Sehän on tunnettu juttu, että useimmilla meillä on monta "minää". On mm. se työminä, julkisten esiintymisten minä, bileminä, perheminä, kotiminä, lapsiminä jne. Joillakin noissa on enemmän, joillakin vähemmän eroa. Toisilla ne ovat kuin kokonaan eri persoonia, toisilla niissä on vain hieman sävyeroja.
Ilmeisesti sitten minulla on Suomiminä ja Teksasminä. Vietimme nimittäin viime viikolla läksiäisiäni pienellä poppoolla lounastellen ystäväni luona. Vaikka kuinka olin kursinut itseni kasaan, onnistuin silti repsahtamaan, niiskahtelemaan ja valuttamaan muutaman kyyneleen kun minulle pidettiin muutamia ihania puheita.
Jossakin vaiheessa vaan alkoi epäilyttämään että ovatkohan nuo sittenkin erehtyneet henkilöistä? Pahimpia säröjä korvaan aiheuttivat:
"Aina aurinkoinen persoona"
Tähän entiset duunikaverini olisivat luultavasti rehauttaneet kunnon röhönaurun ja kutsuneet koko porukan paikalle todistamaan Skinnua aamulla ennen klo 09 ja kunnon mukillista mustaa marjateetä kulauttamista.
"Aina niin reipas ja toimeen tarttuva"
Jaa, ehkä enemmänkin toisinaan ja sille päälle sattuessaan toimeen tarttuva, muttei todellakaan reipas tai tarpeeksi usein etenkään siivousvälineisiin tarttuva jos sattuu saapumaan yllättäen kylään ja kodin siisteystasoa tutkailemaan...
Moni muukin, nyt jo sujuvasti unohdettu, lausahdus antoi aihetta alkaa epäillä jakomielitautia tai muuten hairahtelevaista persoonallisuutta, mutta muutaman asian allekirjoitan kyllä täysin.
"Tänne tulee varmasti jossain vaiheessa ikävä"
No ihan varmasti kun ikävä tuntuu olevan välillä jo ennen kuin olen maasta poistunut. Nyt jo kirsikkapiirakkaa mutustaessani melkein niiskutan kun tajuan ettei tätä herkkua tarjotakaan enää joka kuppilassa ja kadunkulmassa tulevilla seuduilla. Aurinko ei enää paistakaan 360 päivää vuodessa. Nämä ihanat ystävät jäävät kauas rapakon taakse - näemmeköhän enää edes kerran vuodessa vai kuivuuko nämäkin ystävyydet hiljaa facebooktervehdyksiksi, sitten joulukorttimuisteloiksi ja lopuksi enää valokuviksi kellastuviin albumeihin?
"Tänne jäävillä on vaikeinta"
Niin onkin. Vaikka koko muuttoprojekti on monesti tuntunut ihan hirveältä kivireen vetämiseltä, valtavan kallion läpi puskemiselta ja tukkipuun tunkemiselta neulansilmän läpi, on ollut äärettömän itsekeskeistä ja allymcbealistista ajatella tämän olevan vain mun ainutlaatuinen kärsimysnäytelmä. Ei tämä nyt niin ainutkertaista ole ollut. Vastaavaa tunnemyrskyä ja vastoinkäymisten viidakkoa ovat rämpineet muutkin läpi ennen minua ja minun jälkeenikin. Toiset monia ja monia kertoja elämässään. Helppoahan se toisaalta on kun taas uusia, jännittäviä seikkailuja kohti mennään; kuinka sitten on niiden "paikalleen" jäävien laita - niiden, jotka "menettävät" jälleen kerran läheiseksikin tulleen ystävän ja ehkä itsekin toivovat jo pian liitävänsä muutosten tuulien mukana.
Miten etuoikeutettu olenkaan ollut kun olen tutustunut tällaiseen liutaan ihania ihmisiä! Niin erilaisia, eri ikäisiä, kokoisia, näköisiä, eri puolilta maailmaa ja Suomea, erilaisista taustoista, rooleista ja lähtökohdista. On niitä, jotka ovat olleet tuttuja työminäni kanssa; niitä joiden kanssa hevosminäni vietti vapaa-aikaa; niitä joiden kanssa vapaa-ajan minä kävi erilaisissa tapahtumissa ja kekkereissä. Ja ennen kaikkea niitä, jotka jakoivat kanssani kappaleen matkaa, kauniita ja kipeitä hetkiä, iloja ja suruja.
Olette minulle tärkeitä. Jokaikinen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Kukkuu, mihin oot kadonnut? : )
Lähetä kommentti