Matkarapskaa luvassa siis. Taustaksi kerrottakoon, että mä olen halunnut pällistelemään Grand Canyonia jo jonnii aikaa, mutta kun miehen kesäloma ei oikein natsannut kesäkuussa, siirtyi se sitten elokuuhun ja sitten syyskuuhun ja sitten hamaan tulevaisuuteen, kunnes äkkiseltään päättelimme että se on nyt jos koskaan.
Day 1
Siispä keskiviikkona 19.11. auto täyteen, kissan ja koiran droppaus hoitoloihin ja sitten vaan nokka kohti luodetta. Eka päivä otettiin ihan vielä teksasilaishenkisesti. Ajelimme aikalailla suorin tein Amarilloon, mitä nyt poikkesimme Wichita Fallsissa jossakin pikkukuppilassa lounaan mätössä. Matka Rilloon oli tasan just sitä mistä meitä olikin varoiteltu: bOOOooooOOOooooOOOOooriiiiing! Tuntui siltä että valtaosa matkasta oli jotain pohjanmaata potenssiin tuhat, sellaista pelkkää peltoa ja aukiota, ei kukkulaa tai nyppylää sitten missään.Päivällinen vedettiin eräässä Teksasin tunnetuimmista ravintoloista, The Big Texanissa, jossa on pihviä tarjolla joka lähtöön. Maistuvaa olikin ja sitä oli riittävästi! Tietysti jos olisi isompi nälkä yllättänyt, niin olisi voinut vetäistä paikan kuuluisan aterian, joka koostuu erinäisistä lisukkeista sekä 72 oz. (himpan päälle 2 kg) pihvistä. Kyseisen aterian jos vetäisee alle tunnissa, on se ilmainen. Mut päätettiin tosiaan tällä kertaa passata... Sen sijaan tilttasimme aika pikaseen ihan pihapiirissä olevaan Big Texan Moteliin, joka oli symppiksen cowboyhenkinen mesta. Pihapiirissä haisi tosin häiritsevän kovasti lehmänlanta, mutta sehän vain toi tunnelmaa (onneksi ei haissut sisällä tai tarttunut vaatteisiin...).
Meillähän ei siis tosiaan ollut mitään järin tarkkaa reittisuunnitelmaa etukäteen, eikä sen vuoksi yhtäkään hotellia varattuna matkalta. Luotimme sokkona siihen, että tässä maassa on hotellia ja motellia tienvarsilla tungokseen asti ja näin off-seasonina paikkoja varmasti kohtuuhintaan tarjolla - ja tasan näin olikin. Joka paikassa, mihin vaan halajimme, oli sijaa majatalossa. Sitä paitsi oli mainion rentoa reissaamista kun ei tarvinnut stressata ehtiikö tänään sinne tai tänne ja pakkoajettava johonkin hornaan yöksi, vaikka matkalla olisi ollut vielä jotain kivaa nähtävää...
Day 2
Aamu alkoi messevällä aamiaisella ja sit lähtikin taas moottori käyntiin. Hyytävän jäätävässä pakkasaamussa kävimme pienen kierroksen Amarillon keskustassa ja sitten tutkailemassa Cadillac Ranchin, joka on siis keskellä peltoa oleva tilataideteos - yhdeksän vanhaa menopeliä oli nokka edeltä tökitty sievään riviin peltoon ja sutrittu täyteen graffiteja. Jos olis ollut omat maalit mukana, olisi niihin saanut jättää nimimerkkinsä, mut ei nyt just sit ollut mukana...Sieltä suunnittiin kohti pohjoista ja lopulta ylitimme rajan New Mexicon puolelle. Siellä alkoi maisema vaihtua nopeaankin, ilmestyi kukkuloita ja kumpuja, joiden notkelmissa kellersivät laitumet. Pieniä pitstopeja (kas tarviihan sitä ihminen matkaeväitä ja pissataukoja...) lukuunottamatta seuraava pysähdys oli Capulinissa, jossa sijaitsee Capulin Volcano, vanha tulivuori. Sää oli muuttunut pienenpientä lumihippua ja alijäähtynyttä vettä vihmovaksi, mutta sisseinä suunnistimme silti tulivuoren huipulle ja kävimmepä käpsimässä kraaterin pohjallakin. Meidän lisäksemme ei muita ihmisiä paikan lokikirjan mukaan ollut pariin päivään näkynyt, mutta peurat kyllä laidunsivat tyytyväisinä vuoren suojaisalla puolella ja vilistipä matkalla hillittömän symppis least chipmunk (olisko joku kääpiömaaorava?). Kun posket punoittivat, korvia nipisteli ja sormista hävisi tunto, päätimme palata autolle, pistää peffagrillit täysille ja jatkaa matkaa...
