Komerolla kärkkyjät

Viikko sitten keskiviikkona riitti meidän perheessä vilinää ja jännitystä. Mies tuli iltapäiväksi kotiin hoitamaan poikaa, jotta minä pääsin duuniin hoitelemaan asioita. Siellä ei pitänyt kestää kauan, mutta ylläri pylläri taas tuli konttorirottailtua useamman tunnin ajan. Siispä viimein työn raskaan raadettuani kaahasin kotiin tarkastamaan, että kaikki on hyvin ja perheen kaikilla miespuolisilla hyvä mieli.

Ja jes, jes. Poika oli nukkunut hyvät päikkärit ja pulloruokinta oli sujunut mallikkaasti. Mies oli itsestään ylpeä kun oli niin hienosti suoriutunut ja tarjosi mamalle tilaisuuden tuulettua: mama sai kruunata työpäivänsä karauttamalla tallille hevostelemaan.

Ilma oli kuin morsian, joten ei kun hevoselle satula selkään ja menoksi. Melko piankin taivaalle alkoi kyllä kerääntyä pilviä ja jostain hyvin kaukaa kuului ukkosen kuminaa. Mieheltä tuli tekstari, että luvassa voi olla isompaa ukkosta myöhemmin illalla. Ei kun jatketaan harjoituksia, heppa toimi kuin unelma.

Kohta piippaa taas puhelin miehen tekstarista. Rintama reilun puolen tunnin kuluttua naapurikaupungissa Grapevinessä. Luvassa kovaa ukkosta, myrskytuulia, mahdollisesti rakeita. No okei, vielä on aikaa, jatketaan harjoituksia.

Sitten kaahaa tallin omistaja pihaan, alkaa kasata vauhdilla hevosia tarhoista talliin ja huikkaa mulle, että tornadovaroitus on päällä, kohta rytisee! Tuntuu katsovan hieman kummissaan mun perään kun huikkaan vaan että okei ja jatkan harkkoja. (Puolustuksen puheenvuoro: hän on nähnyt jo hyvin monet Teksasin myräkät, tämä oli vasta mun eka kunnollinen!) Mieheltä tulee tekstari: rintama tulossa vauhdilla, tornadovaroitus päällä, alas pakata ja tulla kotiin. No okei, pikainen loppukeventely, heppasen pikahoito, kamat about paikoilleen. Tallin ovi tiukasti säppiin ja sitten Volvon talla pohjaan. Ensimmäiset isot vesipisarat läsähtelevät tuulilasiin. Tuuli yltyy yhtäkkiä ja alkaa lennätellä tallitiellä lehtiä ja pieniä oksia.

Ekaan risteykseen päästyäni alkaa hirvittää. Katu, jolle yritän kääntyä, on kuin tuulitunneli: tavaraa lentää vaakasuoraan - pahvimukeja, isoja oksia, muovipusseja, sanomalehtiä, mitä ikinä vaan tuuli on saanut teidenvarsilta mukaansa poimittua. Risteyksen isot puut notkuvat tuulen painamina niin, että oksat alkavat koputella Volvon kattoon. Tuuli ravistelee kadun puurivistöä raivokkaasti ja langassa riippuvat liikennevalot viuhtovat vimmatusti. Hitto! Pitäisikö kuitenkin kääntyä äkkiä takaisin ja hakea suojaa tallista?

Parin sekunnin epäröinnin jälkeen näen kun salama iskee voimalinjaan ja puoli taivasta on hetken häikäisevän kirkkaan valkoinen. HELP! Survaisen kaaran kaasupolkimen lattiaan ja ampaisen vauhtiin. Ajan törkeätä ylinopeutta aina kun vaan pystyn, mutta sitä tekee tasan kaikki muutkin liikenteessä olevat. Kaikilla tuntuu olevan kiire nyt just johonkin ihan muualle kuin siihen missä ovat. Isommalla tiellä ajelu on yhtä pujottelua: katkenneita puunkappaleita ja jättimäisiä karahkoja lojuu erinäisillä kaistoilla, joten niitä saa väistellä yhtenään.

