Skinnu Wonderlandiassa

Minä ja muut persoonani

2011-06-15T15:19:00.008-05:00

Sehän on tunnettu juttu, että useimmilla meillä on monta "minää". On mm. se työminä, julkisten esiintymisten minä, bileminä, perheminä, kotiminä, lapsiminä jne. Joillakin noissa on enemmän, joillakin vähemmän eroa. Toisilla ne ovat kuin kokonaan eri persoonia, toisilla niissä on vain hieman sävyeroja.

Ilmeisesti sitten minulla on Suomiminä ja Teksasminä. Vietimme nimittäin viime viikolla läksiäisiäni pienellä poppoolla lounastellen ystäväni luona. Vaikka kuinka olin kursinut itseni kasaan, onnistuin silti repsahtamaan, niiskahtelemaan ja valuttamaan muutaman kyyneleen kun minulle pidettiin muutamia ihania puheita.

Jossakin vaiheessa vaan alkoi epäilyttämään että ovatkohan nuo sittenkin erehtyneet henkilöistä? Pahimpia säröjä korvaan aiheuttivat:

"Aina aurinkoinen persoona"
Tähän entiset duunikaverini olisivat luultavasti rehauttaneet kunnon röhönaurun ja kutsuneet koko porukan paikalle todistamaan Skinnua aamulla ennen klo 09 ja kunnon mukillista mustaa marjateetä kulauttamista.

"Aina niin reipas ja toimeen tarttuva"
Jaa, ehkä enemmänkin toisinaan ja sille päälle sattuessaan toimeen tarttuva, muttei todellakaan reipas tai tarpeeksi usein etenkään siivousvälineisiin tarttuva jos sattuu saapumaan yllättäen kylään ja kodin siisteystasoa tutkailemaan...

Moni muukin, nyt jo sujuvasti unohdettu, lausahdus antoi aihetta alkaa epäillä jakomielitautia tai muuten hairahtelevaista persoonallisuutta, mutta muutaman asian allekirjoitan kyllä täysin.

"Tänne tulee varmasti jossain vaiheessa ikävä"
No ihan varmasti kun ikävä tuntuu olevan välillä jo ennen kuin olen maasta poistunut. Nyt jo kirsikkapiirakkaa mutustaessani melkein niiskutan kun tajuan ettei tätä herkkua tarjotakaan enää joka kuppilassa ja kadunkulmassa tulevilla seuduilla. Aurinko ei enää paistakaan 360 päivää vuodessa. Nämä ihanat ystävät jäävät kauas rapakon taakse - näemmeköhän enää edes kerran vuodessa vai kuivuuko nämäkin ystävyydet hiljaa facebooktervehdyksiksi, sitten joulukorttimuisteloiksi ja lopuksi enää valokuviksi kellastuviin albumeihin?

"Tänne jäävillä on vaikeinta"
Niin onkin. Vaikka koko muuttoprojekti on monesti tuntunut ihan hirveältä kivireen vetämiseltä, valtavan kallion läpi puskemiselta ja tukkipuun tunkemiselta neulansilmän läpi, on ollut äärettömän itsekeskeistä ja allymcbealistista ajatella tämän olevan vain mun ainutlaatuinen kärsimysnäytelmä. Ei tämä nyt niin ainutkertaista ole ollut. Vastaavaa tunnemyrskyä ja vastoinkäymisten viidakkoa ovat rämpineet muutkin läpi ennen minua ja minun jälkeenikin. Toiset monia ja monia kertoja elämässään. Helppoahan se toisaalta on kun taas uusia, jännittäviä seikkailuja kohti mennään; kuinka sitten on niiden "paikalleen" jäävien laita - niiden, jotka "menettävät" jälleen kerran läheiseksikin tulleen ystävän ja ehkä itsekin toivovat jo pian liitävänsä muutosten tuulien mukana.

Miten etuoikeutettu olenkaan ollut kun olen tutustunut tällaiseen liutaan ihania ihmisiä! Niin erilaisia, eri ikäisiä, kokoisia, näköisiä, eri puolilta maailmaa ja Suomea, erilaisista taustoista, rooleista ja lähtökohdista. On niitä, jotka ovat olleet tuttuja työminäni kanssa; niitä joiden kanssa hevosminäni vietti vapaa-aikaa; niitä joiden kanssa vapaa-ajan minä kävi erilaisissa tapahtumissa ja kekkereissä. Ja ennen kaikkea niitä, jotka jakoivat kanssani kappaleen matkaa, kauniita ja kipeitä hetkiä, iloja ja suruja.

Olette minulle tärkeitä. Jokaikinen.

Keventelyä

2011-06-12T14:17:00.004-05:00

Okei, kaikki mut ja mun hevosmaun tuntevat tietävät että hevoseni osoittautuvat enimmäkseen jonkin sortin omituisiksi otuksiksi. On yhden sortin hössöä, jonka voi kietaista lyhtypylvään ympärille, ja toisen sortin riemuratsua, jolla voi esimerkiksi päräyttää lantionsa parista paikkaa palasiksi. Sellaisia Tauno Tasaotsia ei meikäläisen reisien välistä yleensä löydy.

Siispä kun onnistuin löytämään yksilön, joka on kohtuullisen pomminvarma, helppo, herkkä, kuuliainen, miellyttämisenhaluinen ja työintoinen kaviosankari, ajattelin että tämä on luultavasti maailman helpoin myydä. Yeah, right! Taas mentiin metsään niin että pusikot vaan pöllyää.

Hevoseni on siis kaikkea mitä normaali ratsastaja haluaa: kiltti, helppo käsitellä, herkkä, maastakäsin ehkä aika tavis mutta ratsain raamikas ja näyttävä, ihmisistä pitävä, hyväkäytöksinen, rauhallinen ja kuuliainen muttei mikään laiska - virtaa on juuri sopivasti, että ei tarvitse eteenpäin potkia muttei myöskään ohjissa pidätellen riippua. Jackpot! Tällaisenhan haluavat kaikki! Eikö vaan?

Niinpä. Kaikki normaalitasoiset ratsastajat. Mitä sitten kun koeratsastuksessa laukkaa ihmisiä, jotka eivät osaa vielä edes keventää ravissa, eivät nostaa laukkaa saati sitten pyytää hevosta liikkumaan johonkin muuhun suuntaan kuin suoraan eteenpäin. Suomessahan - ainakin ennenmuinoin kun minä ratsastuksen saloihin aloin opetella - perusasioihin hyvin varhaisessa vaiheessa kuuluu opetella se, miten hevosen saa liikkumaan mihin tahansa haluamaansa suuntaan: eteen, taakse tai sivuille. Tähän liittyvät sitten peruutukset, etu- ja takaosakäännökset, erilaiset taivutus- ja pohkeenväistöt. Simppeliä! Sen lisäksi sitten opetellaan saamaan hevonen liikkumaan siinä nopeudessa mitä ratsastaja haluaa.

Vaan täälläpä on kukkuroittain nuoria (sellaisia 13-17-vee) ratsastajia, jotka etsivät juuri Harmaan kaltaista hevosta, tavoitteenaan päästä urallaan eteenpäin, kohti vaativampia luokkia esteillä, kentässä tai hunter-luokissa. Mutta kun taidot eivät riitäkään saada hevosta edes taipumaan, saati sitten myötäämään peräänantoon (ja täähän on suorastaan puoliautomaatti!), olen vinkannut että asiaa saattaisi auttaa esim. pohkeiden ja istunnan lievästi tehostetumpi käyttö esim. väistöjen kautta, ovat tytöt hihkaisseet, että "voiiii, ne kaikki väistöt ja sellaiset on tosi kivoja mutta ei hän ratsasta "koulua" ollenkaan?!"

WTF? Eikö esteille ja hunter-luokkiin kuulu hevosen perusratsastettavuus ja läpiratsastaminen lainkaan??? Ja tietääkseni kenttäluokkiin kuuluu kouluratsastus aika olennaisena osana, vai olenko oikeasti vaan kartalta tippunut kalkkis?

No, Teksashan ei tietenkään ole mikään "englantilaisen" ratsastuksen mekka. Täällä iso osa ihmisistä lukee olevansa kokenut ratsastaja kun on jokusen kerran käynyt köpöttelemässä maastopoluilla hevosen selässä kotisohvaa muistuttavassa lännensatulassa. Useimmat kuvittelevat ravin tarkoittavan samaa kuin isomummotahtinen hissutteluhölkkä eli jog. Kevennys? Joka toisella askeleella? Miten ne askeleet lasketaankaan? Ne, jotka ovat jo kovasti "valmentautuneita" englantilaisessa ratsastuksessa, eivät oikeasti osaa juurikaan muuta kuin kevennellä ravissa ja lompottaa laukkaa ympäri kenttää. That's it! Ei tietoakaan kunnon istunnasta, kunhan hompottavat menemään kuin oravat paskalla (taannoista suomalaista valmentajaani lainatakseni).

Hevosparkani on ihan turpa rullalla kun ei pysty ymmärtämään mitä selässä suht holtittomasti poukkoileva ratsastajatar oikein haluaa kun se painaa kymmentä eri nappia yhtä aikaa. Eteen? Taakse? Laukkaa peruuttaen pohkeenväistössä?

Välillä olen jo innostunut kun joku ratsastajatar saapuu hevosenostoon valmentajansa kanssa. Okei! Tässä ollaan jo oikeassa suunnassa. Kunnes totean että valmentaja keventää valtaosan ajasta väärälle jalalle eikä osaa oikeastaan muuta kuin ravata ympyrällä eikä silti saa hevosta kuin jonkinlaiseen patenttiperäänantoon.

Ei tää VOI olla noin vaikeeta? Istut satulaan about keskelle, et purista polvilla tai millään muullakaan vaan olet rento, about ryhdissä. Ohjat tuntumalle ja NAPS heppahan on jo muodossa ja valmiina lentämään vaikka kuuhun jos niin pyydät?

Mutta kauppoja ei yllättäen taaskaan tule. Valmentaja valittelee että ei tämä VERY tai almost OVERLY sensitive heppa nyt oikein kyllä sovi nuorelle vaan enemmänkin tuollaiselle kaltaiselleni PROFESSIONALille. Tihiiihiiihiiiii...

Nauraisin itseni katkeamispisteeseen ellei jo pikkuhiljaa alkaisi itkettämään.

Samettia

2011-06-10T21:50:00.003-05:00

Tällaisina iltoina kun pimenevässä illassa tarvon lähitienoon katuja koiran kera, ristiin sinkoilevat ajatukset täyttävät pään ja mieli kirjoittelee lisää kohtia aina vaan pitenevään things to do -listaan. Seuraan taivaalla hetki hetkeltä kirkkaammiksi tuikahtavia tähtiä ja niiden seassa lipuvia lentokoneiden valoja. Huomaan pensaan juurelle jähmettyneen pienen pupun, joka toivonee ettei vinhasti lähestyvä pikkupiski huomaisi häntä.

Sprinklerit suhisevat vettä päivän paahteessa kuivaneelle nurmikolle ja puutarhoista kiemurtelee magnolioiden ja muiden huumaavien kukkien tuoksu. Jostain leijailee vastustamattoman herkullinen grilliruoan tuoksu. Muutamasta pihasta kantautuu iloisten illanistujien puheensorina - viikonloppu on alkanut. Kaskaat virittelevät soittimiaan ja puut ja pensaat täyttyvät pian rytmikkäästä sirinästä.

Kaduilla on hiljaista, vain muutama iltalenkkeilijä tulee vastaan ja nyökkää tai heittää kohteliaan tervehdyksen. Tummenevan illan lämmin sametti tuntuu hivelevän ihoani ja sulkevan minut pehmeään syliinsä.

Rintaa alkaa puristaa ihan vähän. Sininen alakulo kärkkyy sijaa mielenlaitamilla ja pää tuntuu tyhjenevän kaikista muista ajatuksista kun lopun alun ajatus valtaa kaiken tilan. Tämä elämä. Tässä ja nyt. Oma paikka ja onni. Ja pian se on kaunis muisto. Joskus kaiho ja ikävä. Läheiseksi tullut arkinen elämä, uudet ja rakkaat ystävät. Pian on aika luopua tästä ja saada tilalle jotain muuta.

Ei tämä paikka pala taivasta ole. Ei kaikki niin loistavaa ja auvoista ole aina ollut. Mutta missäpä olisi. Mutta tämä paikka on kaunis kudelma ystäviä, matkoja, unelmia, tavoitteita, uusia tulia ja suloisia muistoja. Ja tällaisina samettisina iltoina en olisi ollenkaan valmis vielä lähtemään.

Mitäs sit tehtäis

2011-05-15T00:29:00.001-05:00

Asunnonnäyttöjen ja avointen ovien vuoksi on minun, pojan ja koiran asunnosta poistumisesta tullut jo puolitaidetta ja -tiedettä. Hyvin sujuvasti sinkoamme nopeallakin varoitusajalla Luoja ties mihin.

Tänäänkin oli pari tuntia kestävä open house, joten ei kun koira kaverille toisen russelin kanssa riekkujaistreffeille ja minä pojan kanssa helteeseen paahtumaan. Ei TAAAAS tällä kertaa leikkipuistoon, joten päädyimme käväisemään Dragon Boat, Kite and Lantern Festivaleilla Irvingin Las Colinasissa.

Pojan kanssa ihan innokkaina seurasimme tiukkoja melontakisoja, ihastelimme leijojen ja paperilyhtyjen värikirjoa, tutkailimme messukojujen tarjontaa ja ennen kaikkea ihmettelimme miten mistä tahansa tikusta voi nyhjäistä asiaa ja polkaista jonkin sortin tapahtuman kasaan...

Vaan kaipa tuon päivän olisi voinut huonompaankin tuhlata kuin ihastelemalla pikkuneitien sekä ikäneitojen polynesialaisia ja havaijilaisia tansseja, katselemalla kauniita asioita (mmmm... melontasuorituksesta hikiset palomiehet... EIKÄKUN siis kauniit paperilyhdyt ja upeat leijat!!!) ja nautiskelemalla joka messujen vetonaulaa alias funnel cakea (iso tippaleipä).

Jos ei jaksa ni onks pakko?

2011-05-14T23:43:00.000-05:00

Yleisesti ottaen muuttaminen on perseestä. Ihan syvältä. Raskasta, väsyttävää, uuvuttavaa ja turhauttavaa. Joku menee aina pieleen tai rikki tai jotakin. Siihen liittyy siivousta, hinkkausta, pakkausta ja purkamista ja kaikkeen siihen uppoaa luonnottoman paljon aikaa. Sitten lopussa toivottavasti kiitos seisoo mutta tässä vaiheessa projektia näyttää siltä kuin tällä jyrkällä ylämäellä ei olisi loppua - toisinaan tuntuu kuin tie olisi pystyssä edessä.

Muuttaminen samalla paikkakunnalla on pain in the ass. Paikkakunnalta toiselle on vielä isompi pain in the ass. Joten arvannet: muutto mantereelta toiselle se vasta masokistin lystiä onkin! Voi vatukko!

Periaatteessa muuttamisen pitäisi olla kohtuullisen helppoa. Miehen työnantajan HR-osasto kertoo miten ja milloin projekti etenee, sitten vaan hihat heilumaan, tavarat ja ihmiset toiselle puolelle planeettaa ja elämä jatkuu. Yeah, right.

Sitä ennen on vaan pari pientä pohdinnan paikkaa: mitä tehdä talollemme? Mitä tehdä hevoselle? Mitä tehdä perheen muulle maalliselle ja henkiselle omaisuudelle? Mitä tehdään minun töille? Pojan hoidolle? Arkikuvioille täällä, siellä ja tuolla? Missähän sitä kuvittelisi asuvansa sitten Suomessa?

Kun yleiset linjat on vedetty, ei auta kuin kääriä hihat ja ryhtyä toimiin. Hevonen sekä talo pistettiin kaupan, koska kumpaakaan ei ikävä kyllä voi kovin vaivattomasti ja kohtuuhintaisesti siirtää Suomeen. Siitäkös se rumba alkoi: milloin soi minun, milloin miehen puhelin ja näyttöä pukkaa joka rintamalla.

Kodissa eletään kuin galleriassa: tavaroiden pitää olla jokseenkin kokoajan paikoillaan / piilossa, pöytätasot kiiltävinä, pölyt pyyhittyinä ja kaikki elämisenmerkit minimoituina. Kun näyttöaika iskee, minä kasaan pojan ja koiran ja poistan nämä merkittävimmät häiriötekijät maisemista näytön ajaksi. Lystikkäintä on silloin kun tyypit soittelevat klo 20.05 että tässä nyt seisottais talonne kohdalla että saiskos tulla kattoo? Pakkohan ei noita tietty olisi sisään päästää, mutta mistäs sen tietää milloin se tosiostaja tulee käännytettyä ovelta... Siinä vaan Ikean jättikassit heiluu kun niihin pikana sviipataan pöydiltä ja muilta pinnoilta kaikki irtonainen ja runnotaan sängyn alle päiväpeiton helmojen huomaan.

Hevosennäytöt ne ovat kanssa yhtä juhlaa. Hirveät odotukset että joskos tästä löytyisi uusi koti ja kisakaveri Hummerille, niin eikös ratsastaja osoittaudu tyypiksi, joka a) ei tiedä mitä haluaa, b) ei osaa tunnistaa hyvä hevosta vaikka se olisi tatuoitu tekstinä konin kylkeen, c) ei osaa keventää muutoin kuin joka toisella askeleella rempaisemalla hevosta ohjista kammetakseen itsensä irti satulasta ja samalla tahattomasti potkaisemalla, d) pelkää hillittömästi isoja hevosia (kaikissa myynti-ilmoissa on erittäin selkeästi ilmoitettu hevosen koko...), e) ei muuten vaan ole match tämän hevosen kanssa. Herkkä hevospolo on ollut ihan ihmeissään kun sen selkään on kammettu jos jonkinlaista ratsastajatarta ja omistaja kyynelehtii sisäisesti kärsiessään koko näystä.

