Odottavan aika on pitkä. Viimeiset pari viikkoa olen sopinut kaikki menemiset ja tekemiset tyyliin "jos olen vielä yhdessä koossa". Ja olenhan minä ja kun elämä on muuten suht normaalia, ravaan töissä, opiskelemassa, tallilla, skräppäämässä ja ties missä kinkereissä ja kissanristiäisissä taka-ajatuksena se, että saisin vauhtia eturepun asukkiin. Tyypille ovat jo portit avautumassa, mutta jannu se vaan lilluu ihan tyynenä kotikolossaan.
Supisteleekin. Silleen ärsyttävästi, että tietää että ei nää oikein ole niitä oikeita ja virallisia joiden jälkimainingeissa punnerretaan lasta maailmaan, mutta silleen kuitenkin että yöt menevät valvomiseksi. Tosin niitä nyt ollaan valvottu ihan järjestelmällisesti senkin takia, että möhömahan vuoksi ei juuri mikään asento miellytä, vaikka halailen "makkaratyynyä" miten päin tahansa ja koko päivän aikana nautitut ateriatkin pyrkivät sinnikkäästi vastavirtaan, vaikka mätän kourallisen närästyslääkkeitä kurkkuun. Huoh.
Maha on iso ja ärsyttävä. Hengästyn suunnilleen ajatuksestakin liikahtaa paikaltani. Alan olla kärsimätön. Viimeisen viikon aikana otetaan käyttöön jo järeämmät konstit. Yritän sinnikkäästi, ellen jopa raivoisasti, toteuttaa kaikkia saamiani synnytyksenkäynnistysvinkkejä - tuloksetta.
Maanantai 4.5. Aika lääkärille. Kaikki on ok, hyvältä näyttää. Synnytys on pikkuhiljaa lähestymässä ihan luontaisestikin, mutta silti pidämme huomiset sairaalatreffit voimassa. Alkaa jo vähän jännittää. Meneeköhän kaikki ok? Osaankohan mä? Silti fiilis on aika epärealistinen. Nytkö sitä sitten on tulossa pinnasänkyyn täytettä, sitteriin istuskelija, syliin tuuditettava ja vaunuihin työnneltävä? Ihan oma ja oikea?
Illalla jynssään vielä kodin puhtaaksi ja laitan vauvan kamat valmiiksi. Sairaalakassi on pakattu ja odottaa eteisessä. Uni ei tule silmään kun vasta melkoisen piehtaroinnin saattelemana. Ja pirrrrrrrrr - sitten jo herätäänkin vaikka kukko ei ole kiekaissut eikä päivä valjennut. Alan laittautua kuntoon ihan normaalikaavalla, vaikka ei ole aavistustakaan miten synnyttämään menoon pitäisi valmistautua tai laittautua. Autoon loikataan about ajallaan. Tekee mieli aamuteetä, mutta mitään ei ole saanut nautiskella sitten edellisillan, joten mieliteon tasolle jää.
Perillä sairaalassa. Kello on vähän yli viisi aamulla tiistaina 5.5. Tänään on Cinco de Mayo, meksikolaisen kulttuurin juhlapäivä, jota vietetään näilläkin nurkilla. Tänään meille tulee vauva. Ystävällinen hoitaja saattelee meidät omaan synnytyshuoneeseen vaa'an kautta. 172 lbs. Wow. On tuossa ollut kivasti kuskaamista.
Huoneessa vaihdetaan sairaalakaapuun ja hypätään petiin. Sitten alkaakin papereiden täyttely. Allekirjoitan kamalan pumaskan lippulappuja ja mies poimii meidän kappaleet mm. sairaalan "käyttäytymissäännöistä". Kun muodollisuudet ovat ohi, aletaan hiljalleen toimiiin. Hoitaja räveltää tipan kanssa niin, että kämmenselkään muodostuu kiva mustelma. Kaiken ähräyksen jälkeen tippa on silti jotenkin sen verran viturallaan, että se toimii vaan kun käsi on tietyssä asennossa, muutoin laite alkaa heti piipittää ja huutaa ettei nesteet kulkeudu letkun ja piikin päässä olevaan ihmiseen. Olkoon.
Jollain näytöllä käyrät näyttävät minun sykettä ja verenpaine mittautuu säännöllisesti automaattisesti. Vauvan sydänääni kuuluu tasaisena jumputuksena jostain masiinasta. Eräs piirturi laatii säännöllistä vuoristoa, joka on kuulemma jono supistuksiani. Ei tunnu missään ja hoitaja naurahtaakin, että tämä homma se on niin henkilökohtaista. Minulla tällaiset käyrät eivät tunnu muuna kuin epämiellyttävänä pingottumisena vatsassa kun taas joku toinen kiekuu jo suoraa huutoa.
Jossain vaiheessa vuoro vaihtuu ja hoitaja/kätilö tulee esittäytymään ja tutkailemaan tilannetta. Tuttu (synnytys)lääkärini on sairaalassa jo aamutuimaan ja tulee kertomaan mikä marssijärjestys on edessä tänä päivänä. Kun suunnitelma on selvä, pistetään synnytystä käynnistävä tippa valumaan. Miehellä on kuulemma hyvinkin aikaa käydä vielä kotosalla ulkoiluttamassa koira, syömässä aamupala ja muutenkin käynnistämässä päivää. Minä yritän torkahdella, vaikka se onkin suht haastavaa kun on köytetty vähän joka suunnasta masiinoihin ja vähän väliä hoitaja käy tsekkailemassa minua ja masiinoiden viestintää.