Salamat alkavat räiskiä niin, että tuntuu kuin ne suorastaan tahallaan yrittäisivät osua mun autoon. Ihan vieressä välähtää ja ukkonen ärjäisee heti perään. Sitten pärähtävät tornadopillit soimaan. Jos vaan mahdollista, ajan vieläkin kovempaa. Nyt taitaa oikeasti olla jo paras olla muualla kuin tässä. Viimeinkin kotikadulla! Ampaisen auton talliin sellaisella vauhdilla, että on ihme etteivät peilit jääneet ovenkarmeihin ja jarrutkin toimivat sopivasti ilman että peräseinään tuli puskurin painauma.

Huh, sekä minä että mies olemme huojentuneita, että ehdin kuin ehdinkin kotiin ihan omin neuvoin enkä tornadon heittämänä. Myrskytuuli vinkuu nurkissa, takapihan puskien oksat vihmovat vaakasuorina ja koko puutarhakalustesetti on paiskautunut tonttiin. Uima-altaassa käy ristiaallokko. TV on auki ja ruutu on yhtä väripalettia - meteorologi se siellä esittelee rintaman etenemistä. Kertoo missä tulee kolikon- ja missä golfpallon- ja missä pesäpallon kokoisia rakeita. Tornadopilli jatkaa vinkumistaan.

Silmä kovana tuijotamme vuoroin töllöä, vuoroin ulos ja vuoroin toisiamme. Pitäisiköhän jo maastoutua komeroon? Poika on jo komerossa omalla lepolassetyynyllään uinumassa ja koira narun päässä, jotta jos kiireellinen vetäytyminen tulee, saamme porukan reilattua nopsasti suojaan. Tornadon tullen kun yksi komero on meidän suojapaikka, se on ainoa osa talossa, jossa ei ole ikkunoita tai ulkoseinää vastassa - talon suojaisin osa siis. Suunnilleen toinen jalka komerossa ja toinen olohuoneen puolella odottelemme tovin kunnes kuulemme, että vaarallisin osa rintamasta on jo pyyhkinyt ohitsemme.

Huh! Poikakin alkaa heräillä ja kaivata syliä ja lämmintä maitoa. Koko illan katselemme telkusta myrskyn etenemistä ja sen tekemiä tuhoja. Ukkonen alkaa hiljalleen laantua, mutta yöksi on kuulemma luvassa lisää rytinöitä.

Ja niin myös käy. Kahden-kolmen maissa yöllä alkavat salamat taas välkkyä niin läpitunkevasti, että verhot kiinni ja kädet suljettujen silmien päälläkin ne tunkevat väkisin verkkokalvoille. Ukkonen jysähtelee niin, että talo hypähtelee perustuksillaan ja ikkunat tärisevät. Ja sitä vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu (you got it?). Minä jo valmistaudun henkisesti lohduttelemaan ihan mikä hetki tahansa moiseen sotatannerräiskintään heräävää vauvaa.

Mutta mitä vielä? Poika ei ihahdakaan, nukkuu oikein tyytyväisenä tuhisten enkkapitkät unet - kuusi ja puoli tuntia - herätäkseen ihan vaan nälkäänsä. Koko maitotarjoilun ajan räiskintä vaan jatkuu. Juuri kun taivas alkaa hieman vaalentua ja päivänsarastus pyrkiä voittamaan myrskypilvet, rynnistää seuraava rintama paikalle ja pistää pystyyn taas sellaisen show'n, että alkaa tuntua kuin rintamat kilpailisivat keskenään kuninkuudesta: kenellä on näyttävin salamavalostroboshow ja järeimmät ukkosäänentoistot.

Myrskyä riitti pitkälti torstai-iltapäivään. Jatkuvaa korvia särkevää ukkosta, salamointia ja vedenlosotusta. Uima-allas tulvi ja piha lainehti. Etuoven lista turposi niin, että ovea oli hankala avata ja sulkea. Mutta poika se nukkui ja nukkui. Heräsi, söi, hieman seurusteli ja taas nukkui.

Illalla, itsekin kunnon yöunet viimeinkin nukkuneena, aloin jo vakavissani suunnitella ostavani jonkun mega-strobovalon makkarin ikkunan taakse ja nauhoittavani yhtäjaksoista ukkosjylinää pojan pinnasänkyyn laitettavaan soittimeen jos se kerta antaa meille näin auvoisat unet.

Harmi vaan, että silmänaluset mustana puolen yötä ukkosen vuoksi valvonut herkempiuninen mies ei ihan innostunut ideasta...