Sitten se asunto Suomessa: vuokrakämppä sen nyt tähän elämäntilanteeseen pitäisi olla, mutta mistä, miksi ajaksi, millä budjetilla, oisko vapailta markkinoilta vai ehkä joku asumisoikeuskämppä? Kun poika saadaan sammutettua yöunille, alkaa koneilla kuumeinen näppäily kun jotain asioita jollain rintamalla pitäisi edes saada jotenkin etenemään. Kello 03 on tietokoneen ruutua tihrustaneet silmät jo sen verran paikoilleen jähmettyneet, että on pakko kaatua edes pariksi hetkeksi punkkaan.

Silloinkin unen saanti voi takkuilla kun juuri kun suloinen uni on valtaamassa koko kehon, pomppaa käsi yöpöydälle tarratakseen kynään ja raapustaakseen muistilistaan vielä yhden uuden asian huomisen things to do -listalle.

Duunirintamalla sentään alkanee pian helpottaa kun sijainen löytyi suht vaivattomasti ja hänen koulutus on jo varsin hyvällä mallilla.

Kun tällaiseen hässäkkäsoppaan sekoittaa pari kuppia stressiä, pinnankiristystä, avuttomuutta, vihaisuutta, hermostuneisuutta, ärsyynnystä, yleisvitutusta, turhautumista, kiirettä ja toisten paikkansa pitämättömiin aikatauluihin pakkomuokkautumista, on parisuhdekin jo ihan uudessa ulottuvuudessa. Eikä tässä yhteydessä todellakaan puhuta seitsemännestä taivaasta vaan ihan vastakkaisesta osoitteesta...

Että jos tästä nyt vaan tilais sellaisen fast forward -nappulan, painais sitä ja mieluusti löytäis itsensä, perheensä, parisuhteensa ja tavaransa parin kuukauden päästä Suomesta sujuvasti arkea jatkamasta...? Kii-toooos!

Hän ei oo oikea cowboy...

2011-05-05T23:14:00.003-05:00

...mutta melko lähellä kuitenkin ;) !

Koska kaipa tuota aika lähelle cowboytä päästään jos on hevoshullusta äidistä ilmoille putkahtanut, eläinrakkaaksi aivopesty ja Teksasissa syntynyt?

Pienen lehmipojan 2-vuotissynttäreitä vietettiin pienellä ikätoveriporukalla eilisiltana (tänään on tosin oikeasti THE päivä). Koska pirskeet saattoivat olla aitoteksasilaisemme viimeiset kotiseutusynttärit, päätimme satsata lystinpitoon hieman tavallista enemmän, joten järkkäsimme cowboyhenkiset puitteet.

Ihana tallin omistaja antoi meidän tulla pippaloimaan pihapiiriinsä ja tilauksesta paikalle oli saatu pieni poni ja aitauksellinen muita pikkueläviä: kanoja, vuohia, pupuja ja minipossuja. Niinpä lapsoset kokolailla Naantalin aurinkoina viihtyivät elikoiden parissa, mitä nyt välillä kävivät kakkua ja jätskiä haukkaamassa. Suru meinasi tulla puseroon kun elikot viimein lähtivät yöpuulle omaan kotiinsa, mutta onneksi IIIIISO trampoliini ja pieni leikkipuisto veivät nopsasti ajatukset muualle.

Lasten vilinä ja emäntänä huseeraus pitivät tämän cowgirlin kiireisenä, mutta silti jossain vaiheessa iski ihmetys: miten voi olla että tämä meidän Teksasin ihmeemme on jo kaksivuotias?!? Vastahan sitä vauvaa kärryteltiin pitkin ja poikin ja nythän tuo tuolla jo vilistää nurmikonleikkuussa???

Ihanan lämmin ja aurinkoinen ilta, tallin puistomaisen kaunis ympäristö ja mukava seura kruunasivat täydellisen juhlan. Jatkaakseni J.Karjalaisen linjoilla: Oi mikä ihana ilta...

Piparipurkki

2011-05-02T22:52:00.002-05:00

Näin markkinointialan ihmisenä olen monesti luodannut paikallisia markkinointitrendejä ja -tapoja mielenkiinnolla. Osa tuntuu varsin erikoiselta, etenkin kun kilpailevaa tuotetta voidaan avoimesti tv-mainoksissa mollata nimineen kaikkineen ja radiossa voidaan mainostaa melkeinpä mitä vaan kikkelikekkereistä CIA:n avoimiin työpaikkoihin.

Sen sijaan seuraavasta jälkimarkkinoinnista olen erityisen mielissäni:

Postipaketista paljastui nimittäin iso peltipurkillinen lähes uunituoreita keksejä. Mies oli huollattanut autoa suunnilleen lähimmässä järkevältä tuntuvassa paikassa ja erityisen järkeviä näyttivätkin olevan, kun huollatuksen jälkimaininkina postipaketissa tuli herkkuja kortin kera, joka kertoi heidän niin kovasti arvostavan asiakkuuttamme ja mielellään palvelevan meitä toistekin.

NAM! Mii laik veri mats! Eiköhän se toinenkin auto pitäisi kohta huollattaa kun alkaa jo tuo purkin pohja paistaa...???

Sen sijaan pakkaustapoja olen päivitellyt yhden jos toisenkin kerran ja tässä jälleen yksi ihan alta lipan menevä viritelmä:

Koska en ollenkaan ja mitenkään kykene elämään ilman vakkarimaskaraani, eikä sitä luonnollisestikaan täältä onnistu saamaan just mistään, niin meninpä ja tilasin sen sitten Bergdorf Goodmanilta, yhdestä Jenkkilän arvostetuimmista ja rikkaimpien suosimasta luksustavaratalosta.

Paketin tultua ihmettelin hetken että siis tilasinko mä sieltä nyt sittenkin jotain muutakin kuin sen ripsarin (arvoin yhden ihanan ja liian kalliin käsilaukun kanssa ja olevinani jätin lisäämättä sen ostoskoriin...), mutta ISOn laatikon olematon paino kyllä antoi ymmärtää että boksi on jotakuinkin tyhjä. Ja tadaa - niinpä olikin! Hirveä määrä pakkauspaperia ja sitten laatikon pohjalla köllötti yksi orpo maskarapaketti.

Voi hyvää päivää! Tähän pakettiin oli mittaukseni mukaan mahtunut reilusti toistaSATAA tällaista ripsaripakettia?!?! Täähän olisi sujuvasti tullut vaikka kirjekuoressa! Kai ne sitten ajattelivat että standardipostikuluilla saa sitten standardimäärän pakkausmateriaalia, oli itse tilaus miten pieni tahansa... Halloooo!!!

Prank Caller

2011-04-30T01:06:00.003-05:00

Pilarisoittelija. Minä siis. Tosi kivaa.

Mun puhelimessa on nimittäin joku äärimmäisen fiddumainen asetus, joku pikanäppäinyhdistelmä tai muu viritys, että kun oikein huonosti käy, niin puhelin ihan itsekseen soittelee puheluita. Ja minnekä muualle kuin nine-one-one'iin eli hätänumeroon (911).

Eräskin ilta tuossa tallilla jalkauduin ratsailta, tetsailin portin kanssa ja varmaan ähräsin ja ähkin kun treenin jälkeen hikisenä ja voipuneena kelailin pinteleitä pois pollen koivista. Yhtäkkiä puhelin taskussani alkaa piristä ja vieraaseen numeroon vastattuani herra selvittää olevansa Coppellin poliisista ja "Mam, is everything okay?". Hetken olin että ööö mitähän tähän niinku kuuluis vastata? Olen? En? Olen hikinen, likainen, väsynyt ja lievästi tyytymätön hevosen tänpäiväiseen työskentelyyn? Että onko se nyt sit okay vai ei okay? Hämmennykseni katkaisi miehen sevitys että puhelimestani oli tullut soitto hätänumeroon ja he soittivat takaisin varmistaakseen onko joku tilanne päällä.

Hups! Pahoittelin vuolaasti pilariani, johon mies suhtautui leppoisasti ja puhelun jälkeen vielä tarkistin näppäinlukon todellakin olleen päällä ja silti soittaneeni hätänumeroon. Shit.

Eipä siinä mitään mutta tätä on jo sattunut pariin otteeseen. Joku kerta vielä rientää partio pillit ulvoen paikalle kun toisinaan puhelimeni on äänettömällä tai soi enkä kesken ratsastelun siihen vastaa - varmuuden vuoksi kun on partio paikalle laitettava jollei varmistusyhteyttä saada ja etenkin jos taustalta kuuluu epämääräistä ähkintää...

Tosin JOS partion poppoo on sitä sorttia kuin taannoin Coppellin postin pihalle kaahannut yksikkö (mummeli oli kaatunut ja hieman loukannut itsensä), voisin kyllä joku kerta tarvitakin hoitoa... ainakin näköhermoilleni... Booyah!

Niiiisk miten liikkistä

2011-04-28T00:49:00.001-05:00

Hei siis mä en todellakaan ole tyyppiä, joka liikuttuu mistään lasten jutuista. Evvk. Sen sijaan kissanpennut, koiranpennut, honkkelit heppavauvat, elikkolapset rotuun ja näköön katsomatta saavat helpostikin oiiiih, voiiiih, ihaaaana, aaah, iiiiks äänteitä ja refleksejä aikaiseksi.

Mutta kuinka kävikään... Äitiyden mukana ilmiselvästi ihmisen geenikartastossa tapahtuu jotain muutoksia, jokin bitti napsahtaa vinoon ja kun lapset - saati sitten se ihan oma siellä joukossa - esittävät kevätjuhlassa esityksiään, pitää huulta purra ja kynsiä kaivaa kämmenpohjaan ettei ihan valtoimenaan alkaisi vollottaa liikutuksesta.

Näin siis tänään poikasen "koulun" (enemmänkin pari kertaa viikossa toimiva kirkon kerho), Butterfly Schoolin, kevätjuhlassa. Isommat lapset esiintyivät ikäryhmittäin ensin ja viimein marssivat lavalle koulun pikkuisimmat, ihanaiset pikku nallukat parin biisin show'hunsa.

Minä kyyristelin kameroineni piilossa penkkien takana, sillä arvasin tasan miten käy jos ison yleisön edessä esiintyvä juniori bongaisi minut joukosta. Uusilla sanoilla varustettu "If you're happy and you know it" meni aika sujuvasti: junnu taputteli ja tömisteli kutakuinkin tahdissa muiden kanssa mutta juurikin tämän kuvan jälkeen poikasen käsittämättömän tarkka zoomi bongasi äidin kameran ja penkkien takaa... sitten kuuluikin "äitiii, äitiii, äitiiiiiiiii" ja yksi pieni nallukka kirmasi valtoimenaan vauhdilla pitkin kirkkosalia...

Ryhmän avustaja kaappasi karkulaisen kainaloonsa, mutta pikkunallukka ei todellakaan halunnut enää takaisin ruotuun vaan äidin syliin... Toinen esitys siis vaan seurattiin yhdessä yleisöstä. Silti ihan megaliikkistä ja ihanaa, voiiii.

Noh, liikkistelystä toivuttuamme napostelimme vähän syötävää ja painuimme sitten pihan karnevaaliin, jossa oli pomppulinnoja, pikkueläintarha ja poniratsastusta. Aikamoiset kekkerit ekoiksi kevätjuhliksi, tulee vissiin aikamoinen pudotus seuraaviin juhliin, vaikkakin Suvivirsi on ehkä se aidoin ja oikein kevätjuhlan ohjelmanumero. Sitä odotellessa.

Are you going to Scarborough Fair...?

2011-04-25T00:07:00.002-05:00

Ja arvatkaa vaan kuinka monta kertaa toi Simon & Garfunkelin renkutus on soinut ympäri, ympäri, ympäri ja ympäri mun päässä. Argh! Parsley, sage, rosemary and thyme tunkee jo tuppoina korvista pihalle!

Anyway, otimmepa nyt sitten viimeinkin eilen itseämme niskasta ja todellakin menimme Scarborough Fairiin tai no siis Scarborough -renesanssifestareille. Kyseessä on nimittäin vuotuinen tapahtuma Waxahachiessa, vajaan tunnin ajomatkan päässä meiltä himpestä.

Mistään yhden viikonlopun sessiosta ei suinkaan ole kyse, vaan bileet kestävät joka viikonloppu huhtikuun alkupuolelta Memorial Dayhin eli toukokuun loppuun. Tosin kuuleman mukaan tämä renesanssihässäköinti on useilla kävijöillä ja esiintyjillä niin pahasti verissä, että hommaan satsataan koko muukin vuosi keräämällä rekvisiittaa, ompelemalla entistä upeampia ja näyttävämpiä pukuja ja suunnittelemalla ohjelmia.

Koko tapahtuma on varta vasten sille luodulla alueella, joka mimikoi renesanssiaikaista kylää linnoineen ja kylärakennuksineen - on sepän pajaa, puotia ja putiikkia joka lähtöön. Isolla alueella on jatkuvasti jossakin päin jotain ohjelmanumeroita haukkojen metsästysnäytöksistä miekkailuharjoituksiin ja ruoskanviuhutuksista hulluttelusessioihin.

Alueella on runsaasti "käsikäyttöisiä" huvittelulaitteita jättikeinuista ponikaruselleihin ja valtavasti putiikkeja, joissa myydään kaikenlaista pääasiassa käsintehtyä sälää. Sapuskaakin on toki tarjolla - lähinnä renesanssityyliin, mutta cokista sentään saa ;) .

Festareilla viettäisi helpostikin koko päivän tai pidempäänkin, niin paljon olisi tekemistä ja näkemistä. Todella moni kävijä on satsannut hommaan pukeutumalla renesanssityyliin - jotkut käsittämättömän paljon hommaan satsaten tai vuokraamalla asun heti etuportin kojusta. Alueella on tosin lukuisa joukko ihan palkattuja näyttelijöitä: narreja, rahvasta, hienostoa, kuningas ja kuningatar, katujuoppoja, ryöväreitä ja mitälie.

Päivän kohokohta on paraati, joka kiertää alueen ympäri, mukana on myös kuninkaallisten saattue. Turnajaiset ovat toinen vetonaula, joskin meillä tämä jäi väliin kun siinä vaiheessa kolmas ja pienin pyörä alkoi olla pahasti päiväunia vailla.

Mainio ja koko perhettä inspaava tapahtuma joka tapauksessa - sääliksi tosin jo jossain vaiheessa kävi nuo päivästä toiseen mahtavissa tylleissä ja fylleissä hikoilevat esiintyjät... Että onnea vaan niihin toukokuun +30 ja risat helteisiin...

Äidin poika ♥

2011-04-24T23:40:00.001-05:00

Tunnustan täysin aivopesseeni pientä poikaamme. Keinuttelin häntä laukan pehmeässä kyydissä raskausviikolle 33 saakka kunnes satulaan kipuaminen ja sieltä pois kampeaminen alkoi käydä jo liialliseksi projektiksi. Hirnuva heppalelu saatiin jo babyshower-lahjaksi. Heppoja ollaan katseltu kuvista ja äidin Hummer-heppaa käyty tallilla harjaamassa ja rapsuttelemassa. Keinuhevosten kyydissä on kirmattu ja karusellin hevosten selässä pyöritty ympyrää.

Niinpä kun pieni mies viimein pääsi ihan oikean hevosen (no okei, ponin) selkään, ei pikkumiehellä ollut epäröinnin hiukkastakaan ettäkö tämä ei olisi ollut hauskaa.

Sen sijaan äiti oli ratketa huvituksesta ja hämmästyksestä kun pikkumies heti satulaan istahdettuaan tarttui nupista kiinni, napautti kantapäät reippaasti kylkeen, kehollaan "hytkytti" ja yllytti ponia eteenpäin ja hihkaisi "laukkaa!".

Äidin poika ♥. On se.

Munametsällä

2011-04-17T23:06:00.000-05:00

Pääsiäistraditiothan vaihtelevat maittain - Suomessahan sitä trullit virpovat villinä näin Palmusunnuntaina ja esim. Briteissä tuli taannoin todistettua omalaatuista Easter Egg Roll -häppeninkiä, jossa munia vieriteltiin pitkin katuja ja kukkuloita. Meillä päästiin ekaa kertaa amerikkalaiselle munametsälle Egg Huntin merkeissä nyt kun poika on jo siinä iässä että ymmärtää häppeningin päälle jotain.

Ja JOTAIN ymmärsikin. Liekö salaa harjoitellut vai mistä lie heti keksikin että ideana oli imuroida Kirkon pihamaastoon viskotut ja osin piilotetut pääsiäismunat mitä vikkelimmin omaan koppaan. Sutinaa riitti kun tenavat sinkoilivat munien perässä yhteisstartin jälkeen ja varsin vilakasti olivat munat paremmassa tallessa.

Sitten vaan tutkailemaan saalista:

Herkut katosivat varsin vikkelästi pikkumiehen kitaan - ja jonkin verran ympäristöönkin...

Ikävää vaan oli, että itse nuorimieskin päätti tehdä katoamistempun. Vikkeläjalkaisen viuhahtelijan äitinä olen jo tottunut siihen että tyyppi voi silmäräpäyksessä vaihtaa sijaintia varsin pitkälle, mutta tällä kertaa kaveri katosi kyllä sitäkin nopeammin. Jaloissa, ympärillä ja ihan lähellä silmän alla pyörinyt juniori olikin yhtäkkiä täysin kadoksissa - ei näkynyt siellä, täällä eikä tuolla, eikä kukaan ollut häntä nähnyt paitsi että "vastahan se oli tässä".

Äidin sydän ei meinannut enää kroppaan mahtua, niin hirveät, pelottavat mielikuvat täyttivät heti koko pään, eivätkä jalat meinanneet juosta tarpeeksi nopeasti joka puolelle pientä poikaa etsimään. Mutta HUH, löytyihän hän. Liian pitkälle oli pieni mies lähtenyt seikkailemaan rakennusten taakse ja sieltä onneksi löytyi itsekin hämmentyneenä ja itkutihruisena.

Huojentunut, mutta säikähdyksestä vielä tukka pystyssä oleva äiti teki jälleen uuden lupauksen: tämän pojan kanssa lähdemme kaksin julkisiin tapahtumiin ja väenpaljouteen ehkä...ööö...oisko se taas siinä rippi-iässä...

Kevättä pukkaa

2011-04-15T22:53:00.003-05:00

Kuten jo monena vuonna on todettu: Teksasin kevät on yhtä yllätystä täynnä. Lämpimät säät hiipivät jotenkin varkain niin, että jo kolmantena peräkkäisenä päivänä hikoillessani 28 asteen säässä farkuissa ja nilkkureissa, alan ymmärtää että ois vissiin taas aika kaivella ne shortsit ja sandaalit plakkarista...

Teksasin kevät on kuin Suomen kesä parhaimmillaan: kaunis, raikas, vehreä, kukkiva ja lämmin. Elohopea kiipii jo lähes 30 asteeseen ja pihaleikkeihin otetaan mukaan talvehtinut lasten pieni uima-allas.

Mutta se kolikon kääntöpuoli... Kuumat säät ja kosteus yhdessä tekevät tymäköitä ukkoskuuroja, jotka saattavat tuoda mukanaan niin tulipaloja sytyttäviä salamoita, rajuja raekuuroja, puuskaisia tuulia jotka kaatavat isotkin puutarhakalusteet kaasugrilliä myöten ja huonolla säkällä pyörremyrskyjäkin.

Sääennusteita tulee siis seurattua tarkkaan, mutta niinpä vaan pääsi eilinen ukkoskuuro yllättämään. Mitäpä jyrinöistä ja salamoiden räiskeestä, mutta kun kattoon alkoi kopsahdella kummallisella voimakkuudella, piti jo kipaista ikkunaan. Ensin tuli herneen kokoisia rakeita, sitten sormenpään kokoisia, sitten juostiinkin jo vauhdilla ulos pelastamaan autoa. Autotallissa oli tietysti jo muuttopakkailumme ansiosta varsin tukkoisaa, joten raivopäisinä siirtelimme laatikoita ja muuta roinaa jotta saimme kaaran talliin. Liian myöhään. Parhaimmillaan lähes pingispallon kokoiset raeklusterit olivat paukutelleet pelteihin uusia kuviointeja... Ihme kyllä, mitään hermeettistä kraaterimaastoa ei peltipinnasta tullut, mutta sen verran harmittavia pikkulommoja että onhan tuo Volkkari huoltoon vietävä. Prkl.

Kuvassa neljännestaalan (quarter) kolikko, vastaa kooltaan 50 centin eurokolikkoa.

Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi jo autoja huollatettu! Volvo perskele nimittäin heittäytyi hankalaksi ja vaihteisto (automaatti) alkoi sekoilla. Lopulta jumitti turvamoodiin, jonka ansiosta olikin sitten lystikästä ajella koko matka kolmosella. Mukavat katkut saa aikaiseksi kun yrittää kolmosella lähteä liikennevaloista... Kerran sitä jo huollettiin, mutta vikaa ei tietenkään juuri silloin ilmennyt ja toisessa huollossa olivat menneet pyyhkimään vikakoodin pois, joten ei auttanut kuin hakea huoltamaton mobiili takaisin.

Kuten arvata saattaa - kun mies ja poika lauantaiajelivat Addisonin lentokentälle koneita ja koptereita ihmettelemään (miten niin muka aivopesua pienestä alkaen?!), sinnehän se matka tyssäsi ja eikun pelastuspartio poikaa noutamaan ja hinausauto miestä ja kaaraa saattelemaan. Tällä kertaa oli kooditkin selvillä ja sitten vaan jännitettiin kuinkahan monta tonnia tämäkin lysti maksaa. Valmistauduimme jo tuliseen taisteluun kuinka noin nuoren ja vähän ajetun laatuauton (tiihii...) vaihteisto EI VOI vielä hajota, kun saimme tietää että kyseessä on ko. mallin ikävähkö pieni vika ja Volvo ystävällisesti hoitaa laskun vaihteistorempasta. Juhuu!

Taas jäi hyvä sota sotimatta.

Horrosherääjät

2011-04-10T23:23:00.002-05:00

Teksasissa paistaa aurinko aina. Paitsi silloin kun ei paista ja maailmankirjat ovat sekaisin. Mutta siis yleensä aina paistaa. Siksi onkin pienoinen ihme miten täälläkin jengi vaipuu ihme horrostilaan talviaikaan. Suomessa se on jotenkin ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa, sillä pimeässä, kylmässä ja yltiölumisessa talvessa ei kovin montaa kodikkaampaa paikkaa ole kuin se oma pieni tupa, jossa on kiva kynttilänvalossa kyhjöttää kunnes kevät koittaa.

Mutta niin vaan täälläkin talvisin kuviot kutistuvat ja porukat mökkihöperöityvät. Mutta kas kun kevät koittaa alkaa bilettä, treffiä, puutarhakutsua ja lounaskekkeriä kasaantua kalenterin sivut täyteen. Porukka päivittää vaatevarastoaan, värjää hiukset ja lähtee ihmisten ilmoille. Tai ainakin sitten pyllistelevät puutarhan penkeissä.

Erinäisten kekkereiden lisäksi keväälle on osunut mm. babyshowerit jos toisetkin ja eiliset läksiäiset. Olikin kiva ilta olla tyttöporukassa vähän tuulettumassa, syömässä hyvin ja vähän baanallakin päristellä. Eipä ole tullut pitkään aikaan käytyä Cowboys Dancehall Red Riverissä! Meininki oli yhtä mainiota kuin aina: isossa tanssiringissä porukka veti enemmän tai vähemmän sulavasti Texas two stepiä, kantrimusa raikasi ja tunnelma oli vaan jotenkin...niin kuin kaveri sanoi: kuin suoraan jostain elokuvasta. Tällä kertaa tosin porukka oli nössöjä täynnä eikä kukaan uskaltautunut sen pukittelevan sähköhärän selkään jossa joskus taannoin tuli taitoja testattua...

Mutta taidanpa tästä itsekin alkaa talvehtimasta tointua, joten jospas vaikka kutsuisin parit kaverit ensi viikolla kylään... Kohtahan näitä avoimia ovia tässä talossa vietetäänkin ihan riittämiin. (Huoh.)

Tippiä tippuu!

2011-03-18T22:21:00.001-05:00

Tuollainen vajaa kaksivuotias on jo varsin kerkeäväinen. Etenkin tuollainen versio, jolla tuntuu veressä virtaavan aimo annos elohopeaakin. Kiipeää kaikkialle, riippuu kaikkialla, juoksee joka paikkaan ja tekee jatkuvasti jotain jonka ansiosta EI-sana raikaa yhtenään. Välillä iskee turhauma ja ahdistus, vaikka useimmiten kuitenkaan lastaan ei kiiltävästä kolikosta luovuttaisi kaleeriorjaksi... Sillä on niitä pieniä juttuja, jotka nostattavat hymyn huulille ja saattavat saada pientä hihitystäkin aikaan.

Kuten tämä:

Kyseessä siis täysin autenttinen kuva kotoamme. Olin imuroimassa pitkin poikin kämppää ja siirtelin mennessäni huonekaluja. Seurailin siinä aina välillä olkani yli ettei pojankoltiainen ehdi kovin suuriin pahantekoihin. Kas kun selkäni käänsin, olikin edessäni yhtäkkiä pojan pillimuki ja sen alla taalan verran tippiä. Kerrankin siis kunnian kukko lauloi tarjoiluistani?! Harvemmin on yhtä positiivista palautetta tullut.

Seuraava vartti vietettiinkin sitten konttaamalla pitkin kämppää metsästämässä niitä kaikkia muita "aarteita" mitä äidin käsilaukusta pengotusta lompakosta oli löytynyt... Pankkikortti sohvan alla, toinen komerossa oven alta sinne työnnettynä, seteleitä koiran ruokakupissa jne. Oh joy!

Jos äidin käsilaukku onkin totaalinen aarrearkku, jonka sisälmyksiä on ihana levitellä ympäriinsä ja hokea esim. pakstilli, pakstilli kun kysyn missä ihmeen tahmassa pojan naama ja kädet ovat (hieman on maisteltu äidin Dents-pastilleja...) tai pippi, pippi (eli pojan slangilla teippi kun terveysside on liimattu oveen), on myös kelloradio vakiohuvin kohde.

Sitä käännellään, väännellään, säädetään. Milloin se raikaa yksinään makkarissamme, milloin se herättää puolihuutamalla niin että meikä sinkoaa kattopropellin lapoihin asti ja onpahan kerta jolloin kelloradio kertoi minulle nimensä. Yksi hupi on nimittäin kääntää koko kelloradio ylösalaisin. Ja joka kerta menen samaan lankaan. Tuijotan tyhmänä numeroita ymmärtämättä ollenkaan paljonko kello on ja miksi en ymmärrä paljonko se on.

Eräänä yömyöhänä viimein punkkaan suunnistaessani vilkaisin kelloa ja hölmistyin kun masiina kertoi olevansa LEO. Ihan hyvän tovin siinä unihuuruissa sain tuijottaa näyttöä ja ihmetellä miksi siinä lukee LEO kunnes hiffasin taas kerran kääntää vekottimen... Niinpä, kello on siis 0:37...

Taitaapa olla nytkin jo aika painua punkkaan, jotta jaksan taas huomenna kaahata poikasen perässä... Who knows what tomorrow will bring?!

Kikkelikekkerit

2011-03-17T22:45:00.001-05:00

Miehen palattua Suomen reissultaan tiedotin häntä tuttavallisesti lähteväni viikolla seksikutsuille. Hieman miehen naama venähti moisesta tiedotteesta ja lopuksi hän sai vain ähkäistyä että "onks tää jotain kinky-juttuja vai?". Siis häh? Mitäköhän kinky-juttuja hän ajatteli mun harrastavan ja missähän porukassa?

Kyseessä oli nimittäin Pure Romance Partyt. Olin jo monesti radiossa kuullut mainoksen että tulepa nyt PR kutsuille, joissa vietät hauskaa iltaa tyttöporukassa mukavassa seurassa, pienen purtavan parissa ja romantiikan merkeissä. Niii-iiin? Uteliaisuus heräsi jo siitä ja kun kaveri kivasti kutsui ystävänsä luona järjestettäviin partyihin niin sukkana sinne siis.

Viimeistään siinä vaiheessa kun tyttöporukka istuskeli sohvalla kikkelikynät ja katalogit kourassaan oli ilmiselvää minkä ympärillä illan teema pyöri. Kyseessä oli siis seksilelujen ja -tarvikkeiden tupperware-kutsut :D . Esittelijä oli räväkkä nainen, joka kävi tarjontaa läpi teemalla "from potions and lotions to things with motion". Alkukatalogi olikin ihan pehmokamaa, mutta mitä pidemmälle sivuja selasimme, sitä eksoottisempia ja ihmetystä herättäviä vimpaimia alkoi vilistä sivuilla ja pyöriä/pomppia/surista käsissämme.

Totesin olevani selvästi liian kaavoihin kangistunut kun jollakulla oli joka aukeamalta kommentoitavaa jonkin tuotteen toiminnasta/tehosta/tarpeellisuudesta. Ylilyönnin puolelle meni kyllä jo se merivoimissa ollut nuori nainen, joka jo heti alkuun mainosti kuinka hän oli NAVYssä, siellä oli about 1000 miestä samassa botskissa ja ehkä 50 naista ja nekin kaikki jotain ylipainoisia lepakoita, joten voitte vaan KU-VI-TEL-LA miten häntä vietiin (Kyseessä oli siis kaunis, hoikka nuori nainen)... Jossain vaiheessa alkoi jo olla epäselvää oliko ko. henkilö merivoimissa laivahuorana vai ihan asevoimissa, sen verran värikkäitä tarinoita naisella oli.

Eittämättä oli mukava ilta; hyvää syötävää ja juotavaa, hauskaa seuraa ja kivaa viihdettä. Jossain vaiheessa oli kyllä pakko ihmetellä tätä amerikkalaista kaksinaismoralismia: kodin ulkopuolella ollaan kovin uskovaisia, kirkossa käyviä, erittäin rajoittuneesti intiimiasioista keskustelevia, mutta suljettujen ovien takana voi tapahtua mitä vaan ja avoimesti julistaa kokemuksistaan erinäisten vimpainten ja/tai miesten parissa.

Illalla nukkumaan mennessä kyllä nauratti myöskin se ajatus että kokoaisimme Suomessa kaveripiirin kasaan ja pitäisimme vastaavat kutsut - olisikohan tunnelma yhtä vapautunut (ilman paria pullollista miestä väkevämpää) vai olisivatkohan kaikki ihan vaikeina punastellen katalogien piilossa... Hihhihii... Pitäisköhän testata - kuka ilmoittautuu kutsuille :D ?!

Suuria tunteita

2011-03-13T23:25:00.002-05:00

Tiesimme jo viime vuonna samoihin aikoihin, että jatkoaikaa Teksasissa on vuoden verran. Tämän vuoden kevääseen. Silti kun asia alkoi varmistua, tuntui se jotenkin yllättävältä. Siis täh? Mitä, nytkö jo?

Ensin tuli epäusko. Siis mitä, menikö muka vuosi jo? Onko muka jo kohta neljä vuotta kasassa? Eeei voi olla...ei sitten mitenkään.

Sitten tuli vitutus. No ei sun nyt v*ttu joku pomo jossain hevonkuusessa määräile missä päin meidän perhe majailee!? Tässä pitää nyt sit taas koko omaisuus pakata johonkin hevon konttiin merille seilaamaan ja "lopettaa" koko nykyinen elämä ja pinnistää ihan tyhjästä taas uusi elämä Suomessa.

Sitten iski alistuminen. No kai tästä nyt sit on vaan kamat pakattava ja lähdettävä Suomea kohti... Huoooookaaaaaus.

Sitä seurasi yllättäen riemu. Hei jee, takaisin Suomeen! Perhe, tutut, ystävät, kaikki entiset kuviot! Ihania ruokia, raikasta ilmaa, puhdasta luontoa! Mökille viikonlopuksi, luontopoluille sekkailemaan, rakkaiden ystävien luo kyläilemään!

Sitten alkoi ahdistus. Aaargh! Hirveästi tehtävää ennen kuin tämä karavaani saadaan toiselle maankamaralle kaikkinensa päivinensä. Talon myynti, hepan tulevaisuuden arvonta, kaikkien tilausten/asioiden lopetus, hankinnat ennen Suomeen lähtöä, omat ja miehen duunikuviot, missä ja miten jatketaan elämää Suomessa jne. potenssiin 1207. Heerrrmo menee! Miehen firmasta tulee vaan pelkkää hötöä, ei mitään konkreettista tietoa ja toimintaa, jonka perusteella voisimme varmemmin päätöksiä ja muutoksia tehdä.

Kun puhun puhelimessa vanhempieni kanssa, iloitsen jo siitä, että he ja poikamme saavat viettää tulevaisuudessa enemmän aikaa keskenään. Ja ihanaa nähdä rauhassa kaikkia ystäviä ilman hirveitä lyhyen kesäloman paineita singota sinne ja tänne muutamassa viikossa. Ihanaa, Suomeen muutossa on niin paljon kivaa!

Mutta kun pimenevässä maaliskuisessa Teksasin samettisen lämpimässä illassa tuijotan pimeyteen, kuuntelen rapinoita ja eläinten ääniä takapihan pusikoista, ihailen taivaan siellä täällä loistavin valopilkuin koristavia lähestyviä lentokoneita ja niiden kumeaa kaukaista jylyä ja nojaan talomme - meidän oman, rakkaan kotimme - seinään, hiipii sisälle varkain käsikädessä apeus ja haikeus. Ennen kuin kaverinsa suru ehtii hännystellä mukaan, ryhdistäydyn. Vielä ei ole aika.

Niinpä muuttoomme liittyviä tuntemuksiani tiedustelevat ystäväni täällä ja kaukana saavat vastaukseksi lähinnä huokauksen ja käsien levittelyn. Koti siellä ja koti täällä. Ja aina kuitenkin jotain kaipaamassa.

Irtiotto arjesta - kuvin

2011-03-12T00:27:00.000-06:00

Jotta jo useampaan otteeseen Teksasissa reissanneet vanhempani saisivat jotain uusia muistoja tältäkin matkalta, päätimme tehdä pikku reissun San Antonioon, joka on reilu neljän tunnin ajomatkan päässä kotoamme.

Matkalla stoppasimme kaffepaussilla Austinissa, Teksasin pääkaupungissa. State Capitolin puistossa nautimme tovin aurinkoisesta ja lämpimästä kevätpäivästä.

Seuraavana päivänä perillä San Antoniossa usutimme vieraamme seikkailemaan omin päin ja tutkailemaan nähtävyyksiä - sillä välin meidän perhe vietti laatuaikaa mm. koirankopissa.

Omia lempinähtävyyksiäni San Antoniossa ovat tunnelmalliset muinaiset lähetyskirkot / niiden rauniot.

Pimenevässä illassa korkealla kattojen yllä liehuva lippu tuo jotenkin sen pisteen i:n päälle tunnelmaan.

The Alamo yövalaistuksessa. Tänä vuonna juhlitaankin tämän Teksasin itsenäisyystaistelun monumentin 175-vuotisjuhlaa ja sen ansiosta kaupungissa oli juuri tänä viikonloppuna erityisiä näytöksiä ja ohjelmaa.

Kotiinlähdön aamupäivänä purimme pojalta energiaa San Antonion kauniissa eläintarhassa. Pikkumiehestä elefantit olivat tosi mielenkiintoisia, mutta hauskinta oli ehkä sittenkin se, kun pääsi silittämään, syöttämään ja harjaamaan kääpiövuohia...

Ja kun viimein myöhään lauantai-iltana palasimme parin päivän irtiotoltamme, tuntui oma sänky taas pilvilinnalta, kodin hiljaisuus pumpulilta (hotellissamme oli liuta paikalliseen robottimessuun osallistuvia high schoolilaisia = veikkaa kikatuksen, kitinän, pillityksen, tömistyksen, kirkunan ja yleisen hässäköinnin määrä vuorokauden ajasta riippumatta...) ja reissun muistot mukavilta.

Hässäkkäviikot

2011-03-12T00:05:00.001-06:00

Huooh, hässäkkäviikot päättyivät viimein tänään... Ihanan kamalaa rumbaa ja pyöritystä jaksaa aikansa, mutta tänään lentokentällä pojan kanssa isiä kotiin odottaessamme toivoin kiihkeästi jo ensi viikkoa ja paluuta normaaliin, tylsään, kuluttavaan ja rasittavaan arkeen.

Vanhempani tulivat kylään kaksi viikkoa sitten. Voi miten ihanaa olikaan taas nähdä pitkästä aikaa ja seurata pienen pojan ja isovanhempien yhteisiä puuhia! Tällä kertaa ohjelmassa ei ollut mitään erikoisempaa; shoppailua, pientä hemmottelua ja ennen kaikkea vaan yhteistä aikaa. Teimme kuitenkin kiepin San Antonioon, jossa vieraat saivat kokea ja nähdä erilaista Teksasin tunnelmaa ja me kokoneet San Antonion kävijät otimme tällä kertaa reissun lapsen tahtiin - ohjelmassa oli mm. lasten museota ja eläintarhassa käppäilyä- mitkä molemmat osoittautuivat yllättävänkin hauskoiksi kokemuksiksi. Tulihan toki siinä sivussa vähän jotain nähtävyyksiäkin taas vilkaistua ja Riverwalkin tunnelmassa illallistettua. Mukava irtiotto arjesta ja ihana pieni shopping spree matkan varrella San Marcosissa, jossa täsmäiskut muutamiin suosikkiliikkeisiin valtavassa Outlet-keskuksessa tuottivat melkoista ruuhkaa auton peräkonttiin.

Viime sunnuntaina vilkutimme heiheit isille, joka pitkästä aikaa lähti viikon työreissulle Suomeen. Tänne jäimme odottamaan vakkari-Suomituliaisia: ihania karkkeja, tuoretta Hesaria ja Iltiksiä, muutamia naistenlehtiä ja jättipaketillista Buranaa...

Heti seuraavana päivänä olimme taas kentällä halauksin saattelemassa (iso)vanhemmat kotimatkallensa. Heihei, hyvää matkaa, nähdään taas pian! Vaikka kukaan meistä ei tiedäkään milloin tuo epämääräinen pian on...

Alkuviikon kärvistelin ikävässä ja haikeudessa, kummallisessa yksinäisyydessä vaikka elo ympärillä pienen pojan (vieläpä pienessä flunssassa mökkihöperyydestä seinille kiipeilevän sellaisen), kissan ja koiran muodossa ei todellakaan suo hetkeäkään yksinololle. Sitten vaan tsemppasin: poika hoitoon, duunit tehtyä, heppa hoidettua, kaverit kylään, koulua ja muskaria, tavallista arkieloa. Ja tulihan se lauantai, jolloin isi palaa kotiin... Tuliaisineen, terveisineen, läsnäoloineen.

Tervetuloa! Tervetuloa sinä, jonka kanssa haluan arkeni jakaa. Tervetuloa arki.

Himmeen hieno bloggaaja

2011-02-27T23:56:00.006-06:00

Ei herttinen sentäs, kattokaas millä mua on paiskattu:

Aurinkoinen Katie's Castlessa majaileva ystäväiseni moisella minua muisti! Vähänkös on himmeen hieno ja eka tekstisuollantoni ansaitsema palkinto!

Tunnustuksen saajan pitää vastata viiteen kysymykseen ja laittaa tunnustus eteenpäin viidelle blogille.

1. Milloin aloitit blogisi?
Hetkoneeen... Näemmä kesäkuun puolivälissä 2007.

2. Mistä kirjoitat? Mitä kaikkea blogisi käsittelee?
Mun muutosta Teksasiin, mun elämästä Teksasissa ja kohta vissiin muutosta pois Teksasista. Kirjoitan omasta navasta ja sen ympärillä pyörivistä asioista ;) . Hyvin subjektiivisia ja puolueellisia havaintoja arkielämästä arkikielellä. Kirjoitusvirheineen päivineen.

3. Mikä tekee blogistasi erityisen?
Se, että yrittäessäni lopettaa sen kirjoittamisen, tulee heti noottia sieltä sun täältä. Usein ja niin piinaavasti että monen kuukauden tauonkin jälkeen oli pakko puhaltaa feeniks tuhkasta. Joku potenssiin aika monta siis sittenkin lukee näitä mun jorinoita vaikkei juuri kukaan koskaan mitenkään tänne mitään kommentoi! Miten lämmittävää ! Tähän vois myös heittää lempisitaattini taannoismuinaisesta Ally McBealista: "What makes your problems so much bigger than anyone else's?!" "Because they're MINE."

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin pitämisen?
Aloittamisajankohdan tienoilla niin moni ihminen kyseli lähes päivittäin pian muuttuvasta elämäntilanteestani, että päätin tukkeutuvan sähköpostin pelastamiseksi ohjata kaverit yhteen tuuttiin. Aluksi kirjoittelin siis vaan kuulumisia ystävilleni Suomessa, mutta jotenkin tänne on eksynyt täkäläisiäkin ystäviä sekä tuttuja, tutuntuttuja, tuntemattomia, kylänmiehiä ja kylähulluja sieltä sun täältä.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Kirjoitustiheyttä. Asioita, juttuja, tapahtumia ja sekoiluja tulee mieleen tuon tuosta, mutta kun en niitä pääse useinkaan heti koneelle naputtelemaan, ne unohtuvat, vanhentuvat ja näivettyvät. En usko että useakaan juttu järisyttää kenenkään lukijan elämää, mutta toisaalta tämä on oma henkilökohtainen päiväkirjanikin pienestä ajanjaksosta elämässäni. Rakastan kirjoittamista ja olen sitä harrastanut mitä omituisimmissa muodoissa (terveisiä mm. taannoisen hevoseni suulla kirjoitetusta nettipäiväkirjasta ;D ) koko elämäni ajan.

Joudun tunnustamaan, että nykyisin en kerkeä lukemaan blogeja enää lainkaan. Tai sitten muiden napojen ympäristö ei vaan jaksa kiinnostaa riittävästi. Pari kivaa blogia, joista tykkäsin kovasti, on jo kuopattu ja syvälle kauan sitten. Nykyisin luen epäsäännöllisesti enää kahta, joista molemmat ovat ystävieni ja molemmilla tämä palkinto jo onkin. Ja sen muuten merkittävästi tätä blogia paremmin ansaitsevat...

Ihan vähän liian väsynyt

2011-02-24T16:05:00.001-06:00

Mistä tietää että on ihan vähän liian väsynyt?

Kas jos tekee toimistolla n. 13h työpäivän ja huomaa siinä viimeisenä parina tuntina että ohhoh, edellinen syöty ateria on ollut kevyehkö aamupala ennen duuniin lähtöä ja päivän aikana on tullut natustettua vain myslipatukka ja pari pastillia vesipullollisen lisäksi, siinä voipi hieman jo nälkä näköä (ja aivotoimintaa) haitata. Siispä kotimatkalla ensimmäisen matkalle osuvan drive-in ravintolan kaistalle.

Maksu hoituu ekalla luukulla ja sitten toiselle luukulle odottamaan eväspussia. Siinä vaiheessa tietää olevansa ehkä ihan vähän liian väsynyt kun hetken tuijotatte ravintolan työntekijän kanssa tyhmänä toisianne. Työntekijä riiputtaa ilmassa eväspussiasi. Lopulta hän alkaa osoitella sinua nostellen kulmia. Hetken voi vielä kestää ennen kuin tajuat että ei hän osoita sinua vaan sitä välissänne kiinni olevaa auton ikkunaa... Hän ei reppana ole vielä keksinyt keinoa miten mystisesti siirtää eväspussi autoosi lasin lapi.

Että silleen sit tänään.

Ihan Pro

2011-02-13T15:51:00.001-06:00

Ihan Pro kaartaa tallin pihaan ihan pro autolla, jossa on ihan pro peräkärry. Ihan Pro on pro-tyyliin ihan ajoissa.

Ihan Pro on aina miellyttävä, mukava, hyväntuulinen ja hienokäytöksinen (yes, ma'am!). Ihan Pro katsastaa päivän tilanteen ja edessä olevan työn. Ihan Pro virittää vehkeet valmiiksi, laittaa työvaatteet kuntoon ja alkaa hommiin.

Ihan Pro puhelee työn lomassa mukavia ja kertoo samalla mitä on tekemässä ja miksi. Ihan Pro kuuntelee hevosen omistajan/ratsastajan tuntumia liittyen hevosen liikkumiseen tai siinä tapahtuneisiin muutoksiin. Yleensä Ihan Pro on jo huomannutkin samat asiat hevosesta ja sen kavioiden tilasta muutenkin, mutta kuuntelee silti ja kertoo onko asialle jotain tehtävissä ja mitä aikoo siis tehdä.

Ihan Pro saa hevosen käyttäytymään kunnolla ilman väkivaltaa tai ärähdyksiä. Ihan Pro saa asiakkaan (hevosen omistajan/ratsastajan) tuntemaan itsensä huomioiduksi ja kuulluksi.

Ihan Pro saa työllään hevosen liikkumaan entistä paremmin. Asiakas kirjoittaa Ihan Prolle sen suuruisen shekin, että hetken aikaa sydän itkee veripisaroita ja henki salpautuu, mutta mitäpä sitä ei kaviopuolisonsa eteen tekisi...

Elämä seis!

2011-02-05T23:03:00.002-06:00

Maanantaina hirveä haippaus: lunta tiedossa! Jäätävää sadetta! Pari päivää voi olla jopa pari astetta pakkasta! Tai jopa 8 astetta pakkasta! Varautukaa, tarkistakaa kotinne ja muonavarastonne välittömästi!

Tiistaina sitä sitten oli maa juuri ja juuri valkeana, tiet aika jäisen näköiset ja vähän pakkasta. Koulut kiinni! Virastot kiinni! Posti ei kulje!

Keskiviikkona sama. Torstaina sama. Jopa vielä perjantaina sama, vaikka oltiin jo plussalla, tiet lähinnä sohjoiset tai jokseenkin jo sulat.

Tervetuloa Teksasin talveen! Inclement Weather -varoitukset pyörii televisiossa ja ihmiset linnoittautuva koteihinsa. Mikään tai kukaan ei toimi. Lapset ja ehkä salassa vähän myös aikuiset ovat kiitollisia luontoäidin suomasta hengähdystauosta.

Minua asia lähinnä korpesi, sillä tällaiselle normisuomalaiselle tämä on ihan perussettiä. Vettä vaan voi tulla missä muodossa vaan ja silti on mentävä töihin ja kouluun ja jatkettava elämää. Jos Suomessa olisi elämä holdissa joka talvipäivästä, olisi parasta varmaan alkaa hibernoimaan, koska kuinka sitä muuten jaksaisi himassansa yhtenään tupeksia.

Enkä jaksanut nytkään vaan kävin tallilla kuten tavallista kun neljä seinää alkaa ahistaa. EHP! Jälleen valaistuin siitä miksi todellakin olisi ihan hyvä juttu kun kaikki väki vaan nukkuisi kotonansa nää talvipäivät. Autoileva jengi suti, liukasteli, ajeli liikenteenjakajiin, katukivetyksiin ja törmäilivät puihin. Sohjossa madeltiin tosi hitaasti, jotta ihan takuuvarmasti jäätäisiin siihen jumiin ja jäätikköisessä kohdassa painettiin kaasua niin että moottori parkui onnettomana kun renkaat rullasivat tyhjää.

Suomalaisminä pyöritteli ylemmyydentuntoisena silmiään niin monta kertaa tallimatkalla että ihme kun pysyivät enää päässä. HAH te tampaksit. Tulkaapa kermapersiit ottamaan vähän tosielämän makua tuolta Pohjolasta, haaa!

Nyt vaan taas odotellaan koska se kalikka kalahtaa omaan nilkkaan...

Minen ala

2011-01-21T00:11:00.001-06:00

Mun päivä oli hyvin suunniteltu. Ensin vähän hupailua pojan kanssa pomppulinnalandiassa, sitten pari hoidettavaa asiaa - leipomossa ruisleivän hamstrausta ja rehukaupassa kaviosankarin eväsarseenaalin täydennystä - ja sitten mukavasti porukalla syömään poitsun sekä ystävän ja lapsensa kera. Mukavan leppoisa aamupäivä!

Yeah, right.

Olimme kerrankin ajoissa pomppulinnapaikassa ja päästin pojan valloilleen. Nyt saa mennä ja vilistää, riekkua ja riemuita! Vaan eipä tuo erityisen pitkään jaksanut tällä kertaa innostua vaan lähinnä kiukutteli ja vinkui ja jotenkin ei oikein homma luistanut. Päätäkin piti kolistella yhden kunnon itkun verran. Lopulta herra itse meni hyllylle, haki takin ja kengät ja oli ihan että nyt lähetään, paska mesta. Okei, ei väkisin.

Kieppi leipomoon ok ja rehukaupan lenkkikin sujui kun poika sai pällistellä laarissa vipeltäviä pikkupupuja. Okei, nousujohdannetta ilmassa! Sitten pieni kävelylenkki Grapevinen keskustassa ja sitten pöytä mukavasta kalaravintolasta. Nam! Rapukakkuja!

Ja sitten...

Kaverin lapsi istuu nätisti äitinsä vieressä. Piirtää tarjoilijan tuomilla vahaväreillä piirrustuspapereille, napostelee ruokaansa, juo maitoansa, istuu kiltisti aloillaan. Ja tuijottaa ihmeissään vastapuolen peluria. Pientä poikaretaletta, joka ei suostu istumaan boosterituolissa, ei äidin sylissä, ei äidin vieressä. Hyppii pystyyn, pomppii penkillä. Kaataa maitonsa, kitisee, haluaa väkisin äidin juomaa. Ei pysty keskittymään syömiseen oikeastaan mitenkään vaikka on nälkäinen. Ei maistu tämä tuo se eikä nämä nuo ne. Piirtely ei kiinnosta ja paperi rutataan.

Äidin otsasuonet alkavat pullistua, sillä leppoisasta lounastuokiosta ei ole tällä puolella pöytää pienintäkään havaintoa. Rapukakut jäähtyvät ja nälkä kasvaa, verensokeri laskee ja pinna kiristyy. Poika jatkaa yhden pikkumiehen sirkustaan, leväyttää eväsmuronsa ja ruokansa pitkin ja poikin, huutelee, kiekuu, riehuu, melkein tökkää haarukalla päähän naapuripöydän rouvaa. Siinä vaiheessa pyydän tarjoilijaa pakkaamaan meidän eväät bokseihin mukaamme.

Siis MIS-TÄ on tuo pieni ipana ja riiviö meille siunaantunut?! Tuo ärsyttävä kakara, jota aikanaan lapsettomana mulkaisin pahasti ravintolan naapuripöydästä ja mielessäni tsiisustelin vanhempiensa kyvyttömyyttä kasvattajina.

KLANK. Tuolta kuullostaa kun taas kerran kalikka kalahtaa omaan nilkkaan.

PLING. Tuolta kuullostaa lupaus ja vannonta etten enää mene ravintolaan syömään tämän kakarani kanssa ennen kuin hän pääsee ripille tai on täysikäinen.

Pilleriville

2011-01-09T23:49:00.001-06:00

Hyvä on. En voi sanoa etteikö minua olisi varoitettu. Suunnilleen KAIKKI tuntemani äidit varoittelivat että odotahan vaan kun Jesse nyt sitten aloittaa tarhassa (syksyllä aloitettu kirkon kerho luettaneen sellaiseksi), niin se on sitten jatkuvasti kipeänä ja raahaa kotiin mukanaan kaikki mahdolliset taudit.

Minä epäuskoisena ja ylemmyydentuntoisena (eihän MEILLÄ koskaan sairasteta?!!) hymähtelin vain jotakin ja ulahdin vasta sitten kun homma osui omaan nilkkaan. Poikahan on nimittäin syyskuusta alkaen ollut vähintään kerran kuussa jossain epämääräisessä kuumelentsussa niin, että tuttavani risti nämä jo "kuukautisiksi". Nenä valuu lähes perusasetuksena niin, jotta on ennemminkin helpompi laskea ne päivät kuusta, jolloin nokka ei tipu.

Joulukuussa iski sitten tosiaan se jackpot - koko perhe sairasteli järjettömän sissin viikkoja kestäneen flunssan kaikkine höysteineen ja juuri kun olin varma että antibiootti tappoi viimein ne viheliäisimmätkin pöpöt kehostani niin tietenkin menin ja hilluin puolikuntoisena niin että sain Tellun tuliaisina kimpun jälkitauteja. Tällä kertaa menin jo suosiolla lekurille (enkä TOD. sille samalle...) hakemaan tropit poskiontelon- ja korvatulehdukseeni. Ei haloo mistä nämä lastentaudit muhun taas pukkasivat - näiden kanssa on kärvistelty viimeksi kun ikälukuni oli vielä yksinumeroinen...!?!

Korkkasin hanakasti saamani pilleripurkit ja toivoin pikaparannusta, mutta sehän olisi ollut aivan liian yksioikoista. Yleisolotila alkoi kyllä parissa päivässä taas lievästi kohentua kunnes bongasin keholleni levittyneen messevän allergiatilan. Kun aloin olla jo reippaasti punaisella laikutuksella maastokuvioitu, tartuin luuriin ja tiedotin että vissiinkin ehkä sitten olen jollekin allerginen... Siinä otettiinkin jo järeämmät aseet käyttöön ja pilleripurkkimäärä kasvoi entisestään kun sain uusien antibioottien kylkiäisiksi myös steroideja.

Kirjavan pillerikasan aamuin illoin kiskaistessani alkoi kyllä jo lievästi hirvittää että mitähän seuraavaksi: kasvaakohan tässä häntä vai lähteekö näkö... Ulkonäköhän oli jo menetetty viimeistään allergialehahduksen, karrelle niistetyn punanenän ja rehottavan yskänruven myötä.

Näin mellevästi meillä korkattiin tämä vuosi! Ehkä tämä tässä vaiheessa jo kuutisen viikkoa kestänyt tauti tästä hiljalleen taittuu ja toivoa saattaa että tässä olisi jo sairastettu tämän vuoden - tai mieluusti ihan vaikka koko vuosikymmenen - edestä. Niisk tröööööt ja köhköhkööööööh.

Terkkuja Tellusta

2011-01-03T22:27:00.002-06:00

Vaikka meikäläisten lomalle lähdöstä saisi aikaiseksi Uuno Turhapurojakin paremman sähläyselokuvan, tekee tuo arkikuvioista hetkeksi irtaantuminen vaan kummasti terää! Jos vaan joku keksisi miten skipata se rasittava pakkaus- ja häsäysrumba ja kaikenkarvaisten otusten hajasijoittelu ja huoltojoukottaminen...

Pakkaushässäköiden keskellä Roni yrittää tehdä kaikkensa että pääsisi reissuun mukaan...

Kolmen Teksasjoulun jälkeen olin kuitenkin niin kypsää kauraa, että tiedotin miehelleni että tänä vuonna mennään sitten johonkin missä on lunta. Piste. Kavereiden opastuksella päädyimme lopulta Tellurideen, Coloradoon. Ihan nappivalinta!

Sisseimmäthän täältä huitaisee autolla Coloradoon - kulmanaapuriin ajelee noin seitsemässä tunnissa, mutta hiihtokohteet sijaitsevat kyllä sitten kauempana, joten pershiitä saa puuduttaa sinne reissatessa tollaiset 12-18 tuntia. Mies oli kovasti autoreissailun kannalla, mutta hänpä ei olekaan se, joka useimmiten kyydittää tuota pikkumiestä kaarassaan. Ei nimittäin ole etenkään pidemmillä reissuilla mitään juhlaa kuunnella kun takapenkin kommentaattori kyllästyy kökkimään valtaistuimellaan ja halua ehdottomasti juuri nyt ulos pois mihin vaan muualle vaikka motarin laitaan, mutta HETI ja NYT ja KOVALLA ÄÄNELLÄ säestettynä.

Siispä lentoliput Denverin kautta Durangoon ja sieltä vielä vuokra-autolla huristus keskelle ei mitään, San Juan-vuoriston kainalossa majailevaan taannoiseen mainarikaupunkiin. Tottahan toki tarvittiin vielä vähän ylimääräistä jännitystäkin reissaamiseen: alueelle oli luvattu parhaimmillaan jopa 3-5 jalkaa (n. 90-150 cm) lunta parin päivän aikana ja teiden sulkemiset olivat täysin mahdollisia. Onneksi kuitenkin pahimmat pyrytykset suuntasivat toisaalle ja me saimme ajaa varsin talvisessa, mutta kohtuullisessa kelissä perille. Ajelimme tosin eräänkin kylän läpi, jota lähinnä kaivettiin esiin yli metrisestä tuoreesta hangesta...

Siellä siintelevi Colorado! Maisemia jostain Denverin ja Durangon välimaastosta...

Viiden päivän joululoma Tellussa oli ihana! Säihkyvän valkeana hohtavaa lunta, pientä pakkasta, uljaina kaupunkia kehystäviä vuoria, sympaattinen vanhahtavaa ja uudempaa sekoittava kaupungin keskusta, mukavia ihmisiä ja hyviä ravintoloita. Ilmainen kaupunkia kiertävä Galloping Goose -bussi korjasi kyytiinsä matkalle hyytyneet ja gondolahissi kuljetti näppärästi vuoren yli hiihtokeskuskylään Mountain Villageen. Mitkä maisemat! Eipä ihme että täällä viihtyvät niin Oprah kuin Cruisen Tomppa, joskaan kumpaakaan ei valitettavasti tullut bongattua.

Meidän joululomaa varjosti valitettavasti vaan koko perheen epämääräinen puolikuntoisuus ja sairastelu. Minä antibioottikuureineni olin parhaimmassa kunnossa ja riehuin siis poika rinkassa punnuksena selässäni kun miespolo oli enemmän ja vähemmän kuumeessa. Poikakin yski ja niisteli varsin taajaan, mutta koitimme silti nauttia talviulkoilun iloista sen minkä kykenimme. Sääli sinällään että olimme varanneet lapsenhoitajan pariinkin otteeseen suhauttaaksemme suksimaan, mutta päädyimme vaan käymään kerran kunnon illallisella ja muutoin rinneriemuja harrastimme vaan porukalla pulkkailun muodossa. Itse kun en ole mikään laskettelijasankari ja miehestä ei yksinkertaisesti ollut kaveriksi mäkeen.

Joulun tunnelmaa toivat kotoisat jouluruoat (oli laatikoita ja kinkkua höysteineen), tutut joululaulut ja mukaan napatut muutamat lahjapaketit. Kuusta emme nurkkaan iloksemme saaneet, mutta kävimme nuuhkimassa ihan tuoreita sellaisia pihamaalla. Pimenevässä illassa loistavat jouluvalot ja hiljaa leijaileva lumi nostattivat lentsuista fiilistä ja joulun tunnelmaa kummasti.

Aattoiltana kävimme ihastelemassa joulun viettoon hiljentynyttä kaupungin keskustaa ja ihmettelimmepä mäen rinnettä suksinutta soihtuparaatiakin, joka omalla tyylillään toi iltaamme joulunpunaa. Tottahan illan kruunasi se hetki, jolloin juniori tohkeissaan ja riemuissaan pääsi riipimään värikkäitä papereita pienten pakettien päältä.

Vaikka rinnassa pistikin pieni kaukokaipuu sinne aidon, oikean joulutunnelman ja oman "isomman" perheen ääreen, oli mieli silti täynnä kiitollisuutta siitä kaikesta hyvästä mitä meidänkin perheeseen on suotu. Kun sen tunteen saisi säilöttyä mieleen ja muistiin muulloinkin kuin jouluna...

Vaan niin taas joulun jälkeen astuimme arkeen, töihin ja tohinoihin niin että sain taas vuoden lisää ikämittariini ja vuosikin onnistui vaihtumaan lähes varkain.

Hyvää Uutta Vuotta 2011 ystäväiseni, tuokoon se teille onnea ja hetkiä, joista voitte olla kiitollisia!

Merry, merry, merry, merry Christmas!

2010-12-21T21:23:00.005-06:00

Tämän biisin ja valoshow'n myötä toivotamme teille kaikille

Oikein hyvää ja
tunnelmallista joulua!

Nauttikaa herkuista, rauhasta ja yhdessäolosta! Meidän perhe täällä vielä kuumeisesti pakkaa viimeisiä laukkuja ja suuntaa huomisaamuna täältä helteestä (tänään +27 astetta...) kohti lumisempia maisemia... Adios ystävät, joulun jälkeen palataan!

Hei tonttu-ukot hyppikää

2010-12-20T22:16:00.001-06:00

Joulutunnelmissa jatkettiin tänäänkin. Kaverin yllytyksestä pöllytimme jauhoja, pyörittelimme pötkylöitä, ajelimme pulikalla lättysiä, roiskimme riisipuuroa ja avot - herkullinen tuoksu ja kauniit karjalanpiirakat täyttivät pian keittiömme. Hämmästyttävää ahkeruutta, sanoisin! Käsittämätöntä että tällainen peukku keskellä kämmentä -kokki voi kuin voikin saada aikaiseksi aika hyviäkin herkkuja jos sille päälle sattuu!

No ei nää kyllä yhtä kauniita ole kuin mummon karjalanpiirakat,
mutta vauhdilla nämä kyllä kitoihin katosivat...

Erityismaininnan ansaitsee kyllä flunssassa toikkaroinut supernannymme, joka piti lapsukaisemme viihdytettyinä ja poissa jaloista. Sitä en kyllä tiedä mitä se niille syötti kun meno oli tämän mukaista...

Hei tonttu-ukot (ja akat) hyppikää...!

Herkullinen tuoksu taisi houkutella paikalle myös kutsumattomia vieraita: tällainen pieni pirunsilmäinen otus (opossumi) tiiraili iltamyöhällä aitamme päällä joskos jotain rippeitä löytyisi hänellekin...

Vai liekö tuo vaan varaamassa parhaita paikkoja tänä yönä näkyvän täydellisen kuunpimennyksen ihailuun?

Joulu on valon juhla

2010-12-19T00:36:00.000-06:00

Totta tosiaan on, jos Grapevinen jouluvalojen määrää on katsominen! Neljännen adventin kunniaksi lähdimme koko perheen voimin (no okei, nelijalkaiset jäivät kotiin) todistamaan tuota The Christmas Capital of Texas:in loistetta ja välkettä. Siinä sitä olikin pienellä pojalla (ja ehkä hieman myös vanhemmillaan...) suu ammollaan ja silmät selällään kun valomeren keskeltä löytyi mm. laulava joulukuusi.

Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Tämän tunnelin päässä ei ole valoa. Mutta tunnelissa onneksi oli!

Sing LOUD (vai Hallelujah?)

2010-12-18T23:50:00.002-06:00

Noin mua eilen kehotettiin oikein lyömällä leima ranteeseen! Yritys oli hyvä, mutta ei tällä kipeällä kurkulla kovin loud-tasolle päästy... Ilman kipeätä kurkkuakin olisin tosin jäänyt varmaan aika nihkeälle tasolle, sillä poskilihakseni oli turrutettu ja palleani hajoitettu juuri tovi sitten.

Minä ja ystäväni nimittäin flunssiamme ja puolikuntoisuuttamme uhmaten sipaisimme meikit pintaan, paremmat päälle ja ponkaisimme baanalle. Kun Addisonin Improv-komediateatterissa saimme vielä pöperöä ja ennen kaikkea ne herkulliset drinksut nenän eteen, alkoi elämä näyttää jo aika valoisalta. Hetkellinen epätoivo tosin iski kun ensimmäinen stand up-jannu pyyhälsi lavalle. Tyyppi heitti legendaa sellaisella murteella että meikäläisen ei-nyt-ihan-alkeellinen aivotoiminta jätti ymmärtämättä ison osan sisällöstä. Hieman alkoi jo huolestuttaa että hukkaanpa heitin nämäkin lippurahat jos illan päätähdetkin heittävät lääppää tähän tyyliin... Siinäpä olisi 95-prosenttisesti tumman yleisön ollut kiva katsella kun valkoiset mimmit eturivissä toljottaa haavit auki mitään hiffaamatta vaikka heistä olisi heitetty juttua. Blooooondit!

Onneksi huoli oli aiheeton, sillä Chris Paul ja Huggy Lowdown vetivät sen verran hervottomat setit, että ohi ei kerennyt mennä mitään ainakaan siitä syystä ettei kieltä olisi ymmärtänyt - jotain saattoi kyllä mennä ohi niillä nurkilla kun nauroimme kippurassa pöydän alla... ;) Juttua lensi jos jostakin ajankohtaisesta kuin aiheettomastakin asiasta siihen sarjaan että setin päätyttyä lähinnä haukoimme henkeämme, nipistelimme naurusta tunnottomiksi menneitä poskiamme ja hieromme kramppaavia palleoitamme (siis miten taivaassa taittuu pallea-sana monikkoon...???). Jos jotain niin kunnon nauruterapiaa olinkin vailla!

Terapian jälkeen olimme ihan kypsää kamaa ottamaan one for the road:it viereisessä menomestassa eli Pete's Dueling Piano Barissa. Kahden jannun livenä vetämää pianosettiä ja yhteislaulumeininkiä ei todellakaan pystynyt vain kuuntelemaan, vaan pakko oli raakkua ainakin lempparibiisien kohdalla mukana. Sikanastaa :D ! Tosin se joku outo niskassamme hönkinyt limaiiskotti iPhoneineen olisi voinut kaikota kaakkoon.

Tänään sitten vaihdettiinkin rockista ja countrystä kirkkoveisuuseen, sillä vuorossa olivat Kauneimmat joululaulut. Mulla oli tosin juniori mukanani, joten laulantani oli paikoin aika katkonaista - hyvä jos olin suunnilleen selvillä mitä laulua parhaillaan vedettiin... Tunnelma oli kyllä ihana ja jouluinen, vaikka pääosin keskityin kesyttämään villihköä jälkikasvuani. Piparikahvit ja joulumyyjäiset vielä päälle, niin mikä tässä on lasketellessa neljänteen adventtiin...

Siispä ystäväiseni, sing LOUD! Tai Hallelujah. Tai molempia yhtäaikaa.

Kilisee kilisee kulkunen...

2010-12-17T23:08:00.002-06:00

...varmaankin helkkyen ja välkkyen, mutta sitähän minä en kuule. Pää on nimittäin niin täynnä sinne kuulumatonta liisteriä, että havaintokyky on kutistunut hyvin pieneksi. Ilmeisesti olen ollut kiittämätön ruoja, sillä Thanksgivingin alias kiitospäivän jälkimaininkeina sain riesakseni varsin rattoisan flunssan. Eikä todellakaan sitä perinteistä kaksi-päivää-räkätautia-ja-nähdään-taas-ensi-vuonna -versiota, vaan jonkin piinaavan, sisuskaluja jäytävän, kurkkua kuristavan, keuhkot ulos lennättävän, kehon limahyytelöksi muuttavan tappotaudin.

Ensimmäinen viikko meni ihan räytyessä ja itsesääliessä. Niistin minuutin välein litran roinaa ulos sisuskaluista ja yskin niin että kylkiluut soittelivat säkkijärven polkkaa. Toisella viikolla alkoi elämä jo hieman voittaa, mutta varsin vaivainen ja lyöty oli olo silti. Jostain kummasta syystä kuitenkin suoriuduin töihin, kappelineuvoston kokoukseen, metsästämään joululahjoja, postittamaan suomeen 101 pakettia, askartelemaan joulukortteja, lähettämään joulukortteja, taas töihin, kokkikurssille, muskariin, kirjastoon, jouluparaatiin, tallille, taas töihin, metsästämään hevoselle uutta vuokraajaa ja siten opastamaan paria koeratsastajaa, maalaamaan himaa, kasaamaan joulukuusen, siivoamaan ja joulukoristelemaan himaa, Suominaisten pikkujouluihin, puistotreffeille, yhteiseen aikuisten iltaan kun lapset olivat kirkolla lastenhoitoillassa, taas töihin, Suomikoulun joulujuhlaan, vaeltamaan Grapevine-järvelle, naisten leffapäivään, taas kappelineuvostoon, taas töihin, ratsastustunnille jne. jne. Kummallista kyllä, mutta moisen varsin relan kolmiviikkoisen jälkeen olen silti flunssassa?!

Tänään oli siis pakko taipua ja marssia lääkärille. Normaalistihan kartan heitä siihen saakka kunnes kehosta on jokin osa AIKUISTEN OIKEASTI rikki (kuten pari lantionmurtumaa), mutta nyt sissinä vaan marssin lääkäriasemalle koska jossei tämä itsekseen kolmessa viikossa parane niin ei luultavasti kolmessa kuukaudessakaan...

Ja voi lottovoittoa, lääkäriasemalla oli varsin rauhallisen oloista! Tsekkasin itseni sisään, hoitsu tsekkasi peruslukemat ja kirjasi vaivat ylös ja sitten vaan odottelemaan lääkäriä, joka kuulemma saapuu luokseni shortly. Ja odottamaan vähän lisää. Ja vähän vielä lisää. Noin 35 minsaa huoneessa yksin odoteltuani (no oli mulla näemmä seuranani raamattu ja boksillinen kleenex-nenäliinoja) lääkäri tempaisi oven auki, ehti tervehtiä helout ja sitten huikkaiskin, että hei sori, 10 sekkaa vielä...

Lääkärin kello kulkee selvästi AIVAN eri ajassa kuin minun, sillä mun kelloni ehti vilistää tuollaiset 20 minuuttia ennen kuin herra olen-niin-komea-ja-paskantärkeä-kaksimetrinen-kukkakeppi ampaisi takaisin sisään. Oiva ajoitus, sillä vitutuskäyräni oli sillä kellonlyömällä juuri niin pahasti karkaamassa asteikolta, että olin jo poistumassa silmät salamoiden hevonkuuseen koko lafkasta.

Sitten lääkäri aloittaa: "Voi että mä vihaan näitä HITAITA perjantaita..." Minä: "Hitaita?!?!" Hän: "Joo, kun on niin vähän potilaita niin on jotenkin liikaa aikaa tehdä kaikkea". WTF?!? Tyypillisenä suomalaisena istuin siinä jauhot suussa jotain melko korrektia hymähtäen vaikka mieli teki pompata herran potilaspöydälle pomppimaan tasajalkaa että jos kun kerta on niin helevatan hidas perjantai niin voisko herra mitenkään vaikka sitten hoitaa ne harvat potilaat jotka sisään marssii?!?! Mun aika oli 1.20 pm ja herra reseptinkirjoittaja leuhahtaa paikalle 2.30 pm. Thanks-a-fucking-lot!

Sitten herra jatkaa: "No niin Ronnie, mikäs meitä oikein vaivaa tänään?". Minä: "Meillä on koira nimeltä Ronnie, mutta kirjauduin kyllä omalla nimelläni sisään." Hän: "Aaaaa, aivan! Et sinä kyllä Ronnielta näytäkään, aivan, aivan! Ööööö... [raivokasta koneen näpyttelyä] oletkos sinä sitten Sätyyy?" Yeah, right. Sitten päästiin asiaan, herra kuunteli keuhkot ja katsoi noin metrin päästä kurkkuun ja totesi että joopa, jospas sitä antibioottia sitten. Ja yskänlääkettä kanssa. GEEE!

Yritin irvistää jonkin kohteliaan hymyn tapaisen läksiäisiksi kun viimein kirmasin reseptit kourassa kohti apteekkia. Nyt sitten vaan korkkaamaan pullo ja pillerit ja uutta elämää odottamaan! Tosin huomasin että antibiootit ovat juuri niitä, joista ystäväiseni sai hetkellisen kuulonmenetyksen, joten toivotaan että tää lievä kilinä korvissani on vain jotain ohimenevää tinnitusta tai just niitä joulukulkusia... Koska muistaakseni kuitenkin käyttäydyin ja jätin hirttämättä ne eräät toiset kulkuset lähimpään lyhtypylvääseen...

Hevimies & jouluparaati

2010-12-04T22:07:00.001-06:00

Tänään mies päätti piiloutua pusikkoon ja kytistellä peuroja, joten me pojan kanssa keksimme kivempaa lauantai-illan puuhaa ja painuimme Coppellin jouluparaatia ihmettelemään. Tähän aikaan vuodesta jouluparaateja on lähes joka kaupungissa ja tuppukylässä näillä nurkilla, joten päädyimme tuohon lähinnä olevaan.

Pohjoistuuli oli suorastaan hyytävä, mutta kyllähän me suomalaiset homman hanskaamme ja vedimme sen verran reippaasti kerrosta niskaan että tulkoon vaikka jääkausi niin tästä selvitään. Siinä olikin sitten ihmettelemistä toppatamineissamme kun paraatin keulassa bändin jälkeen iloisesti kilisteli menemään joku vähäpukeinen cheerleader-röykkiö joilla hymy oli hyytynyt naamalle sinistyneiden varpaiden myötä. Hurraa!

Paraatin kärjessä marssiva bändi ja cheerleadereita

Paraati oli varsin tyypillinen: keulassa iso marching band, sen perään cheerleadereita ja sitten liuta floateja eli autolla vedettäviä lavoja, jotka oli puettu joulun henkeen: oli valoja, värejä, musiikkia, laulajia, joulupukki ja muori takan edustalla jne. Osassa lautoista oli todellakin käytetty aikaa ja vaivaa! Pojalla riitti ihmettelemistä valoissa, äänissä, musiikeissa ja tietenkin jaettavassa roinassa: meille sateli kaikenlaisia helmiä, valotikkuja ja -rannekkeita karkeista puhumattakaan. Silmät suurellaan menoa tarkkaileva pikkupoika oli esiintyjien lellikki ja rattaisiimme kertyi roinaa paksi täyteen.

Sitten olivat vuorossa joulupukki ja -muori ja sekalainen joukko jouluhenkistä väkeä "floateissa"

Paraatin jälkeen jengi valui kaupungintalolle, jossa oli joulumusaa livebändin vetämänä, lyhyt virallinen puhe ja sen jälkeen "puiden sytyttäminen". Kaupungintalon puistoon syntyi todellinen valomeri kun kaikkii puihin syttyi tuikkimaan satoja pikkuvaloja. Oli muuten kaunis näky!

Näkyäkin parempi juttu oli se, että tarjolla oli vino pino ilmaisia herkkuja. Äidin suuhun upposi varsin vilakasti iso funnel cake eli tuollainen tippaleivän tyylinen herkku, poika puolestaan omi popcornimukin itselleen, mutta suostui jakamaan ison cookie-keksin äidin kanssa. Eggnogia alias munatotia olisi myös ollut tyrkyllä, samoin kuumaa kaakaota, mutta se jono venyi kaltsan ilman ansiosta varsin pikaseen sen verran monikilometriseksi, että päätimme skipata.

Nuorella miehellä on kyllä rytmi veressä - johan se on aiemmin todettu, mutta vahvistettiin taas uudemman kerran. Rattaissa hieman hyytyneenäkin jannu jaksoi käsimoshata joulumusan tahdissa varsin sitkeästi, joten eiköhän tuosta jonkin sortin hevimies kehity tai no rumpali nyt vähintäänkin.

Hevimies diggaa joulumusaa (ja poppareita)

Tästä tää joulukausi taitaakin alkaa - pitäis vissiin hilata jo hiljalleen kuusi sisään ja pistää enkelikello kilisemään... Poika hoitaa jo varsin mallikkaasti joulukalenterien availut: löytyy niin kuvallista kuin herkullista versiota. Jälkimmäinen tosin aiheutti parina ensimmäisenä päivänä hirveät kilarit kun herkku löytyikin vain yhdestä luukusta ja sen jälkeen homma oli "ohi". Ihme pihtarimeininkiä, prkl, tuumi pienimies. Ehkä tämä vielä joulun nurkilla korvataan... ;)

Tikulla silmään...

2010-12-03T21:52:00.001-06:00

...sitä joka vanhoja muistelee, vai mitä?! Mun blogin luonnos-osasto on pullollaan jotain ihmeellisiä tekstinrykäisyjä, otsikkohuitaisuja ja mitä lie shittiä jotka mitä ilmeisemmin ovat yksinkertaisesti niin kiinnostamatonta roinaa että kirjoittaja itsekään ei jaksa niitä viimeistellä.

Siis whatthehell. Kelataan ihan vaan rohkeasti syksyn yli ja todetaan että hengissä täällä vielä ollaan ja elämä rullaa raiteillaan kuin höyryjuna. Meikäläisellä on tosin sellainen olo että elämä tosiaan on se höyryjuna, valtaosa kavereista kyydissä ja meikäläinen on se, joka paniikinomaisesti juoksee aina vaan myöhässä sen junan perässä sitä oikein koskaan tavoittamatta. Joskus on hetkellisesti sellainen olo, että riipun viimeisen vaunun peräkaiteessa kiinni, mutta sitten taas tipun matkasta ja räpiköin ratapuolia pitkin junan perässä. Sellaista siis meidän elämään. Tartteis vissiin tehdä jotain, koska pikkuhiljaa alkaa olla lenkkarit puhki ja hengästyttämään (saati sitten vituttamaan) tämä meininki.

Syksyn tekstejä/kuvia siis tulossa ehkä jonain vuonna jos siltä sattuu tuntumaan - ja ellei niin ettepä paljonkaan menettäneet. Mutta nyt siis uusi elämä, happiyksiköitä blogiin ja uutta tarinaa tuloillaan. Just you wait.

Hyvästi jää

2010-08-18T22:27:00.002-05:00

Viimeinen ilta mökillä. Istun saunan kuistilla pyyhkeeseen kietoutuneena. Löylyissä on hikenä valutettu ja järven vedessä huuhdeltu monet murheet ja pinnan kiristykset. Saunavihta on parfymoinut ihoni kevyesti koivuntuoksuiseksi.

Mansikkaista siideriä siemaillen katselen loivasti lainehtivaa vedenpintaa. Aurinko on jo tavoittamassa puiden latvoja, mutta vielä paiskaa kourallisen kultaa rannassa havisevien haapojen lehdille, säteitä lehtipuiden oksien lomasta siivilöitymään ja pieniä timantteja järvenpintaan välkehtimään.

Maahan putoaa kellastunut lehti. Auringonvalo on muuttunut jotenkin haaleammaksi, kuin kuluttanut puhtinsa heinäkuun helteisiin. Sen haistaa jo. Tuntee viileänä sipaisuna ihonsa pinnalla. Kosteutena ilmassa. Vaimeana maan tuoksuna. Syksyn. Se odottaa jo malttamattomana vuoroaan jossain tuolla mustaksi piemenevien iltojen ja öiden kainalossa.

Raukeaan olooni sekoittuu häivähdys haikeutta. Ahnehdin silmilläni maisemaa, kuin yrittäen tallentaa jokaisen yksityiskohdan mieleni kovalevylle, sillä lähdön aika on tullut. Tiedän jo nyt kuinka tulen kaipaamaan tätä kesäkotimme maisemaa, tuntua, tuoksua ja tunnelmaa. Salpaan mieleeni portin, en anna ajatusten karata miettimään miten suuresti tulen kaipaamaan perhettäni, ystäviä ja rakkaita, jotka taas kerran jätän taakseni.

Seuraavana aamuna pakkaan tavarat. Seuraan mökkitiellä juoksevaa pikkupoikaa, joka tutkii kaikki kivet ja kävyt ja penkoo mustinkanvarpuja herkkujen toivossa. Heittäytyy pientareen heinikkoon huilaamaan. Sinäkin, poikaseni. Koti kahdessa maassa ja kuitenkin jotenkin koditon. Onneksi sinun huolesi ovat velä minun kannettavanani.

Kannan viimeiset kassit autoon. Poika istuu jo turvaistuimessaan silmät uusia seikkailuja täynnä. Hitusen alakuloisena huokaan, silmilläni mittailen maisemat vielä kerran. Suljen oven ja käynnistän auton. Ajan mökkitien poikkeuksellisen hiljaa, kuin väistämätöntä viivytelläkseni. Mutta pian renkaat jo nuolevat ahnaasti tietä.

Hotellissa vatsanpohjassa lehahtelee jo perhosia - huominen pitkä matka alkaa jo jännittää. Vietän aikaa siskoni ja sittemmin ystäväni kanssa. Heihei. Voikaa hyvin. Älkää unohtako meitä.

Kun lentokone irrottaa tuntumansa kiitotiestä olen yhtäaikaa sanomattoman surullinen ja odottavan onnellinen. Ruutuuni edessä piirtyy reitti. Pieni lentokone katkoviivalla kaikkoaa hitaasti kotimaastani, loittonee ystävistäni ja perheestäni. Mutta yhtälailla hitaasti se lähestyy kotiani, arkisen rakasta elämääni ja uusia ystäviäni. Niitä, jotka tietävät tasan miltä minusta nyt tuntuu.

Suomen suvi

2010-08-03T21:37:00.005-05:00

Kauas on ihmisen tarvinnut maailmalle karata, jotta osaa arvostaa Suomen kesää. Tuota lyhyttä, vehreätä ja suloista suvea, jolloin kurjasta hiilestä pusertuu muutamaksi kuukaudeksi mitä hehkein timantti.

Ilma on puhdas ja raikas. Järven pinnasta peilautuu sinisin taivas, valkoisimmat pilvet ja vihreimmät metsät. Kukkien kirjo kattaa tienpientareet, puutarhat ja jopa vedenpinnat.

Lukematon määrä erilaisia lintuja kansoittaa metsät ja vedenääret. Ne lurauttelevat laulunparsia, joiden soinnut kaikuvat suomalaisen sielun seinämissä, ja auliisti jakavat kotitienoonsa satunnaisten metsänkävijöiden ja soutelijoiden kanssa. Ja tuo metsä - mitkä herkut se tarjoaakaan kulkijoille, jotka hiljentyvät mättään ääreen täyttämään kipponsa mustikoilla, metsämansikoilla ja karanneen punaviinimarjapensaan antimilla.

Suomen suvi hellii omiaan lämpöisillä, aurinkoisilla päivillä. Lämmittää järviveden linnunmaidoksi, kypsyttää puutarhan ja peltojen sadot ja maalaa taivaanrannat auringonlaskun aikaan mitä mielikuvituksekkaimmilla siveltimenvedoilla. Kesä ravistelee ärhäköillä ukkosilla, rajuilla sateilla ja hurjilla tuulilla, jotka nostavat puutkin juuriltaan.

Kesä saa talven jähmettämän ja kohmeuttaman kansan sulamaan. Terasseilta pyrähtää vapautunut nauruparvi ja rannat täyttyvät ilakoivista ihmisistä. Harmaaseen pukeutuva väki löytää kaapeistaan kokonaisen väripaletillisen ylle vedettävää. Hymy karkaa huulille helposti ja puheeseen palaa kauniimpi sointi. Moni lähes unohtaa kotiosoitteensa karatessaan kesälaitumille mökeille, mummolaan, lomareissuun, mihin vaan paitsi oman neljän seinän sisälle. Veri vetää vesille.

Ihmiset kerääntyvät juhlimaan - rippiäisiä, ristiäisiä, juhannusta, ystävän häitä, rapukauden alkua, mitä vaan! Pienimmätkin paikkakunnat pinnistävät pystyyn mitä kummallisimpia kansanmagneetteja erilaisten tapahtumien muodossa. Artistit sun muut musikantit kapuavat lavoille ja estradeille saaden kansan pomppimaan, tanssimaan, itkemään ja laulamaan mukana.

Kesä. Mikä ihana tekosyy elää.

Lapsityövoimaa

2010-07-30T20:46:00.002-05:00

Ohhoijaa, kyllä on ollut rentouttava Suomi-loma! On ollut kaverin häitä, Poetsien keikkaa, sekalaista citysurffailua jos missä kaupungissa, treffejä siellä ja täällä ja ennen kaikkea loikoilua mökkilaiturin nokassa. Auringon helliessä liikuntani on lähinnä rajoittunut kyljen kääntämiseen aurinkotuolissa säännöllisin väliajoin sekä pieniin pulahduksiin Puulan raikkaaseen veteen.

Eihän elämästä mitään tulisi jos täällä vaan koko jengi hurvittelisi ja loikoisi miten sattuu, joten perheen jälkikasvu on nyt nuorena ja notkeana saanut hoidella sekalaiset kesähommat.

Nyt on sitten mustikat...

...ja mansikat poimittu.

Auto on pesty.

Hiekkaa on kärrätty monta kottikärryllistä.

Kissaa on käytetty lenkillä.

Kukat on kasteltu. Monesti!

Terassi on lakaistu...

...ja ruoho leikattu.

Mitä luulette, jokohan toi juniori olis kohta ansainnut vaikka yhden jäätelön...?

Salamatkustaja

2010-07-08T21:07:00.001-05:00

Joo, perillä ollaan. Hirveä karavaani eli kaksi isoa matkalaukkua, yksi käsimatkatavaralaukku, yksi vaippalaukku, yksi käsilaukku, rattaat ja lapsi minun lisäkseni saatiin jotenkin sullottua koneeseen. Hieman oli taas mutkaa matkassa (voi ylläri!), sillä lapsen lippua ei meinannut ensin löytyä koneelta ja sitten kun lopulta löytyi kysyttiin MINULTA miksi lippu olikin varattu vain lapsen etunimellä, ei sukunimeä lainkaan. No haloo! Minähän se tietysti siellä American Airlinesillä (johon siis tein varauksen puhelimitse koska sylilapsen paikkaa ei voi varata netissä) kipaisin koneelle vaillinaiset datat näppäilemässä! Tuhma minä! Ja kun lippu sitten lopulta onnistuttiin koneelta ulos suoltamaan, alkoi täti tomerasti selittää että tässä tämä lippunne Halifaxiin. Siis MINNE? Mielessä ehti jo epätoivoisesti vilistä miten koko sama prosessi suoritetaan uudelleen pitkän kaavan mukaan kun täti on nyt onnistunut pistämään meidät johonkin hevonkuusen lennolle. Onneksi tätskyllä oli vaan jokin bitti vinossa, sillä lippu oli sittenkin Helsinkiin eikä mihkään Kanadaan.

Mutta voitteko kuvitella että kerrankin mun ovela laskelmointini osui just nappiin!? Mikä mäihä! Pitäis varmaan lototakin samalla kun kerta onni näin on seuranamme. Nimittäin normipäivän puuhastelulla väsytetty lapsi plus yölento on yhtä kuin onnistunut lentomatka Atlantin yli! Nuorimies jaksoi tovin aikaa ihmetellä lentokonemeininkiä sylissäni, vetäisi sitten pullollisen maitoa ja sitten loppumatka sujuikin lähinnä nukkuen. Siis lapsi. En minä. Oli nimittäin oikein messevä hauisjumppa kun tuollainen uniretkottava nuorukainen vaihtelee vallattomasti kylkeä ja riippuu sylissä milloin missäkin asennossa joku raaja kaakkoon sojottaen.

Penkkinaapuriksi osui sinällään ok brittirouva, joka jo ekan kerran Jessen häntä hieman töytäistyä ja minun vuolaasti anteeksipyynneltyä ilmoitti että näitä tulee tämän lentomatkan aikana todennäköisesti vielä lukuisa määrä lisää joten ei tarvitse erikseen anteeksipyydellä vaan hän nyt jo kerralla anteeksiantaa kaikki tulevatkin :D. Kiva juttu, mutta sen suurempaa avunantoa oli turha toivoa; siinä sitten tetsailin yhdellä kädellä ja hampailla aterimet esiin ja paketit auki, tarjotin puolikkaalla pöydällä uhkaavasti keikkuen kun yritin nälissäni saada jotain tarjoilluista aterioista vatsanmöyrinnän hiljentämiseksi. Mutta Lontoossa oltiin yllättävänkin pian ja sujuvasti!

Lennonvaihtoon oltiin varattu vähän turhankin paljon aikaa terminaalinvaihtohässäköiden pelossa, mutta kävikin niin että jatkolento Helsinkiin lähti samasta osoitteesta, joten saimme sitten useamman tunnin viilettää pitkin asemaa, syödä ja seikkailla. Pikkumiehelle ostetut valjaat olivat ihan oiva juttu sillä itsenäistynyt nuorikko ei TOD. pidä äitiä kädestä mutta ampaisee kyllä rakettina joka ikisen mielenkiinnon herättävän asian perään. Ja uskokaa pois, niitä on käsittämättömän paljon. Jollei äiti ole vireillä ja hereillä (mitä hän ei siis todellakaan ole kun on valvonut yön läpi), voipi käydä esim. niin että nuorimies bongaa jonkun pistorasian kytkimen ja piuuuuuu vaan kuuluu kun suklaita ja virvokkeita sun muuta sälää sisältävä myyntiviileäkaappi sammuu... Onneksi äiti keksii keinon palauttaa virran ennen kuin suklaat sulaa lämpimässä terminaalissa tai joku vartija ampaisee ärtyneenä paikalle. Hupsis.

Lento Helsinkiinkin meni sujuvasti; hieman mies jo yritti känkkäränkkää kaivella mutta sammui onneksi suht suosiolla jolloin äitikin suunnittelematta oli käynyt pilkkimään ja sammumaan sillä esim. lounasleipä oli yhtäkkiä vaan ihmestynyt tarjottimelle ja muut syöneet jo eväänsä kun tämä tapahtuma rekisteröityi meikäläisen tajuntaan.

Niin ihanaa kuin olisikin ollut vaan rojahtaa lähimpään sänkyyn Helsingissä, oli edessä vielä useamman tunnin urheilusuoritus ajellen mökillemme Mikkelin nurkille. Urheina kuitenkin suoriuduimme sinne Suomalaisen suven valoisassa yössä. Sitten naksahti. Naps! Lomamoodi. Siinä teille isovanhemmat yksi kappale lapsenlapsia. Ottakaa ilo irti, meikä nukkuu, löhöää, lukee, ui, ottaa arskaa ja lataa akkuja seuraavat kuusi viikkoa.

No, ihan noin ei tietysti heti käynyt vaan väärässä kellonajassa ollut lapsi esim. valvoi useita tunteja keskellä yötä parinakin yönä, mutta jo sitä lepäilemäänkin päästiin. Ja mikä oli levätessä kirkasvetisen Puulan rannalla kun aurinko paahtoi ja elohopea kipusi käsittämättömästi yli kolmenkympin! En nyt sitten tiedä kumman matkalaukkuun mä vahingossa pakkasin kappaleen Teksasin kesää mukaan?! Mutta jossain taskussa se lämpöaalto ilmeisesti nyt kuitenkin salamatkusti. Että sorry kaiffarit, tätä lämpöä saattaa nyt piisata tovi ennen kuin se kuluu loppuun. Koettakaa kestää!

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin! Näissä maisemissa olen ja pysyn kunnes akkuvalo on edes keltaisella. Nyt on ollut jo liian pitkään punaisella.

Matkaan jo käy...

2010-06-29T14:23:00.001-05:00

Haa, tämä suuresti odotettu ja kovasti pelätty päivä on viimein saapunut! Tänä iltana olisi tarkoitus suuntia kaksistaan varsin vilkkaan jälkikasvun kera Atlantin yli kohti Suomen suloista kesää. Hauskinta on se, että jo yhdestä lipusta sai maksaa niin tolkuttoman hinnan näin sesonkiaikaan, että juniorille ei TOD. otettu omaa paikkaa vaan hän saa ah niin auvoisasti ja mukavasti matkustaa sylissäni. (Osanottoni, vieressä istuvat! Olette juuri voittaneet koneen paskimmat paikat!)

Muutenkin reissaamisessamme on hieman riskaabelia sävytettä, sillä viisumimmehan menivät umpeen tuossa kuukausi sitten ja olemme nyt siis laillisella jatkoajalla maassa muutaman kuukauden ajan, jonka sisällä uusien leimojen pitäisi passiin päätyä. Kuun alussa saimme tietää että suurella todennäköisyydellä päätöksen pitäisi tulla parin kuun sisällä eli elokuun alkuun mennessä, mutta jos joku on saletti niin takkuileva byrokratia tässä maassa, joten kaikki tuo on vaan sanahelinää kunnes mustaa on valkoisella (tai no whatever se passin väri nyt sit onkaan). Takaisin ei vaan nimittäin ole nyt sitten tulemista ennen viisumien uusintaa...

Koska kesä on vaan kerran vuodessa ja Suomessa harvinaisen lyhyt ilmestys, päätimme ottaa pojan kanssa riskin ja lähteä matkaan. Paluu on varattu johonkin elokuun puolivälin nurkille, mutta jos oikein kökösti onnistaa niin paluu siirtyy ehkä syksylle tai kunnes ikinä byrokratian pyörät ovat pyörähtäneet. Hoplaa! Oishan se ehkä kiva nähdä puolisoa/isiä ennen joulua... Työn raskaan raataja alias isä ei valitettavasti voinut pelata samaa rulettia, joten jää sitten eläinlasten kanssa talonvartijaksi kunnes paperihässäkät ovat ojennuksessa.

Nyt siis kaikki yhdessä kädet ristiin ja anelemaan joltain korkeammalta taholta äidille seuraavaksi vuorokaudeksi pitkää pinnaa, hermoja, mielenterveyttä, palamattomia päreitä, puutumatonta persusta, huumoria, kekseliäisyyttä, viihdytystaitoa sekä kokonaista sirkusta yhdessä ihmisessä lapsen viihdyttämiseksi, jotta koneen Suomen kamaraa koskettaessa mua ei tarvitsisi ensinnä kyyditä lähimpään mielisairaalaan.

Se on menoo ny!

Spruiiiittts ja lätsis!

2010-06-21T22:17:00.002-05:00

Vesiteemalla jatketaan siis! Koska helteessähän ei helpota oloa mikään paremmin kuin vedessä vilvoittelu, on sitä harrastettu kesäkuun aikana oikein urakalla. On ollut naisten pool partyä paelloineen, oman perheen piknikkibiitsikeikkaa, suihku- ja spray-lähteissä juoksentelua ja harvinaisen epätoivoista biitsinmetsästystä. Lähin kosteikkohan kyllä löytyisi omalta takapihalta uima-altaan muodossa, mutta kas kun vaihtelu se niin mukavasti virkistää (tai sitten ei...).

Viime maanantaina lähdimme parin mimmin ja mukulan vahvuudella kohti Allenia, jonka Celebration Parkissa on ns. Spray Ground. Isosta puistosta löytyy valtava leikkikenttä sekä lasten mieleen oleva suihkulähdepuisto. Hyyyyyytävän vilpoista vettä suihkuaa niin maasta, tolpista, ämpäreistä ison pylvään nokasta kuin suunnattavasta vesitykistä. Pienimmät vekarat olivat aika ihmeissään vesihässäkästä ja ennen kaikkea lapsivilinästä kun koulubussillinen porukkaa sinkoili suihkujen seassa, mutta hyvin nuo lopulta pärskintään yhtyivät.

Vesileikkien päälle vielä hieman piknikkailua niin ainakin meidän autoseurueen pienimmät olivat varsin hiljaista sakkia paluumatkalla... Mamat puolestaan viilentelivät matkalla smoothieilla, joten melkoisen tyytyväinen jengi täytti etupenkitkin :P.

Onnistuneista läiskyttelykeikoista intoutuneina päätimme tänäkin maanantaina ottaa vesiteeman ja suunnata johonkin biitsille. Netti kyllä esitti vaihtelevaa tietoa puiston aukiolosta, mutta kaikesta huolimatta päätimme suunnata Grapevine-järven rannalla olevaan Twin Coves -puistoon. No kas, kun sinne sitten pääsimme, olivat portit tiukasti säpissä ja puisto suljettu. Siinä sitten suhasimme useammankin lähipuiston läpi ja totesimme, että tuollaisille 1-ja-risat-vuotiaille sopivia rantoja ei todellakaan ole joka eikä edes joka kuudennen niemen mutkassa. Kirottua!

Olimme suhailleet jo tunnin etsimässä potentiaalista biitsipaikkaa kun olimme jo luovuttaa. Järven toisella rannalla sijaitsevaan ja hyväksi todettuun Meadowmereen olisi liian kuuma ja pitkä ajomatka täältä vastarannalta, joten vielä viimeinen tsiigaus Twin Coven suuntaan. Heitimme autot parkkiin lukitulle portille, vekarat rattaisiin, kamat mukaan, sujahdus portin ali ja ei kun etsimään lätäkön reunaa. Noh, reunahan ei sitten ihan heti tullutkaan vastaan vaan meikämimmit punnertivat rattaineen reippaasti yli 30 asteen paahteessa ylä- ja alamäkiä reidet hoosiannaa vinkuen, selät hikeä valuen, nestehukkaa uhaten ja jalat rakkoja kehittäen. Jossain vaiheessa oli ihan pakko todeta että tällaisiä älyttömyyksiä ei kyllä keksi kuin sisukkaat suomalaiset ja niistäkin vain ne valikoidut yksilöt ;).

Mutta ta-daa: sisulla se biitsinpoikanen tuli sittenkin lopulta vastaan! Sortuneen tienpätkän yli tetsattuamme ja särjettyjen vahtikoppien ohi hilpaistuamme ei kyllä ollut ihmekään että rapistunut mesta oli suljettu. Vekarat kuitenkin nauttivat vesileikeistä tyynessä hiekkapoukamassa, joten kai tuo biitsipäivä oli miniväen mieleen vaikka me mutsit totesimme ilmastoituihin autoihimme loppujen lopulta täysnaatteina lösähtäen että never again.

Not so Wild about Flower Mound

2010-06-19T23:03:00.001-05:00

Ei hyvää päivää kun täällä pitää joka pitäjässä olla kaikenlaisia messuja ja tapahtumia yhtenään. Hirveet markkinointihaippaukset ja hehkutukset, joten meikäläiset höynäytetään helposti menemään moisiin härdelleihin mukaan. Niinpä tälläkin kertaa: hermeettinen helle ei meitä estellyt kun oli pakko mennä tutkailemaan mistä Wild about Flower Mound oli kotoisin.

Juu ei paljon mistään. Telttakojurivi toisensa perään, joissa vakuutus- ja sähköyhtiöt mainostivat itseään sekä erinäistä rihkamaa ja rojua kaupittelevaa kansaa. Lavalla rallatti joku keskivertokaraoken tyylinen bändi. Lasten alueelta löytyi kyllä pieni petting zoo, jossa pääsi taputtelemaan poneja, kilejä ja ihmettelemään kanojen puuhastelua, mikä oli Jessestä varsin hupaisaa. Hänestä tosin päivän kohokohta taisi olla se kun sai ekaa kertaa maistaa jäätelöä. Tiukka ilme vaihtui aika pian haltioituneeksi ja erinäiset äänimerkit ilmoittivat että lisää olisi ihan hyvä saada ja pian.

Perheen kaksilahkeiset kyllä viihtyivät vanhojen autojen alueella, eikä mamakaan panisi pahitteeksi kyydittelyä esmes jollain vanhalla Corvetella...

Päivän läksy: voidaanko mitenkään olla lähtemättä ties mihin kissanristiäisiin etenkin jos elohopea ei enää meinaa edes pysyä mittarissa sisällä...?!?

Imuri in training

2010-06-14T21:37:00.001-05:00

Voi hitsin hitsi, tulikohan sittenkin tehtyä väärä päätös kun menin toivomaan robotti-imuria äitienpäivälahjaksi? Kun oisin sittenkin voinut toivoa vaikka timanttisormusta... Lapsi on nimittäin osoittautunut varsin kehityskelpoiseksi tuolla siivoussaralla. Vastahan tuo on joku aika sitten kävelemään oppinut, mutta nyt jo heiluu imurin varressa ihaltavalla innolla ja yritteliäisyydellä.

Swiffer-pölyhuiskakin tuntuu istuvan tenavan käteen oikein sujuvasti, sillä huiskitaan niin pöytien pintoja kuin sälekaihtimia. Jesjes, kunhan koulutus tästä vielä etenee, voin varmaan kohta vaan istua sohvalla katsomassa saippuasarjoja kuoharilasi kädessä kun jälkikasvu hoitaa kodin kunnossapidon. Aivan loistavaa!

Beach Boys

2010-06-13T15:11:00.002-05:00

Kas mitä tekeekään perussuomalainen kun kesä saapuu? Satoi tai paistoi, oli pakkasta tai hellettä, huristaa suomalainen suorastaan pakkomielteisesti kesämökilleen heti kun kalenterissa käännytään kesäkuun puolelle. Olkoonkin sitten että se useimmille merkitsee tolkutonta jonotusta ruuhkissa ja auton ratissa kiroilua...

Pieni suomalainen minussakin nostaa päätänsä näin kesän tultua, vaikka jos jostain niin järvistään Teksas EI ole tunnettu. Täällähän on pari pahaista oikeata järveä ja loput lämpäreet ovat sitten ihan ihmisten kädenjälkeä. Mutta kas kun kartalta noita sinisiä läiskiä kuitenkin löytyy, niin pitäähän sitä biitsille päästä! Ah niitä vilvoittavia rantatuulia ja varpaiden upottamista santaan...

Yeah, right. Hirveä googlaus, kilautus kaverille ja toisellekin, karttojen tutkailua, lähikaupunkien puistolautakuntien sivujen selausta ja muuta raivopäistä tutkintatyötä ja sitten vaan matkaan vaikka mitään kunnon takuuta lopputuloksesta ei ollut. Kas kun rantaviivaahan löytyy jokaiselta vesilämpäreeltä, mutta ei uimarantaa juuri mistään!

Päädyimme sitten Grapevinen Meadowmere Parkiin, puistoon Grapevine-järven rannalla. Aidatun puistoalueen portilla saimme pulittaa $5 autoseurueestamme ja vastineeksi saimme roskapussin sotkujemme korjaamiseen. Parkkeerasimme automme viimeiseen ruutuun ja sitten vaan zoomaamaan koko perheen voimin mihin se emäntä meidät on tällä kertaa raahannut.

Jaaaaackpoooot! Löytyi pikkubiitsiä, piknik-katoksia, lasten leikkipaikkaa, nurmialuetta. Tilukset tutkittuamme, vettä ihmeteltyämme ja leikkipaikalla peuhattuamme olikin jo hyvä sauma vetäistä viltti ja eväät esiin ja täyttää kupua pikkumurkinalla. Sitten pikkumiehen mieli jo vetikin taas vesille ja siellähän tuo olisi hyppinyt, pomppinut, loiskinut, lillunut, pulannut, suhannut ja uimarengastellut ihan siihen saakka kun iho on tuhannen rusinana ja hampaat lyövät loukkua säkkijärven polkan tahtiin. Järvivesi oli kyllä ihanan lämmintä, joten itseäkin alkoi jo hieman harmittaa, että oma uikkari tuli jätettyä kotiin...

Kun leppeä ja puolipilvinen aamupäivä alkoi taittua polttavan aurinkoisen iltapäivän puolelle, alkoi järvi täyttyä kaikenlaisista suhaajista ja biitsikin kadota aurinkotuolien ja vilttien alle. Siinäpä olikin sitten hyvä sauma suunnata kohti kotia ja pikkumiehen päikkäreitä ja kun matkalta vielä poimittiin tuoreet leivät leipomosta, niin hetken taas tuntui että it ain't gettin' any better than this ;) .

Kuvia kotimatkan varrelta Grapevinestä...

Kauppakassi

2010-06-12T15:38:00.001-05:00

Jepjep. Käytiin tänään tossa paikallisessa Sam's Clubissa eli "tukussa" ostoksilla. Huomattiin sit et joku toinenkin oli tullut ostoksille - ja ostettavaa oli vissiinkin kokolailla paljon, kun autollakin oli kokoa (tai ainakin pituutta) ihan kivasti. Tai ehkä ne vaan kävi täydentämässä skumppavarastoa, who knows...

Toi on kyllä tollainen aika pliisu perusmalli, mageempi menopeli olis sellainen Hummerista (no siis siitä autosta, ei tällä kertaa hevosesta) väännetty piiiiiiiitkä limo, jonka olen tuolla lähiseuduilla nähnyt pärtsäämässä... Pitäisköhän meidänkin miettiä tota kauppakassin vaihtoa? Vaippoja kuluu nääs sellainen määrä, että sellainen rekkalastillinen olis ihan paikallaan, jollei halua kauppojen ripoja ihan yhtenään riuhtoa...

I ♥ Kevät ‎

2010-06-04T22:42:00.002-05:00

Teksasin kevät on kuin Suomen kesä kukkeimmillaan. Aurinko paistaa, linnut laulavat, tuuli tuivertaa tukkaa. Kukkivat perennat, pensaat ja puut muodostavat suorastaan kukkaseinämiä ja luonto on hehkeää vehreyttä ja vihreyttä täynnä. Puput puikkivat pihapuskien suojissa, maistellen herkullista, moniväristä ateriaansa.

On aika tehdä retki Dallasin Arboretumiin! Luonnon väriloisto häikäisee ja maalaa väkisinkin hymyn huulille. Pikkumies ikuistetaan moniin kuviin.

Tulee hääpäivä. Vietämme sen ihan vaan perheen kesken, tosin käymme otattamassa koko porukasta muutaman muiston valokuvien muodossa. Vappua juhlimme yhdessä täkäläisten Suomi-ystävien kanssa.

Puuhailen innokkaana puutarhassa. Istutan kukkia, hankin amppeleita, sytytän kynttilälyhdyt ja heitän tuoleihin uusia koristetyynyjä. Sametinpehmeissä illoissa on ihana istuksia ulkona nuuskien niityn toiselta laidalta hitaasti lähestyvää kesää.

Tule kesä, tule pian!

Too bad, että jälleen kerran koin jonkun hetkellisen amnesian ja unohdin tyystin mitä se Teksasin kesä onkaan... Tänä(kin) vuonna keväästä loikattiin suoraan himohelteisiin, uuvuttavaan paahteeseen, polttavaan uv-säteilyyn, hikisiin ulkoilulenkkeihin, selkämykseen tarttuviin paitoihin, ilmastointilaitteiden turruttavaan hurinaan, hienoiseen jatkuvaan nestehukkaan ja uima-altaassa yhtenään lilluntaan...

Tule syksy, tule pian!