Supistuksia alkaa olla jo suht tiuhassa ja nyt ne alkavat jo vähän tuntumaankin. Ohhoh, jossain vaiheessa menee vedet. Nyt se on kuulemma menoa, tätä hommaa ei paljon enää peruutella. Miehelle lähtee tekstari että tulepa sittenkin suht pikaseen takaisin, homma eteneekin kuin veturi täysillä höyryillä. Mies ehtii onneksi ajoissa takaisin yhden miehen kannustusjoukoksi.
Huumoria on riittänyt vielä ihan hyvin, vaikka olo ei enää ole kovin auvoisa. Mutta kun kätilö kertoo, että sairaalaan on yhtäkkiä pamahtanut ruuhka kun ovista kävelee sisälle naisia lähestulkoon lapsen pää haarovälistä vilkkuen, alkaa hieman huolestuttaa. Anestesiologi on nimittäin täystyöllistetty näiden avustamisessa ja parissa keisarinleikkauksessa, joten minun "pikku" supistelutuskat ovat toissijaisia. Meinaan jo sanoa irti koko sopparin pikkumiehen pihalle ponnistamisesta kun anestesiologi kärrääkin huoneeseen kreivin aikaan. Ellei epiduraalia anneta just nyt niin se on myöhäistä.
Epiduraali ei onneksi satu ollenkaan, vaikka neula näyttää ihan törkeältä ja se tungetaan jonnekin selkänikamien väliin. Ja halleluja mikä helpotus saapuu lähestulkoon samantien! Poissa ovat maalliset murheet ja taivaalliset tuskat. Ehdin vähän levähtääkin ja kerätä voimia. Toinen jalka tosin päättää vaipua koomaan - vain varpaat liikkuvat vähän, mutta muutoin koko koipi on kuin kylmä kinkku, painava ja täysin tiedoton. Ei liiku ei sitten millään toiveajattelulla tai tahdonvoimalla. Mies ja kätilö avustavat välillä vaihtamaan asentoa.
Lopulta on h-hetki. Kaikki valmiina, paitsi yksi nukkuva raaja. Sille nyt ei mitään mahdeta, kun pinnistyksen ja ponnistuksen hetki on täällä. Kun tilanne on edennyt riittävän pitkälle, tulee synnytyslääkäri paikalle ja lipsauttaa jossain välissä, että ensikertalaisella synnyttäjällä menee epiduraalilla kuulemma keskimäärin 1,5 - 3 h ponnisteluvaiheessa. OMG! Tieto lisää tuskaa. Ja sitten kuulemma pitäisi vaan ajatella että kaikella tällä pinnerryksellä on suuri palkkio; pieni lapsi. Tuntuu niin abstraktilta ajatukselta, että ei kyllä kykene suuresti ammentamaan voimaa moisesta.
Epiduraalin ilmeisen reippaan annostuksen vuoksi en tunne supistuksia enää juurikaan, joten kätilö tutkailee piirturia ja hihkaisee aina milloin tarvitsee alkaa pinnistelemään. Hän muistuttaa miten pitää hengittääkin, koska en tasan just nyt jaksa itse muistella mitä synnytysvalmennuksessa sanottiinkaan. Kätilön, synnytyslääkärin ja oman miehen tsemppausjoukko yrittää kannustaa sopivissa kohdin ja vihdoin ja viimein jossain vaiheessa pikkuihmisen pää on näkyvissä. Sittenpä ei juuri kuulukaan kuin PLOP ja koko pieni ihminen on päivänvalossa. Eikä sitä onneksi ährättykään kuin tunti!
Hetken pidätän hengitystä ja koitan tiirailla mitä synnytyslääkäri lapsen parissa puuhaa ja sitten kuuluu se toivottu byyyyäääääääääääää! Samaan syssyyn kuuluu minustakin aika onnellinen yhyyyy. Lääkäri ja kätilö onnittelevat: meillä on pieni poika! Poikanen käy nopeasti näytillä, minkä jälkeen hänet pyyhitään, pikaisesti tarkastetaan ja kapaloidaan. Sitten saankin pienen pipopäisen rullan syliin. Kun synnytyslääkäri on saanut työnsä päätökseen, huone hiljenee ja meidän kolmen pieni perhe saa tunnin ajan ihmetellä ihan uudenlaista kokoonpanoa ja elämän alkua.
Miten ihmeellistä!Tekstiviestien parvi lehahtaa maailmalle.
Miten hienoa!
Lopulta yhteissessio päättyy - pikkumies kärrätään punnittavaksi, mitattavaksi ja tarkastettavaksi. Mies pääsee osaksi aikaa mukaan tallentamaan todistusaineistoa. Tuore äiti torkkuu tovin kunnes hänet jo pistetään jalkeille ja lopulta kärrätään synnytyksen jälkeiselle osastolle, taas omaan privaattiin huoneeseen. Vihdoin uupumus ottaa yliotteen ja mama vetää unta palloon herätäkseen piiiitkän ajan päästä siihen, kun pienoinen tuodaan takaisin vierihoitoon.
Nyt on aikaa tutkia ja laskea pienet sormet ja varpaat, silitellä hienoista tukkaa, kuunnella hentoista tuhinaa ja ihmetellä miten tällainen pieni ihmistaimi onkaan meistä tullut.
Miten kummallista!
Miten ihanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti