Sehän on tunnettu juttu, että useimmilla meillä on monta "minää". On mm. se työminä, julkisten esiintymisten minä, bileminä, perheminä, kotiminä, lapsiminä jne. Joillakin noissa on enemmän, joillakin vähemmän eroa. Toisilla ne ovat kuin kokonaan eri persoonia, toisilla niissä on vain hieman sävyeroja.
Ilmeisesti sitten minulla on Suomiminä ja Teksasminä. Vietimme nimittäin viime viikolla läksiäisiäni pienellä poppoolla lounastellen ystäväni luona. Vaikka kuinka olin kursinut itseni kasaan, onnistuin silti repsahtamaan, niiskahtelemaan ja valuttamaan muutaman kyyneleen kun minulle pidettiin muutamia ihania puheita.
Jossakin vaiheessa vaan alkoi epäilyttämään että ovatkohan nuo sittenkin erehtyneet henkilöistä? Pahimpia säröjä korvaan aiheuttivat:
"Aina aurinkoinen persoona"
Tähän entiset duunikaverini olisivat luultavasti rehauttaneet kunnon röhönaurun ja kutsuneet koko porukan paikalle todistamaan Skinnua aamulla ennen klo 09 ja kunnon mukillista mustaa marjateetä kulauttamista.
"Aina niin reipas ja toimeen tarttuva"
Jaa, ehkä enemmänkin toisinaan ja sille päälle sattuessaan toimeen tarttuva, muttei todellakaan reipas tai tarpeeksi usein etenkään siivousvälineisiin tarttuva jos sattuu saapumaan yllättäen kylään ja kodin siisteystasoa tutkailemaan...
Moni muukin, nyt jo sujuvasti unohdettu, lausahdus antoi aihetta alkaa epäillä jakomielitautia tai muuten hairahtelevaista persoonallisuutta, mutta muutaman asian allekirjoitan kyllä täysin.
"Tänne tulee varmasti jossain vaiheessa ikävä"
No ihan varmasti kun ikävä tuntuu olevan välillä jo ennen kuin olen maasta poistunut. Nyt jo kirsikkapiirakkaa mutustaessani melkein niiskutan kun tajuan ettei tätä herkkua tarjotakaan enää joka kuppilassa ja kadunkulmassa tulevilla seuduilla. Aurinko ei enää paistakaan 360 päivää vuodessa. Nämä ihanat ystävät jäävät kauas rapakon taakse - näemmeköhän enää edes kerran vuodessa vai kuivuuko nämäkin ystävyydet hiljaa facebooktervehdyksiksi, sitten joulukorttimuisteloiksi ja lopuksi enää valokuviksi kellastuviin albumeihin?
"Tänne jäävillä on vaikeinta"
Niin onkin. Vaikka koko muuttoprojekti on monesti tuntunut ihan hirveältä kivireen vetämiseltä, valtavan kallion läpi puskemiselta ja tukkipuun tunkemiselta neulansilmän läpi, on ollut äärettömän itsekeskeistä ja allymcbealistista ajatella tämän olevan vain mun ainutlaatuinen kärsimysnäytelmä. Ei tämä nyt niin ainutkertaista ole ollut. Vastaavaa tunnemyrskyä ja vastoinkäymisten viidakkoa ovat rämpineet muutkin läpi ennen minua ja minun jälkeenikin. Toiset monia ja monia kertoja elämässään. Helppoahan se toisaalta on kun taas uusia, jännittäviä seikkailuja kohti mennään; kuinka sitten on niiden "paikalleen" jäävien laita - niiden, jotka "menettävät" jälleen kerran läheiseksikin tulleen ystävän ja ehkä itsekin toivovat jo pian liitävänsä muutosten tuulien mukana.
Miten etuoikeutettu olenkaan ollut kun olen tutustunut tällaiseen liutaan ihania ihmisiä! Niin erilaisia, eri ikäisiä, kokoisia, näköisiä, eri puolilta maailmaa ja Suomea, erilaisista taustoista, rooleista ja lähtökohdista. On niitä, jotka ovat olleet tuttuja työminäni kanssa; niitä joiden kanssa hevosminäni vietti vapaa-aikaa; niitä joiden kanssa vapaa-ajan minä kävi erilaisissa tapahtumissa ja kekkereissä. Ja ennen kaikkea niitä, jotka jakoivat kanssani kappaleen matkaa, kauniita ja kipeitä hetkiä, iloja ja suruja.
Olette minulle tärkeitä. Jokaikinen.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Keventelyä
Okei, kaikki mut ja mun hevosmaun tuntevat tietävät että hevoseni osoittautuvat enimmäkseen jonkin sortin omituisiksi otuksiksi. On yhden sortin hössöä, jonka voi kietaista lyhtypylvään ympärille, ja toisen sortin riemuratsua, jolla voi esimerkiksi päräyttää lantionsa parista paikkaa palasiksi. Sellaisia Tauno Tasaotsia ei meikäläisen reisien välistä yleensä löydy.
Siispä kun onnistuin löytämään yksilön, joka on kohtuullisen pomminvarma, helppo, herkkä, kuuliainen, miellyttämisenhaluinen ja työintoinen kaviosankari, ajattelin että tämä on luultavasti maailman helpoin myydä. Yeah, right! Taas mentiin metsään niin että pusikot vaan pöllyää.
Hevoseni on siis kaikkea mitä normaali ratsastaja haluaa: kiltti, helppo käsitellä, herkkä, maastakäsin ehkä aika tavis mutta ratsain raamikas ja näyttävä, ihmisistä pitävä, hyväkäytöksinen, rauhallinen ja kuuliainen muttei mikään laiska - virtaa on juuri sopivasti, että ei tarvitse eteenpäin potkia muttei myöskään ohjissa pidätellen riippua. Jackpot! Tällaisenhan haluavat kaikki! Eikö vaan?
Niinpä. Kaikki normaalitasoiset ratsastajat. Mitä sitten kun koeratsastuksessa laukkaa ihmisiä, jotka eivät osaa vielä edes keventää ravissa, eivät nostaa laukkaa saati sitten pyytää hevosta liikkumaan johonkin muuhun suuntaan kuin suoraan eteenpäin. Suomessahan - ainakin ennenmuinoin kun minä ratsastuksen saloihin aloin opetella - perusasioihin hyvin varhaisessa vaiheessa kuuluu opetella se, miten hevosen saa liikkumaan mihin tahansa haluamaansa suuntaan: eteen, taakse tai sivuille. Tähän liittyvät sitten peruutukset, etu- ja takaosakäännökset, erilaiset taivutus- ja pohkeenväistöt. Simppeliä! Sen lisäksi sitten opetellaan saamaan hevonen liikkumaan siinä nopeudessa mitä ratsastaja haluaa.
Vaan täälläpä on kukkuroittain nuoria (sellaisia 13-17-vee) ratsastajia, jotka etsivät juuri Harmaan kaltaista hevosta, tavoitteenaan päästä urallaan eteenpäin, kohti vaativampia luokkia esteillä, kentässä tai hunter-luokissa. Mutta kun taidot eivät riitäkään saada hevosta edes taipumaan, saati sitten myötäämään peräänantoon (ja täähän on suorastaan puoliautomaatti!), olen vinkannut että asiaa saattaisi auttaa esim. pohkeiden ja istunnan lievästi tehostetumpi käyttö esim. väistöjen kautta, ovat tytöt hihkaisseet, että "voiiii, ne kaikki väistöt ja sellaiset on tosi kivoja mutta ei hän ratsasta "koulua" ollenkaan?!"
WTF? Eikö esteille ja hunter-luokkiin kuulu hevosen perusratsastettavuus ja läpiratsastaminen lainkaan??? Ja tietääkseni kenttäluokkiin kuuluu kouluratsastus aika olennaisena osana, vai olenko oikeasti vaan kartalta tippunut kalkkis?
No, Teksashan ei tietenkään ole mikään "englantilaisen" ratsastuksen mekka. Täällä iso osa ihmisistä lukee olevansa kokenut ratsastaja kun on jokusen kerran käynyt köpöttelemässä maastopoluilla hevosen selässä kotisohvaa muistuttavassa lännensatulassa. Useimmat kuvittelevat ravin tarkoittavan samaa kuin isomummotahtinen hissutteluhölkkä eli jog. Kevennys? Joka toisella askeleella? Miten ne askeleet lasketaankaan? Ne, jotka ovat jo kovasti "valmentautuneita" englantilaisessa ratsastuksessa, eivät oikeasti osaa juurikaan muuta kuin kevennellä ravissa ja lompottaa laukkaa ympäri kenttää. That's it! Ei tietoakaan kunnon istunnasta, kunhan hompottavat menemään kuin oravat paskalla (taannoista suomalaista valmentajaani lainatakseni).
Hevosparkani on ihan turpa rullalla kun ei pysty ymmärtämään mitä selässä suht holtittomasti poukkoileva ratsastajatar oikein haluaa kun se painaa kymmentä eri nappia yhtä aikaa. Eteen? Taakse? Laukkaa peruuttaen pohkeenväistössä?
Välillä olen jo innostunut kun joku ratsastajatar saapuu hevosenostoon valmentajansa kanssa. Okei! Tässä ollaan jo oikeassa suunnassa. Kunnes totean että valmentaja keventää valtaosan ajasta väärälle jalalle eikä osaa oikeastaan muuta kuin ravata ympyrällä eikä silti saa hevosta kuin jonkinlaiseen patenttiperäänantoon.
Ei tää VOI olla noin vaikeeta? Istut satulaan about keskelle, et purista polvilla tai millään muullakaan vaan olet rento, about ryhdissä. Ohjat tuntumalle ja NAPS heppahan on jo muodossa ja valmiina lentämään vaikka kuuhun jos niin pyydät?
Mutta kauppoja ei yllättäen taaskaan tule. Valmentaja valittelee että ei tämä VERY tai almost OVERLY sensitive heppa nyt oikein kyllä sovi nuorelle vaan enemmänkin tuollaiselle kaltaiselleni PROFESSIONALille. Tihiiihiiihiiiii...
Nauraisin itseni katkeamispisteeseen ellei jo pikkuhiljaa alkaisi itkettämään.
Siispä kun onnistuin löytämään yksilön, joka on kohtuullisen pomminvarma, helppo, herkkä, kuuliainen, miellyttämisenhaluinen ja työintoinen kaviosankari, ajattelin että tämä on luultavasti maailman helpoin myydä. Yeah, right! Taas mentiin metsään niin että pusikot vaan pöllyää.
Hevoseni on siis kaikkea mitä normaali ratsastaja haluaa: kiltti, helppo käsitellä, herkkä, maastakäsin ehkä aika tavis mutta ratsain raamikas ja näyttävä, ihmisistä pitävä, hyväkäytöksinen, rauhallinen ja kuuliainen muttei mikään laiska - virtaa on juuri sopivasti, että ei tarvitse eteenpäin potkia muttei myöskään ohjissa pidätellen riippua. Jackpot! Tällaisenhan haluavat kaikki! Eikö vaan?
Niinpä. Kaikki normaalitasoiset ratsastajat. Mitä sitten kun koeratsastuksessa laukkaa ihmisiä, jotka eivät osaa vielä edes keventää ravissa, eivät nostaa laukkaa saati sitten pyytää hevosta liikkumaan johonkin muuhun suuntaan kuin suoraan eteenpäin. Suomessahan - ainakin ennenmuinoin kun minä ratsastuksen saloihin aloin opetella - perusasioihin hyvin varhaisessa vaiheessa kuuluu opetella se, miten hevosen saa liikkumaan mihin tahansa haluamaansa suuntaan: eteen, taakse tai sivuille. Tähän liittyvät sitten peruutukset, etu- ja takaosakäännökset, erilaiset taivutus- ja pohkeenväistöt. Simppeliä! Sen lisäksi sitten opetellaan saamaan hevonen liikkumaan siinä nopeudessa mitä ratsastaja haluaa.
Vaan täälläpä on kukkuroittain nuoria (sellaisia 13-17-vee) ratsastajia, jotka etsivät juuri Harmaan kaltaista hevosta, tavoitteenaan päästä urallaan eteenpäin, kohti vaativampia luokkia esteillä, kentässä tai hunter-luokissa. Mutta kun taidot eivät riitäkään saada hevosta edes taipumaan, saati sitten myötäämään peräänantoon (ja täähän on suorastaan puoliautomaatti!), olen vinkannut että asiaa saattaisi auttaa esim. pohkeiden ja istunnan lievästi tehostetumpi käyttö esim. väistöjen kautta, ovat tytöt hihkaisseet, että "voiiii, ne kaikki väistöt ja sellaiset on tosi kivoja mutta ei hän ratsasta "koulua" ollenkaan?!"
WTF? Eikö esteille ja hunter-luokkiin kuulu hevosen perusratsastettavuus ja läpiratsastaminen lainkaan??? Ja tietääkseni kenttäluokkiin kuuluu kouluratsastus aika olennaisena osana, vai olenko oikeasti vaan kartalta tippunut kalkkis?
No, Teksashan ei tietenkään ole mikään "englantilaisen" ratsastuksen mekka. Täällä iso osa ihmisistä lukee olevansa kokenut ratsastaja kun on jokusen kerran käynyt köpöttelemässä maastopoluilla hevosen selässä kotisohvaa muistuttavassa lännensatulassa. Useimmat kuvittelevat ravin tarkoittavan samaa kuin isomummotahtinen hissutteluhölkkä eli jog. Kevennys? Joka toisella askeleella? Miten ne askeleet lasketaankaan? Ne, jotka ovat jo kovasti "valmentautuneita" englantilaisessa ratsastuksessa, eivät oikeasti osaa juurikaan muuta kuin kevennellä ravissa ja lompottaa laukkaa ympäri kenttää. That's it! Ei tietoakaan kunnon istunnasta, kunhan hompottavat menemään kuin oravat paskalla (taannoista suomalaista valmentajaani lainatakseni).
Hevosparkani on ihan turpa rullalla kun ei pysty ymmärtämään mitä selässä suht holtittomasti poukkoileva ratsastajatar oikein haluaa kun se painaa kymmentä eri nappia yhtä aikaa. Eteen? Taakse? Laukkaa peruuttaen pohkeenväistössä?
Välillä olen jo innostunut kun joku ratsastajatar saapuu hevosenostoon valmentajansa kanssa. Okei! Tässä ollaan jo oikeassa suunnassa. Kunnes totean että valmentaja keventää valtaosan ajasta väärälle jalalle eikä osaa oikeastaan muuta kuin ravata ympyrällä eikä silti saa hevosta kuin jonkinlaiseen patenttiperäänantoon.
Ei tää VOI olla noin vaikeeta? Istut satulaan about keskelle, et purista polvilla tai millään muullakaan vaan olet rento, about ryhdissä. Ohjat tuntumalle ja NAPS heppahan on jo muodossa ja valmiina lentämään vaikka kuuhun jos niin pyydät?
Mutta kauppoja ei yllättäen taaskaan tule. Valmentaja valittelee että ei tämä VERY tai almost OVERLY sensitive heppa nyt oikein kyllä sovi nuorelle vaan enemmänkin tuollaiselle kaltaiselleni PROFESSIONALille. Tihiiihiiihiiiii...
Nauraisin itseni katkeamispisteeseen ellei jo pikkuhiljaa alkaisi itkettämään.
perjantai 10. kesäkuuta 2011
Samettia
Tällaisina iltoina kun pimenevässä illassa tarvon lähitienoon katuja koiran kera, ristiin sinkoilevat ajatukset täyttävät pään ja mieli kirjoittelee lisää kohtia aina vaan pitenevään things to do -listaan. Seuraan taivaalla hetki hetkeltä kirkkaammiksi tuikahtavia tähtiä ja niiden seassa lipuvia lentokoneiden valoja. Huomaan pensaan juurelle jähmettyneen pienen pupun, joka toivonee ettei vinhasti lähestyvä pikkupiski huomaisi häntä.
Sprinklerit suhisevat vettä päivän paahteessa kuivaneelle nurmikolle ja puutarhoista kiemurtelee magnolioiden ja muiden huumaavien kukkien tuoksu. Jostain leijailee vastustamattoman herkullinen grilliruoan tuoksu. Muutamasta pihasta kantautuu iloisten illanistujien puheensorina - viikonloppu on alkanut. Kaskaat virittelevät soittimiaan ja puut ja pensaat täyttyvät pian rytmikkäästä sirinästä.
Kaduilla on hiljaista, vain muutama iltalenkkeilijä tulee vastaan ja nyökkää tai heittää kohteliaan tervehdyksen. Tummenevan illan lämmin sametti tuntuu hivelevän ihoani ja sulkevan minut pehmeään syliinsä.
Rintaa alkaa puristaa ihan vähän. Sininen alakulo kärkkyy sijaa mielenlaitamilla ja pää tuntuu tyhjenevän kaikista muista ajatuksista kun lopun alun ajatus valtaa kaiken tilan. Tämä elämä. Tässä ja nyt. Oma paikka ja onni. Ja pian se on kaunis muisto. Joskus kaiho ja ikävä. Läheiseksi tullut arkinen elämä, uudet ja rakkaat ystävät. Pian on aika luopua tästä ja saada tilalle jotain muuta.
Ei tämä paikka pala taivasta ole. Ei kaikki niin loistavaa ja auvoista ole aina ollut. Mutta missäpä olisi. Mutta tämä paikka on kaunis kudelma ystäviä, matkoja, unelmia, tavoitteita, uusia tulia ja suloisia muistoja. Ja tällaisina samettisina iltoina en olisi ollenkaan valmis vielä lähtemään.
Sprinklerit suhisevat vettä päivän paahteessa kuivaneelle nurmikolle ja puutarhoista kiemurtelee magnolioiden ja muiden huumaavien kukkien tuoksu. Jostain leijailee vastustamattoman herkullinen grilliruoan tuoksu. Muutamasta pihasta kantautuu iloisten illanistujien puheensorina - viikonloppu on alkanut. Kaskaat virittelevät soittimiaan ja puut ja pensaat täyttyvät pian rytmikkäästä sirinästä.
Kaduilla on hiljaista, vain muutama iltalenkkeilijä tulee vastaan ja nyökkää tai heittää kohteliaan tervehdyksen. Tummenevan illan lämmin sametti tuntuu hivelevän ihoani ja sulkevan minut pehmeään syliinsä.
Rintaa alkaa puristaa ihan vähän. Sininen alakulo kärkkyy sijaa mielenlaitamilla ja pää tuntuu tyhjenevän kaikista muista ajatuksista kun lopun alun ajatus valtaa kaiken tilan. Tämä elämä. Tässä ja nyt. Oma paikka ja onni. Ja pian se on kaunis muisto. Joskus kaiho ja ikävä. Läheiseksi tullut arkinen elämä, uudet ja rakkaat ystävät. Pian on aika luopua tästä ja saada tilalle jotain muuta.
Ei tämä paikka pala taivasta ole. Ei kaikki niin loistavaa ja auvoista ole aina ollut. Mutta missäpä olisi. Mutta tämä paikka on kaunis kudelma ystäviä, matkoja, unelmia, tavoitteita, uusia tulia ja suloisia muistoja. Ja tällaisina samettisina iltoina en olisi ollenkaan valmis vielä lähtemään.
sunnuntai 15. toukokuuta 2011
Mitäs sit tehtäis
Asunnonnäyttöjen ja avointen ovien vuoksi on minun, pojan ja koiran asunnosta poistumisesta tullut jo puolitaidetta ja -tiedettä. Hyvin sujuvasti sinkoamme nopeallakin varoitusajalla Luoja ties mihin.
Tänäänkin oli pari tuntia kestävä open house, joten ei kun koira kaverille toisen russelin kanssa riekkujaistreffeille ja minä pojan kanssa helteeseen paahtumaan. Ei TAAAAS tällä kertaa leikkipuistoon, joten päädyimme käväisemään Dragon Boat, Kite and Lantern Festivaleilla Irvingin Las Colinasissa.
Pojan kanssa ihan innokkaina seurasimme tiukkoja melontakisoja, ihastelimme leijojen ja paperilyhtyjen värikirjoa, tutkailimme messukojujen tarjontaa ja ennen kaikkea ihmettelimme miten mistä tahansa tikusta voi nyhjäistä asiaa ja polkaista jonkin sortin tapahtuman kasaan...
Vaan kaipa tuon päivän olisi voinut huonompaankin tuhlata kuin ihastelemalla pikkuneitien sekä ikäneitojen polynesialaisia ja havaijilaisia tansseja, katselemalla kauniita asioita (mmmm... melontasuorituksesta hikiset palomiehet... EIKÄKUN siis kauniit paperilyhdyt ja upeat leijat!!!) ja nautiskelemalla joka messujen vetonaulaa alias funnel cakea (iso tippaleipä).
Tänäänkin oli pari tuntia kestävä open house, joten ei kun koira kaverille toisen russelin kanssa riekkujaistreffeille ja minä pojan kanssa helteeseen paahtumaan. Ei TAAAAS tällä kertaa leikkipuistoon, joten päädyimme käväisemään Dragon Boat, Kite and Lantern Festivaleilla Irvingin Las Colinasissa.
Pojan kanssa ihan innokkaina seurasimme tiukkoja melontakisoja, ihastelimme leijojen ja paperilyhtyjen värikirjoa, tutkailimme messukojujen tarjontaa ja ennen kaikkea ihmettelimme miten mistä tahansa tikusta voi nyhjäistä asiaa ja polkaista jonkin sortin tapahtuman kasaan...
Vaan kaipa tuon päivän olisi voinut huonompaankin tuhlata kuin ihastelemalla pikkuneitien sekä ikäneitojen polynesialaisia ja havaijilaisia tansseja, katselemalla kauniita asioita (mmmm... melontasuorituksesta hikiset palomiehet... EIKÄKUN siis kauniit paperilyhdyt ja upeat leijat!!!) ja nautiskelemalla joka messujen vetonaulaa alias funnel cakea (iso tippaleipä).
lauantai 14. toukokuuta 2011
Jos ei jaksa ni onks pakko?
Yleisesti ottaen muuttaminen on perseestä. Ihan syvältä. Raskasta, väsyttävää, uuvuttavaa ja turhauttavaa. Joku menee aina pieleen tai rikki tai jotakin. Siihen liittyy siivousta, hinkkausta, pakkausta ja purkamista ja kaikkeen siihen uppoaa luonnottoman paljon aikaa. Sitten lopussa toivottavasti kiitos seisoo mutta tässä vaiheessa projektia näyttää siltä kuin tällä jyrkällä ylämäellä ei olisi loppua - toisinaan tuntuu kuin tie olisi pystyssä edessä.
Muuttaminen samalla paikkakunnalla on pain in the ass. Paikkakunnalta toiselle on vielä isompi pain in the ass. Joten arvannet: muutto mantereelta toiselle se vasta masokistin lystiä onkin! Voi vatukko!
Periaatteessa muuttamisen pitäisi olla kohtuullisen helppoa. Miehen työnantajan HR-osasto kertoo miten ja milloin projekti etenee, sitten vaan hihat heilumaan, tavarat ja ihmiset toiselle puolelle planeettaa ja elämä jatkuu. Yeah, right.
Sitä ennen on vaan pari pientä pohdinnan paikkaa: mitä tehdä talollemme? Mitä tehdä hevoselle? Mitä tehdä perheen muulle maalliselle ja henkiselle omaisuudelle? Mitä tehdään minun töille? Pojan hoidolle? Arkikuvioille täällä, siellä ja tuolla? Missähän sitä kuvittelisi asuvansa sitten Suomessa?
Kun yleiset linjat on vedetty, ei auta kuin kääriä hihat ja ryhtyä toimiin. Hevonen sekä talo pistettiin kaupan, koska kumpaakaan ei ikävä kyllä voi kovin vaivattomasti ja kohtuuhintaisesti siirtää Suomeen. Siitäkös se rumba alkoi: milloin soi minun, milloin miehen puhelin ja näyttöä pukkaa joka rintamalla.
Kodissa eletään kuin galleriassa: tavaroiden pitää olla jokseenkin kokoajan paikoillaan / piilossa, pöytätasot kiiltävinä, pölyt pyyhittyinä ja kaikki elämisenmerkit minimoituina. Kun näyttöaika iskee, minä kasaan pojan ja koiran ja poistan nämä merkittävimmät häiriötekijät maisemista näytön ajaksi. Lystikkäintä on silloin kun tyypit soittelevat klo 20.05 että tässä nyt seisottais talonne kohdalla että saiskos tulla kattoo? Pakkohan ei noita tietty olisi sisään päästää, mutta mistäs sen tietää milloin se tosiostaja tulee käännytettyä ovelta... Siinä vaan Ikean jättikassit heiluu kun niihin pikana sviipataan pöydiltä ja muilta pinnoilta kaikki irtonainen ja runnotaan sängyn alle päiväpeiton helmojen huomaan.
Hevosennäytöt ne ovat kanssa yhtä juhlaa. Hirveät odotukset että joskos tästä löytyisi uusi koti ja kisakaveri Hummerille, niin eikös ratsastaja osoittaudu tyypiksi, joka a) ei tiedä mitä haluaa, b) ei osaa tunnistaa hyvä hevosta vaikka se olisi tatuoitu tekstinä konin kylkeen, c) ei osaa keventää muutoin kuin joka toisella askeleella rempaisemalla hevosta ohjista kammetakseen itsensä irti satulasta ja samalla tahattomasti potkaisemalla, d) pelkää hillittömästi isoja hevosia (kaikissa myynti-ilmoissa on erittäin selkeästi ilmoitettu hevosen koko...), e) ei muuten vaan ole match tämän hevosen kanssa. Herkkä hevospolo on ollut ihan ihmeissään kun sen selkään on kammettu jos jonkinlaista ratsastajatarta ja omistaja kyynelehtii sisäisesti kärsiessään koko näystä.
Sitten se asunto Suomessa: vuokrakämppä sen nyt tähän elämäntilanteeseen pitäisi olla, mutta mistä, miksi ajaksi, millä budjetilla, oisko vapailta markkinoilta vai ehkä joku asumisoikeuskämppä? Kun poika saadaan sammutettua yöunille, alkaa koneilla kuumeinen näppäily kun jotain asioita jollain rintamalla pitäisi edes saada jotenkin etenemään. Kello 03 on tietokoneen ruutua tihrustaneet silmät jo sen verran paikoilleen jähmettyneet, että on pakko kaatua edes pariksi hetkeksi punkkaan.
Silloinkin unen saanti voi takkuilla kun juuri kun suloinen uni on valtaamassa koko kehon, pomppaa käsi yöpöydälle tarratakseen kynään ja raapustaakseen muistilistaan vielä yhden uuden asian huomisen things to do -listalle.
Duunirintamalla sentään alkanee pian helpottaa kun sijainen löytyi suht vaivattomasti ja hänen koulutus on jo varsin hyvällä mallilla.
Kun tällaiseen hässäkkäsoppaan sekoittaa pari kuppia stressiä, pinnankiristystä, avuttomuutta, vihaisuutta, hermostuneisuutta, ärsyynnystä, yleisvitutusta, turhautumista, kiirettä ja toisten paikkansa pitämättömiin aikatauluihin pakkomuokkautumista, on parisuhdekin jo ihan uudessa ulottuvuudessa. Eikä tässä yhteydessä todellakaan puhuta seitsemännestä taivaasta vaan ihan vastakkaisesta osoitteesta...
Että jos tästä nyt vaan tilais sellaisen fast forward -nappulan, painais sitä ja mieluusti löytäis itsensä, perheensä, parisuhteensa ja tavaransa parin kuukauden päästä Suomesta sujuvasti arkea jatkamasta...? Kii-toooos!
Muuttaminen samalla paikkakunnalla on pain in the ass. Paikkakunnalta toiselle on vielä isompi pain in the ass. Joten arvannet: muutto mantereelta toiselle se vasta masokistin lystiä onkin! Voi vatukko!
Periaatteessa muuttamisen pitäisi olla kohtuullisen helppoa. Miehen työnantajan HR-osasto kertoo miten ja milloin projekti etenee, sitten vaan hihat heilumaan, tavarat ja ihmiset toiselle puolelle planeettaa ja elämä jatkuu. Yeah, right.
Sitä ennen on vaan pari pientä pohdinnan paikkaa: mitä tehdä talollemme? Mitä tehdä hevoselle? Mitä tehdä perheen muulle maalliselle ja henkiselle omaisuudelle? Mitä tehdään minun töille? Pojan hoidolle? Arkikuvioille täällä, siellä ja tuolla? Missähän sitä kuvittelisi asuvansa sitten Suomessa?
Kun yleiset linjat on vedetty, ei auta kuin kääriä hihat ja ryhtyä toimiin. Hevonen sekä talo pistettiin kaupan, koska kumpaakaan ei ikävä kyllä voi kovin vaivattomasti ja kohtuuhintaisesti siirtää Suomeen. Siitäkös se rumba alkoi: milloin soi minun, milloin miehen puhelin ja näyttöä pukkaa joka rintamalla.
Kodissa eletään kuin galleriassa: tavaroiden pitää olla jokseenkin kokoajan paikoillaan / piilossa, pöytätasot kiiltävinä, pölyt pyyhittyinä ja kaikki elämisenmerkit minimoituina. Kun näyttöaika iskee, minä kasaan pojan ja koiran ja poistan nämä merkittävimmät häiriötekijät maisemista näytön ajaksi. Lystikkäintä on silloin kun tyypit soittelevat klo 20.05 että tässä nyt seisottais talonne kohdalla että saiskos tulla kattoo? Pakkohan ei noita tietty olisi sisään päästää, mutta mistäs sen tietää milloin se tosiostaja tulee käännytettyä ovelta... Siinä vaan Ikean jättikassit heiluu kun niihin pikana sviipataan pöydiltä ja muilta pinnoilta kaikki irtonainen ja runnotaan sängyn alle päiväpeiton helmojen huomaan.
Hevosennäytöt ne ovat kanssa yhtä juhlaa. Hirveät odotukset että joskos tästä löytyisi uusi koti ja kisakaveri Hummerille, niin eikös ratsastaja osoittaudu tyypiksi, joka a) ei tiedä mitä haluaa, b) ei osaa tunnistaa hyvä hevosta vaikka se olisi tatuoitu tekstinä konin kylkeen, c) ei osaa keventää muutoin kuin joka toisella askeleella rempaisemalla hevosta ohjista kammetakseen itsensä irti satulasta ja samalla tahattomasti potkaisemalla, d) pelkää hillittömästi isoja hevosia (kaikissa myynti-ilmoissa on erittäin selkeästi ilmoitettu hevosen koko...), e) ei muuten vaan ole match tämän hevosen kanssa. Herkkä hevospolo on ollut ihan ihmeissään kun sen selkään on kammettu jos jonkinlaista ratsastajatarta ja omistaja kyynelehtii sisäisesti kärsiessään koko näystä.
Sitten se asunto Suomessa: vuokrakämppä sen nyt tähän elämäntilanteeseen pitäisi olla, mutta mistä, miksi ajaksi, millä budjetilla, oisko vapailta markkinoilta vai ehkä joku asumisoikeuskämppä? Kun poika saadaan sammutettua yöunille, alkaa koneilla kuumeinen näppäily kun jotain asioita jollain rintamalla pitäisi edes saada jotenkin etenemään. Kello 03 on tietokoneen ruutua tihrustaneet silmät jo sen verran paikoilleen jähmettyneet, että on pakko kaatua edes pariksi hetkeksi punkkaan.
Silloinkin unen saanti voi takkuilla kun juuri kun suloinen uni on valtaamassa koko kehon, pomppaa käsi yöpöydälle tarratakseen kynään ja raapustaakseen muistilistaan vielä yhden uuden asian huomisen things to do -listalle.
Duunirintamalla sentään alkanee pian helpottaa kun sijainen löytyi suht vaivattomasti ja hänen koulutus on jo varsin hyvällä mallilla.
Kun tällaiseen hässäkkäsoppaan sekoittaa pari kuppia stressiä, pinnankiristystä, avuttomuutta, vihaisuutta, hermostuneisuutta, ärsyynnystä, yleisvitutusta, turhautumista, kiirettä ja toisten paikkansa pitämättömiin aikatauluihin pakkomuokkautumista, on parisuhdekin jo ihan uudessa ulottuvuudessa. Eikä tässä yhteydessä todellakaan puhuta seitsemännestä taivaasta vaan ihan vastakkaisesta osoitteesta...
Että jos tästä nyt vaan tilais sellaisen fast forward -nappulan, painais sitä ja mieluusti löytäis itsensä, perheensä, parisuhteensa ja tavaransa parin kuukauden päästä Suomesta sujuvasti arkea jatkamasta...? Kii-toooos!
torstai 5. toukokuuta 2011
Hän ei oo oikea cowboy...
...mutta melko lähellä kuitenkin ;) !
Koska kaipa tuota aika lähelle cowboytä päästään jos on hevoshullusta äidistä ilmoille putkahtanut, eläinrakkaaksi aivopesty ja Teksasissa syntynyt?
Pienen lehmipojan 2-vuotissynttäreitä vietettiin pienellä ikätoveriporukalla eilisiltana (tänään on tosin oikeasti THE päivä). Koska pirskeet saattoivat olla aitoteksasilaisemme viimeiset kotiseutusynttärit, päätimme satsata lystinpitoon hieman tavallista enemmän, joten järkkäsimme cowboyhenkiset puitteet.
Ihana tallin omistaja antoi meidän tulla pippaloimaan pihapiiriinsä ja tilauksesta paikalle oli saatu pieni poni ja aitauksellinen muita pikkueläviä: kanoja, vuohia, pupuja ja minipossuja. Niinpä lapsoset kokolailla Naantalin aurinkoina viihtyivät elikoiden parissa, mitä nyt välillä kävivät kakkua ja jätskiä haukkaamassa. Suru meinasi tulla puseroon kun elikot viimein lähtivät yöpuulle omaan kotiinsa, mutta onneksi IIIIISO trampoliini ja pieni leikkipuisto veivät nopsasti ajatukset muualle.
Lasten vilinä ja emäntänä huseeraus pitivät tämän cowgirlin kiireisenä, mutta silti jossain vaiheessa iski ihmetys: miten voi olla että tämä meidän Teksasin ihmeemme on jo kaksivuotias?!? Vastahan sitä vauvaa kärryteltiin pitkin ja poikin ja nythän tuo tuolla jo vilistää nurmikonleikkuussa???
Ihanan lämmin ja aurinkoinen ilta, tallin puistomaisen kaunis ympäristö ja mukava seura kruunasivat täydellisen juhlan. Jatkaakseni J.Karjalaisen linjoilla: Oi mikä ihana ilta...
Koska kaipa tuota aika lähelle cowboytä päästään jos on hevoshullusta äidistä ilmoille putkahtanut, eläinrakkaaksi aivopesty ja Teksasissa syntynyt?
Pienen lehmipojan 2-vuotissynttäreitä vietettiin pienellä ikätoveriporukalla eilisiltana (tänään on tosin oikeasti THE päivä). Koska pirskeet saattoivat olla aitoteksasilaisemme viimeiset kotiseutusynttärit, päätimme satsata lystinpitoon hieman tavallista enemmän, joten järkkäsimme cowboyhenkiset puitteet.
Ihana tallin omistaja antoi meidän tulla pippaloimaan pihapiiriinsä ja tilauksesta paikalle oli saatu pieni poni ja aitauksellinen muita pikkueläviä: kanoja, vuohia, pupuja ja minipossuja. Niinpä lapsoset kokolailla Naantalin aurinkoina viihtyivät elikoiden parissa, mitä nyt välillä kävivät kakkua ja jätskiä haukkaamassa. Suru meinasi tulla puseroon kun elikot viimein lähtivät yöpuulle omaan kotiinsa, mutta onneksi IIIIISO trampoliini ja pieni leikkipuisto veivät nopsasti ajatukset muualle.
Lasten vilinä ja emäntänä huseeraus pitivät tämän cowgirlin kiireisenä, mutta silti jossain vaiheessa iski ihmetys: miten voi olla että tämä meidän Teksasin ihmeemme on jo kaksivuotias?!? Vastahan sitä vauvaa kärryteltiin pitkin ja poikin ja nythän tuo tuolla jo vilistää nurmikonleikkuussa???
Ihanan lämmin ja aurinkoinen ilta, tallin puistomaisen kaunis ympäristö ja mukava seura kruunasivat täydellisen juhlan. Jatkaakseni J.Karjalaisen linjoilla: Oi mikä ihana ilta...
maanantai 2. toukokuuta 2011
Piparipurkki
Näin markkinointialan ihmisenä olen monesti luodannut paikallisia markkinointitrendejä ja -tapoja mielenkiinnolla. Osa tuntuu varsin erikoiselta, etenkin kun kilpailevaa tuotetta voidaan avoimesti tv-mainoksissa mollata nimineen kaikkineen ja radiossa voidaan mainostaa melkeinpä mitä vaan kikkelikekkereistä CIA:n avoimiin työpaikkoihin.
Sen sijaan seuraavasta jälkimarkkinoinnista olen erityisen mielissäni:
Postipaketista paljastui nimittäin iso peltipurkillinen lähes uunituoreita keksejä. Mies oli huollattanut autoa suunnilleen lähimmässä järkevältä tuntuvassa paikassa ja erityisen järkeviä näyttivätkin olevan, kun huollatuksen jälkimaininkina postipaketissa tuli herkkuja kortin kera, joka kertoi heidän niin kovasti arvostavan asiakkuuttamme ja mielellään palvelevan meitä toistekin.
NAM! Mii laik veri mats! Eiköhän se toinenkin auto pitäisi kohta huollattaa kun alkaa jo tuo purkin pohja paistaa...???
Sen sijaan pakkaustapoja olen päivitellyt yhden jos toisenkin kerran ja tässä jälleen yksi ihan alta lipan menevä viritelmä:
Koska en ollenkaan ja mitenkään kykene elämään ilman vakkarimaskaraani, eikä sitä luonnollisestikaan täältä onnistu saamaan just mistään, niin meninpä ja tilasin sen sitten Bergdorf Goodmanilta, yhdestä Jenkkilän arvostetuimmista ja rikkaimpien suosimasta luksustavaratalosta.
Paketin tultua ihmettelin hetken että siis tilasinko mä sieltä nyt sittenkin jotain muutakin kuin sen ripsarin (arvoin yhden ihanan ja liian kalliin käsilaukun kanssa ja olevinani jätin lisäämättä sen ostoskoriin...), mutta ISOn laatikon olematon paino kyllä antoi ymmärtää että boksi on jotakuinkin tyhjä. Ja tadaa - niinpä olikin! Hirveä määrä pakkauspaperia ja sitten laatikon pohjalla köllötti yksi orpo maskarapaketti.
Voi hyvää päivää! Tähän pakettiin oli mittaukseni mukaan mahtunut reilusti toistaSATAA tällaista ripsaripakettia?!?! Täähän olisi sujuvasti tullut vaikka kirjekuoressa! Kai ne sitten ajattelivat että standardipostikuluilla saa sitten standardimäärän pakkausmateriaalia, oli itse tilaus miten pieni tahansa... Halloooo!!!
Sen sijaan seuraavasta jälkimarkkinoinnista olen erityisen mielissäni:
Postipaketista paljastui nimittäin iso peltipurkillinen lähes uunituoreita keksejä. Mies oli huollattanut autoa suunnilleen lähimmässä järkevältä tuntuvassa paikassa ja erityisen järkeviä näyttivätkin olevan, kun huollatuksen jälkimaininkina postipaketissa tuli herkkuja kortin kera, joka kertoi heidän niin kovasti arvostavan asiakkuuttamme ja mielellään palvelevan meitä toistekin.
NAM! Mii laik veri mats! Eiköhän se toinenkin auto pitäisi kohta huollattaa kun alkaa jo tuo purkin pohja paistaa...???
Sen sijaan pakkaustapoja olen päivitellyt yhden jos toisenkin kerran ja tässä jälleen yksi ihan alta lipan menevä viritelmä:
Koska en ollenkaan ja mitenkään kykene elämään ilman vakkarimaskaraani, eikä sitä luonnollisestikaan täältä onnistu saamaan just mistään, niin meninpä ja tilasin sen sitten Bergdorf Goodmanilta, yhdestä Jenkkilän arvostetuimmista ja rikkaimpien suosimasta luksustavaratalosta.
Paketin tultua ihmettelin hetken että siis tilasinko mä sieltä nyt sittenkin jotain muutakin kuin sen ripsarin (arvoin yhden ihanan ja liian kalliin käsilaukun kanssa ja olevinani jätin lisäämättä sen ostoskoriin...), mutta ISOn laatikon olematon paino kyllä antoi ymmärtää että boksi on jotakuinkin tyhjä. Ja tadaa - niinpä olikin! Hirveä määrä pakkauspaperia ja sitten laatikon pohjalla köllötti yksi orpo maskarapaketti.
Voi hyvää päivää! Tähän pakettiin oli mittaukseni mukaan mahtunut reilusti toistaSATAA tällaista ripsaripakettia?!?! Täähän olisi sujuvasti tullut vaikka kirjekuoressa! Kai ne sitten ajattelivat että standardipostikuluilla saa sitten standardimäärän pakkausmateriaalia, oli itse tilaus miten pieni tahansa... Halloooo!!!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