Reissun raamattuna käyttämämme The Most Scenic Drives in America -kirja opasti meitä pieniä ja kiemurtelevia teitä pitkin, mutta kyllä maisemat olivatkin huimat! Oli kalliosolia, kuusi- ja mäntymetsiä, korkeita kallioita, aavoja laaksoja ja lumihuippuisia vuoria. Ihanaa! Matkalle osui mm. herttaisen näköinen Red River -laskettelukeskuskylä, jossa näytettiin vauhdilla valmistautuvan seuraavan viikon rinteiden avajaisiin. Illan suussa päädyimme viimein Taosiin, jonka ympäristöön osuu useampikin laskettelupaikka. Näin kauden alkua odotellessa kylä oli vielä suht hiljainen, mutta varsin viehättävä kaikessa meksikolaishenkisyydessään.
Day 3
Taosista pääsimme matkaan vasta puoliltapäivin, sillä aamupäivällä piti pärtsäillä ihmettelemässä seudun nähtävyyksiä, joihin kuuluivat mm. olki-savipäällysteinen San Fransisco de Asis -kirkko, intiaanien kylähistoriaa huokuva Taos Pueblo ja Rio Grande Gorge Bridge - kammottavan korkealla Rio Grande -joen ylittävä silta.Sitten kaasuteltiinkin taas eteenpäin: välillä oli upeata maisemaa ihmeteltävänä, välillä vaan peltotolkulla öljynpumppaushärveleitä ja öljynjalostamoita. Useammallakin eri reservaattialueella tuli ajeltua, minkä huomasi lähinnä mielenkiintoisista paikannimistä ja katukuvan kansoittavista intiaaneista. Mutta unohtaa saa kaikki leffatarinoihin perustuvat reservaattikuvaukset, kyllä ne tuppukylät olivat ihan samannäköisiä kuin mitkä tahansa muutkin.
Shiprock-vuori, joka on entisen tulivuoren ydin, nähtiin illan hämärässä ennen kuin ylitimme rajan Arizonan puolelle. Päädyimme lopulta huristelemaan Kayentan pikkukylään saakka, jossa söimme kyllä maailman mauttomimman ja surkeimman aterian, mutta tulipahan sekin koettua!
Day 4
Aloitimme aamun koukkaamalla Monument Valleyssä, Navajo-intiaanien reservaattialueella sijaitsevassa luonnonnähtävyydessä. Pylväsmäiset kivimuodostelmat ihmetyttivät niin, että niitä kierrellessä pienellä ja varsin ryppyisellä tiellä autoparka sai hieman kärsiä uteliaisuudestamme. Aikamme pällisteltyämme ja kameran muistikorttia täytettyämme läksimme taas tien päälle kohti Grand Canyonia. Matkalle osui mitä erinäisempiä kalliomuodostelmia ja kävimmepä hiplailemassa dinosauruksen jälkiäkin kunnes iltapäivällä saavuimme Grand Canyonin South Rimille.
Siellä sitä sitten palloiltiinkin koko valoisan aika, sillä syvät rotkot, jylhät kalliomuodostelmat ja alhaalla kimmeltävä joki olivat pysäyttävän ihmeellisiä. Kyllä voi ihminen tuntea itsensä pieneksi moisen suuruuden äärellä! Moni on kehunut North Rimiä vielä jotenkin hienommaksi, mutta tähän aikaan vuodesta se oli jo kiinni, koska pohjoisreunalla säät voivat heittäytyä hyvinkin lumisiksi ja arktisiksi. Mutta kyllä vaan oli etelälaidallakin täyslaidallinen ihmeteltävää!
Illan suussa ajelimme lopulta Flagstaffiin. Aikamme ihmettelimme kylän harvinaisen harvaa valaistusta, kunnes selvisi, että kyseisessä mestassa sijaitsee eräs mantereen olennaisimmista observatorioista. Kyllä taivaalla riittikin ihmeteltävää, sillä mustassa taivaassa kiiltelevät tähdet tuntuivat suorastaan tippuvan niskaan. Harvinaisen kirkkaina loistavat Venus ja Jupiter olivat kuin Ufon ajovalot... Beam me up, Scotty, vaan!
Day 5
Ei päivää ilman luonnon ihmeitä! Siispä ei tänäänkään. Ensimmäisenä huristelimme Barringer Meteorite Craterille, jossa riittikin päiviteltävää. Meille sattui mainio opas, jonka avustuksella avautui monikin meteoriitteihin liittyvä sala - välillä liiankin tarkasti... Huh! Valtavan kraaterin reunalla alkoi väistämättä ajatella, että minähän päivänä sitä joku toinen vastaava mötikkä mätkähtää vauhdilla avaruudesta maapallon pintaan... Kun luonnon ihmeiden päivittely alkoi riittää, huristimme kokolailla vauhdikkaasti pitkin pitkää ja suoraa motaria Nevadan rajalle saakka. Siellähän sitä olikin sitten ihmisten luomaa ihmeteltävää, nimittäin vaikuttava Hoover Dam. Monesta leffasta tuttu pato ja sen erottamien vesien huima korkeusero olivat kyllä mielenkiintoisia. Nähtävyyttä oli tullut ihmettelemään ikävän iso ja karvainen tarantellakin, joka sai osansa 15 minutes of famea kun turistit loikkivatkin kameroineen (minä myös kun kerta muutkin!) sen perässä unohtaen kaikenpäiväiset padot sun muut nähtävyydet... Kyllä luonto ON sittenkin ihmeellinen!
Illan hämärtäessä hiljentelimme viimein Las Vegasissa. Kaupungin tyyliin otimme sviitin ihan The Stripin eli Las Vegas Boulevardin varrella sijaitsevasta hotellista. Sviitissä nautiskelu jäi kyllä vähäiseksi, sillä päivän autossa istumisen jälkeen oli mainiota lampsia pitkin Stripiä ihmettelemässä kasinojen rahan kilinää, mainosvalojen välkettä, tanssivia suihkulähteitä, leffoista ja tv-sarjoista tuttuja maisemia ja imemässä tunnelmaa. Ihmisten kirjo oli melkoinen, oli rääsypukeista, shortsiasuista ja iltapukuista sulassa sovussa. Kävimme eräässä kasinossa nauttimassa ihan liian monen ruokalajin illallisen (aaah, taivaallista italialaista - ja tomaattikeittoa, tietty...) ja tietysti sujauttamassa jokusen roposen kasinon peleihin. Jakella oli tuuria tällä kertaa enemmän kuin mulla, mutta köyhdyimme silti pienesti.
Vegas oli omalla laillaan kiehtova, mutta on se kaupunki loppujen lopuksi kuitenkin aika pieni ja jotenkin latteampi tosielämässä kuin leffoissa. Kasinot, hääkappelit ja muu tyypillinen vegasilainen elämänmeno oli pääosin keskittynyt yhden kadun, Stripin, varrelle. Ympäröivillä seuduilla ei välttämättä Vegasin loistosta saati rikkauksista ollut tietoakaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti