainen puolikuntoinen elikko toisten hoteisiin... Onneksi sitä käy kuitenkin pari kaveria liikuttamassa ja tutkailemassa, joten jos tilanne jotenkin kehkeytyy, niin asialle on jotain tehtävissä eikä tarvitse pelätä että palatessani mua on vastassa joku itsensä ilmapalloksi turvottanut hevosrassu.

Toinen kissoistakin alkoi vastalausahdella pakaamiseen ja ensin kakkasi keskelle lattiaa ja päätti sitten vielä heittää pari laattaakin. Yritä siinä sitten tarkkailla että oliko tämä nyt vaan se haiseva vastalause vai jotain sairastelunpoikasta. Vaikka päädyimmekin vahvasti ensimmäiseen vaihtoehtoon, oli silti ikävää jättää mirrivanhus kotiin.

Tää on vaan niin tyypillistä eläimen omistamisen autuutta! Aina muuten niin terveet ja tunnolliset elikot alkavat viime metreillä kehitellä jotain epämääräistä, ettet vahingossakaan pääse lähtemään matkaan hyvin ja rauhallisin mielin, niin että kaikki on kunnossa. Ilmiselvää elikkokapinaa ja kostoa hylkäämisestä!

Kaikesta huolimatta nyt sitä möllötetään Suomen kamaralla. Autuas kotimaa tervehti meitä harmaalla tihkutuhnusateella, mutta eipähän tänne säiden takia tultu, vaan ystäviä ja perhettä tapaamaan... Reissu meni hyvin, vaikka onhan tuollainen 15 tuntia ottava reissaaminen aika anaalista. Lähtö Dallasista viivästyi parillakin tunnilla, mutta onneksi Frankfurtissa oli riittävästi vaihtoaikaa, joten ehdimme näpsästi jatkolennolle. Koneessa ei juurikaan tullut nukuttua, joten kulutin ajan tehokkaasti tuijottamalla kolme leffaa. Siitä vinkiksi: jos ihmisen pitää joku yksi romanttinen leffa nähdä, niin P.S. I Love You on yksi ylitse muiden. Siis niin nyyhkis että edes tuollainen julkinen paikka kuin lentokone ei saanut mua olemaan muistuttamatta jotain Fontana di Treviä kun nyyhkin ja tuhersin herkissä kohdissa (ja niitä riitti). Naapuripenkin herra luuli mua varmaan pahasti bipolaariseksi kun ensin väänsin itkua ja kohta komedialeffaa katsellessani hihittelin puoliääneen (yliväsymykselläkin saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa...). Toisaalta vähemmän noloa se oli kuin herran oman puuhat; nimesin hänet aika vikkelään Mr. Stinkypantsiksi kun untenmailla herran ryppynauha tuntui löystyvän hieman liikaa... Että terveisiä perseestä vaan.

Jetlagia ei onneksi pahemmin ole näkynyt ja saimme nukuttua ekan yön perillä ihan mukavasti. Lievää koomaa meinasi ilmetä illansuussa niin että silmiä sai pidellä auki suunnilleen hammastikkujen avulla, mutta hyvin jaksoimme sinnitellä "oikeaan" nukkumaanmenoaikaan.

Nyt sitä on jo tavattu muutamakin tuttavapariskunta ja että onkin ollut kivaa nähdä pitkästä aikaa vanhoja tuttuja kavereita ja vaihtaa kuulumisia :). Ei sitä vaan mitkään meilit sun muut vempeleet kunnon face-to-facea voita!

Vähän hassulta tosin tuntuu olla kotinurkilla vierailulla ja hotellissa yötä. Eilisiltana tuli kylästä lähtiessä tosi vahvasti sellainen fiilis, että nythän tästä sitten ajellaan omaan kotiin Veikkolaan... Kunnes iski tajuntaan että eihän meillä enää mitään omaa kotia kyseisessä pitäjässä ole. Toinen mikä tuntui hullulta, oli suomenkieli kaikkialla. Sitä on niin tottunut jo siihen, että ympäristön puheensorina on englantia ja samaa suolletaan yhtenään radiossa ja televisiossa. Sitten jos jossain sen englannin keskellä on kuullut sanasenkin suomea, on heti pää kääntynyt katsomaan että kukahan tuttu se siellä on. Ja nyt sitten "tuttuja" on ihan kaikkialla, kaikki pälättää samaa kieltä! Omiiiituista.