Suuria tunteita

Tiesimme jo viime vuonna samoihin aikoihin, että jatkoaikaa Teksasissa on vuoden verran. Tämän vuoden kevääseen. Silti kun asia alkoi varmistua, tuntui se jotenkin yllättävältä. Siis täh? Mitä, nytkö jo?

Ensin tuli epäusko. Siis mitä, menikö muka vuosi jo? Onko muka jo kohta neljä vuotta kasassa? Eeei voi olla...ei sitten mitenkään.

Sitten tuli vitutus. No ei sun nyt v*ttu joku pomo jossain hevonkuusessa määräile missä päin meidän perhe majailee!? Tässä pitää nyt sit taas koko omaisuus pakata johonkin hevon konttiin merille seilaamaan ja "lopettaa" koko nykyinen elämä ja pinnistää ihan tyhjästä taas uusi elämä Suomessa.

Sitten iski alistuminen. No kai tästä nyt sit on vaan kamat pakattava ja lähdettävä Suomea kohti... Huoooookaaaaaus.

Sitä seurasi yllättäen riemu. Hei jee, takaisin Suomeen! Perhe, tutut, ystävät, kaikki entiset kuviot! Ihania ruokia, raikasta ilmaa, puhdasta luontoa! Mökille viikonlopuksi, luontopoluille sekkailemaan, rakkaiden ystävien luo kyläilemään!

Sitten alkoi ahdistus. Aaargh! Hirveästi tehtävää ennen kuin tämä karavaani saadaan toiselle maankamaralle kaikkinensa päivinensä. Talon myynti, hepan tulevaisuuden arvonta, kaikkien tilausten/asioiden lopetus, hankinnat ennen Suomeen lähtöä, omat ja miehen duunikuviot, missä ja miten jatketaan elämää Suomessa jne. potenssiin 1207. Heerrrmo menee! Miehen firmasta tulee vaan pelkkää hötöä, ei mitään konkreettista tietoa ja toimintaa, jonka perusteella voisimme varmemmin päätöksiä ja muutoksia tehdä.

Kun puhun puhelimessa vanhempieni kanssa, iloitsen jo siitä, että he ja poikamme saavat viettää tulevaisuudessa enemmän aikaa keskenään. Ja ihanaa nähdä rauhassa kaikkia ystäviä ilman hirveitä lyhyen kesäloman paineita singota sinne ja tänne muutamassa viikossa. Ihanaa, Suomeen muutossa on niin paljon kivaa!

Mutta kun pimenevässä maaliskuisessa Teksasin samettisen lämpimässä illassa tuijotan pimeyteen, kuuntelen rapinoita ja eläinten ääniä takapihan pusikoista, ihailen taivaan siellä täällä loistavin valopilkuin koristavia lähestyviä lentokoneita ja niiden kumeaa kaukaista jylyä ja nojaan talomme - meidän oman, rakkaan kotimme - seinään, hiipii sisälle varkain käsikädessä apeus ja haikeus. Ennen kuin kaverinsa suru ehtii hännystellä mukaan, ryhdistäydyn. Vielä ei ole aika.

Niinpä muuttoomme liittyviä tuntemuksiani tiedustelevat ystäväni täällä ja kaukana saavat vastaukseksi lähinnä huokauksen ja käsien levittelyn. Koti siellä ja koti täällä. Ja aina kuitenkin jotain kaipaamassa.