Ihmiskuvat (c) Tytti Lauhava 2010

Kauhea kriminaali

2010-05-30T14:36:00.003-05:00

Hei, vähänks mä oon teihin tosi pettynyt! Meikäläinen yrittää saada teitä kiinnostumaan ja kommentoimaan heittämällä jotain täkyjä tuohon taannoiseen tekstiin, ks. esim. kohdat 99 ja 100. Pienessä mielessäni jo kuvittelin täällä ihmisten olevan ihan ymmyrkäisinä ja utelevan moisten rötösten taustaa. Ni mitä vielä?! Jengi on ihan et ookoo, tosi jees, mitä muuta?!

Ehkä meikä on vaan niin sujuvaa kriminaalimateriaalia? Ihan täys rötöstelijä? Varas ja valehtelija? Ounou, mainehan tässä on mennyt näemmä ihan täysin! Loassa ja ravassa ihan totaalisesti. Tietysti vaihtoehto on sekin, että jengi hyytyi lukemiseen jo ton satasen listan alkumetreillä...

Mainettani edes hitusen kiillottaakseni haluan kuitenkin tähdentää, että en ole poliisien tuttu tiettävästi missään päin planeettaa. Suklaarusinoita varastin n. 5-vuotiaana pikkutyttönä kaupasta kun ikävä äitini ei suostunut ostamaan niitä vaikka miten kimputin. Kiinnihän minä kotona jäin ja nöyränä ja häveliäänä jouduin palaamaan kappaan anteeksi pyytämään ja maksamaan... Sen verran hyvin tuli näistä läksyistä opittua, että ei tarvinnut toiste kokeilla.

Poliisin tentattavana olin v. 1992 kun kesäduunipaikkani tuhopoltettiin maan tasalle. En sentään ollut läsnä liekkien roihutessa eikä minua hommasta epäiltykään, vaan yrittivät udella joskos muistaisin sitä tai tuota henkilöä kesän ajalta. Eipä tainnut olla minusta apua kun asiakaspalvelijana asiakkaat ovat vaan yhtä naamapuuroa; muistele siinä sitten useampi kuukausi jälkikäteen että kävikö heinäkuun sinä ja sinä päivänä jotain parrakasta mieshenkilöä joka keskusteli sen ja tuon toisen henkilön kanssa?!

Et en oo pahis. Tai ehkä joskus vähän. Mut kriminaali en aineskaa!

Touch of Happiness

2010-05-28T00:49:00.001-05:00

Ridanatsi on täällä taas. Sanan säilällä armottomasti silpoo huonoja puolia ratsastuksessani ja henkisellä ruoskalla pieksää meitä hevosen kera aina vaan parempiin suorituksiin. Noh, tosiasiassa itseään ridanatsiksi tituleeraava henkilö on mitä nauravaisin, kuplivaisin, kannustavin ja ihanaisin ihminen. Mutta säälimätön.

Hiki virtaa sumentaen silmät, henkeä ahdistaa ja kypärän alla suorastaan sauhuaa aivojen käydessä ylikierroksilla. Synapsit paukkuvat kun yritän saada jokaista lihaksensäiettä pysymään kuosissaan ja toimimaan juuri niin hillitysti ja hallitusti kuin vain voi. Ja siinä se sitten on. Hevonen nousee peruutuksesta suoraan laukkaan kuin kaunein kyyhky: hidastetusti, elegantisti, sulavasti, nousten kuin siivillä ilmaan.

Ridanatsi hurraa ja komentaa pysähtymään ja palkitsemaan hevosen HETI, mutta minä olen jossain euforian laitamailla ja kestää tovin ennen kuin palaamme hevosen kanssa leijailemasta maanpinnalle. Tyytyväisinä lopetamme session ja heitämme hyvästit ensi viikkoon saakka. Silitän ratsuani kaulalle ja olen äärimmäisen ylpeä. Enimmäkseen upeasta hevosestani, mutta ehkä hitusen myös itsestäni. Olenpa osannut Pegasoksen kesyttää!

Päästän ohjat pitkiksi ja hevonen lähtee jo pitkin, letkein askelein kohti viereistä peltoa, jossa tapaamme tehdä loppukävelyt. Aurinko on jo vaipunut puidenlatvojen taakse, kimallellen kultaisena lehvistön väleistä. Pikkulammelle parkkeerannut haikara tutkailee arvioivasti menoa ja tuntuu pohtivan pitäisikö lehahtaa karkuun vai liekö tuo parivaljakko harmiton.

Illan kosteus tuntuu hiipivän ojien pohjalta peltojen laidalle ja jostain tulvahtaa vastustamattoman ihana, parfyymimäinen tuoksu. Jasmiiniko? Yhtäkkiä ojanvarren ruovikossa kahahtaa. Hevonen säpsähtää hieman, pysähtyy niille sijoilleen ja tuijottaa tarkkaavaisesti kuka kumma rauhamme rikkoo. Armadillo (vyötiäinen), tuo Teksasin kansalliselikko, se sieltä möngertää. Kuin puolisokeana se tuntuu tihrustavan meitä tovin, mutta jatkaa sitten matkaansa hassu kilpensä keikkuen ja häntä mutkalla.

Katsomme pienen elikon perään vielä hyvän tovin sen kadottua takaisin ruovikkoon. Hevonen pärskähtää tyytyväisen ja rennon oloisena ja venyttää kaulaansa saadakseen suuhunsa tupposen pitkäksi kasvanutta ruohoa. Silloin se valtaa minut. Hymystä se leviää koko kehoon, lämpimänä aaltona. Käpertyen kutkutellen rintakehään ja vatsanpohjaan.

Olen hetkisen äärettömän onnellinen. Tai ehkä se on vain silkkaa hevoshulluutta?

Vai liekö sittenkään kyse mistään elämää suuremmasta. Ehkäpä olen vain riittävän ahkerasti pessyt itseäni tällä uudella suihkusaippuallani...

Oh no, the BIG 4-0

2010-05-27T13:00:00.001-05:00

On se sitten jännä miten tuo lapsi tuossa kasvaa ja mieskin vanhenee, mutta minä se vaan pysyn yhtä hehkeänä ja pimakkana parikymppisenä aina vaan ;) . Ei sen puoleen, synttäribileet ovat vallan hauskoja, etenkin kun vietimme miehen pyöreitä.

Lauantaina 22.5. talo täyttyi ystävistä ja tuttavista, joiden kanssa oli mukava jakaa astuminen uudelle vuosikymmenelle. Mies sai itse päättää vieraslistasta, joten sieltä löytyi niin duunikaveria, naapuria, metsästyskaveria sun muuta hihhulia joka lähtöön parempine puoliskoineen ja vekaroineen.

Pippaloiden nuorimman pään viehkeät neidit jaksoivat myös bilettää pitkälle iltaan.

Päätimme kerrankin pistää pöydän notkumaan (ja noi graniittipöydänpinnat eivät ihan vähästä notku...), joten patoihin pistettiin BBQ-tyyliin brisketiä (sellaista silputtua ylikypsää naudanlihaa), erilaisia mausteisia makkaroita, valkosipuliperunalootaa, uunilohta, cole slaw'ta, uunituoreita biscuiteja (vähän sämpylän tyylisiä) ja siihen sitten vielä juotavat ja makeat tarjoiltavat päälle, niin kyllä noi pöydänpinnat ainakin melkein mutkalle saatiin. Tunnustan kyllä avoimesti, että sapuskojen laitossa avusti osin mm. paikallinen BBQ-lafka Hard-8 Bar-B-Q...

Ruoka oli hyvää, sitä oli enemmän kuin riittävästi eikä kukaan tiettävästi onnistunut janoonkaan nääntymään. Iloinen puheensorina täytti koko kämpän ja sitkeimmät viettivät iltaa kanssamme pikkutunneille saakka. Poika biletti hyvin mukana kunnes hänet torpattiin sopivan väsyneenä punkkaansa, jolloin emäntäkin pääsi ulos istumaan ja nauttimaan lämpimästä Teksasin tummenevasta illasta. JUH-LAA!

Sankari itse "mansikkapommin" räjäytyksessä...

Bilehile itse oli niin menossa mukana, että tajusi vasta seuraavana päivänä lahjuksia tutkaillessaan miten JUHLAA synttäreiden vietto oikein olikaan: pöytään oli kummasti kertynyt viiniipulloja, baarimikkosettiä, grillausmaustesettiä, liuta lahjakortteja metsästyskamahelvetteihin sun muuta suun muikeaksi vetävää. Taisi jo mokoma alkaa miettimään että mistähän sitä seuraavaksi repäisisi juhlan aihetta ;) .

Seuraavan päivän after partyissä se meno vasta yltyikin... Oli konttaamista, holtitonta juoksemista ympäri huushollia, do(n)k(k)aamista, käsittämätöntä örvellystä ja muuta. Huhhuh! Poika ja koira ilmapallojen perässä nääs...

I'm Gilty...

2010-05-18T00:19:00.002-05:00

...ja juu, ihan oikein kirjoitettu noin ;) ! Jos nyt lievää syyllisyyttäkin on havaittavissa, niin ennen kaikkea ihanaa shoppailua. Olen nimittäin jäänyt jumiin Gilt:iin.

Kaverin ihanaa kelloa taannoin ihailin ja hän vinkkasi minut ko. putiikin nettisivuille. Kyseinen firma myy lyhyinä, n. 24-48 tunnin mittaisina pikamyynteinä eri designereitten tuotteita - kenkiä, vaatteita, koruja, käsilaukkuja, kodin sisustusta, lastenvaatteita ja -tarvikkeita jne.jne. I LOVE IT! Koska lapsoseni on näemmä tyypillinen mies jo pienenä, eikä siten todellakaan viihdy missään shoppailureissuilla (maailma kaatuu yleensä viimeistään siinä vaiheessa kun alan suunnitella pukukopeille suuntaamista), on maailman kätevintä tilata netistä kaikkea kivaa ja tarpeellista suoraan kotiovelle toimitettuna. Hauskinta on se, että tuosta samasta putiikista on tähän talouteen eksynyt niin käsilaukku, kelloja, koruja, kenkiä, vaatteita - ja potta.

Gilt poikkeaa tavisnettikaupasta siinä, että se on Members Only eli sinne pitää liittyä jäseneksi, ennen kuin pääsee katselemaan myyntejä ja shoppailemaan. Tosin eiköhän noille kelpaa kenen raha vaan, joten jäseneksi pääsee luultavasti kuka vaan sitä toivova. Joka päivä alkaa uusi erä myyntejä, joiden kesto on tosiaan vaan max. kaksi vuorokautta. Suosituimmat ja parhaimmissa aleissa olevat designer-tuotteet menevät lähes välittömästi kun myynti klo 11 täkäläistä aikaa alkaa.

Ikävää vaan, että kun tuolla tulee melkein päivittäin käytyä vilkaisemassa sen päivän myynnit, sitä saattaapi huomata tarvitsevansa kamppeita, joita ei ehkä aiemmin tiennytkään tarvitsevansa... Kuten nää ihkut däv:in kumpparit! Mutta perustelin oston itselleni sillä, että mulla ei oo ollut kumppareita vuosiin ja kyllä niitä on kaivattu niin tallille, metsään kuin muuhunkin touhuun. Eli jos nyt Teksasissa ei sadakaan niin kovin usein niin kyllä näille ainakin muutamana päivänä vuodessa vois hyvinkin löytyy käyttöö ;) . Sitä paitsi näähän oli reippaasti alle puoleen hintaan kuin normisti! Ja sit ainaski mummona voin marjametsässä patsastella näillä pelottelemassa kaikki metsänelävät henkitoreisiin, eiks jeh?!

Kyllä shoppailu on ihanaa kun sen oikein oivaltaa ;) !

This time I made it!

2010-05-16T23:11:00.001-05:00

Jollei kolmas, niin neljäs kerta se näemmä toden sanoo ja hyvää kannattaakin sitten ilmeisesti odottaa vaikka useampi vuosi. Nickelbackin keikalle olen havitellut pääseväni jo monen monta kertaa: vuonna 2007 oikeastaan vasta tykästyin bändiin ja heidän Dallasin keikkansa oli jo heitetty siltä vuodelta. Seuraavana vuonna olin vaan väärässä paikassa väärään aikaan ja missasin keikan. Keväällä 2009 vakavissani suunnittelin keikalle menoa, mutta kun yhdistin mielessäni Teksasin helteet, ulkokonsertin ja viikolle 37 edenneen raskauteni ja siitä seuranneen valasmaisen olotilani, totesin että fanitan sittenkin juuri sillä hetkellä ilmastoituja ja rauhallisia sisätiloja bändiä enemmän...

Mutta tänä vuonna ei keikalle karauttamista estäisi mikään! Eikä estänytkään, vaikka lapsenhoidon järjestelyiden kanssa sain kikkailla aikani... Toiveillastani jäi sen vuoksi pois rauhallinen päivällinen kahden kesken mieheni kanssa pilvenpiirtäjien katveessa lämpimän kevätillan tuulahduksista nauttien - se korvattiin puolijuoksulla Areenalle, vähäalkoholisella Frozen Margaritalla ja jollain pikaruoan hotkaisulla, mutta keikka itse oli ♥ ♥ ♥ !

Ekan lämppärin, Sick Puppies, missasimme täysin ja tokana soittanutta Shinedown'ia en olevinani tuntenut ollenkaan, kunnes alkoivat soittaa Second Chancea, joka onkin pyörinyt radiossa aika tiuhaan (joo, kuuntelen vielä sentään hitusen muutakin kuin kantrikanavaa ;D) ja onkin ihan bueno. Viimeisenä lämmitelleellä Breaking Benjaminilla oli ihan superkökkö äänentoisto eikä musa muutenkaan iskenyt muhun missään määrin, joten lämpenemisen sijaan aloin huolestuttavasti viilenemään...

Viimein onneksi päästiin asiaan ja Nickelback päräytti lavalle sellaisella pyrohässäkällä ja räiskinnällä että jollei sillä lämpene niin toinen jalka on jo haudassa ja peli menetetty. Illan aikana kuultiinkin sitten kaikki parhaat palat, joten mitään enempää ei olisi voinut toivoa. Yllättävintä oli tosin se, että laulaja Chad Kroeger oli varsinainen Chatty-Chad; biisien välillä läppä lensi ja jutut olivat sen verran levottomia että huomasi heti että tämän jengin täytyy olla Kanadasta, ei Jenkkien siisti sisäkasvatus tuollaista sanavarastoa ja jutunjuurta saa aikaiseksi ;D.

Hitusen iltaa varjosti se, että olin huolissani lapsen viihtymisestä ja illan sujumisesta hoidossa, joten kyttäilin puhelinta ja mahdollista kriisisoittoa vähän väliä. Onneksi varsin tiuhaan tajuntaan tärähdelleet pyrotekniset leiskahdukset ja ilotulitukset saivat aina huomion takaisin lavalle.

Btw, tällä kertaa voitin kerrankin vieruskaveriarvonnassa jollen nyt pääpalkintoa niin ainakin lohdutuspalkinnon rauhallisen ja hissukan naikkosen muodossa. Bon Jovin keikallahan vieressäni istui joku kliseinen amerikkalaisblondi tissit tiukasta topistaan pursuillen, reippaasti päihtyneenä höpötellen sitä ja tätä itsekseen, kaverinsa kanssa ja mulle, soitellen kesken parhaimpiin lukeutuvan biisin kaverilleen: "Oumaigaaaaaad sun tarvii kuulla tää! Siis tää on niin paras! Siis tää on ihan huippu! Ei mul oo tylsää emmä siks soittanu ku mä haluun et säkin pääset osalliseks tästä, tää on niiiiin mageeta hei ihanaaa! Kuuntele nyt hei siis ihanaa! Oumaigaad mä niin rakastan tätä!" (tietenkin puoliksi huutaen mun korvaan) ja rampaten kusella liian monta kertaa. Tällä kertaa mies veti lyhyemmän korren ja sai viereensä kolme keski-iän reippaasti ylittänyttä rockmimmiä, jotka kiljuivat, riehuivat, huutelivat kommentteja bändille ja pomppivat penkeillään niin että vallan tyynellä mielenlaadulla ladatulla miehellänikin oli pokassa pitelemistä.

Kyllä se kulkaa niin on, että keikka kuussa pitää mielen virkeänä! Hmmm, mitähän sitä kesäkuulle keksisi...

P.S. Pojan ilta hoidossa oli mennyt ihan hyvin. Onneksi suomalainen ystäväni oli työvuorossa ja pystyi rehellisesti valaisemaan miten ilta oli mennyt - pientä itkua, mutta valtaosin leikkiä ja kaikki ihan ok. Mennessämme hakemaan veteli pikkumies sikeitä pinnasängyssä, peppu pystyssä ja rakas uninalle tiukasti kainalohalissa. En melkein raaskinut herättää siirtääkseni hänet turvaistuimeen ja matkalle kotiin...

Meet my new best friend!

2010-05-09T22:44:00.002-05:00

Äitienpäivä! Mikä ihana sana! Mä olen kyllä tällaisia pakkojuhlapyhiä vastaan, sillä tärkeämpiä ovat ne arjen teot ja miehen apu pojan kanssa eikä joku päivä kalenterissa, mutta jos tällä varjolla saan uuden parhaan ystävän, niin olen sittenkin ihan messissä!

Viime vuonna äitienpäivän aikaan olimme olleet pari vuorokautta uuden perheenjäsenemme kanssa kotona. Elämä oli sellaista hässäkkää, ihmettelyä ja uudenlaisen elämänrytmin sekoittamaa, että juhlapäivä vilahti ohi vähän varkain. Niinpä tämän vuoden äitienpäivä tuntui ensimmäiseltä oikealta äitienpäivältä.

Vaan eipä tullut kakkua tai kukkia, ei aamiaista sänkyyn saatikka päivällistä suosikkiravintolassa tai edes McDonald'sissa. Olisin saattanut aloittaa aika massiivisen ja pitkäkestoisen mykkäkoulun ellen olisi saanut isoa, surisevaa, pörisevää, rentouttavaa ja autuaaksi tekevää lahjaa, jota tietenkin heti kokeilin ja tehokkaan toiminnan todettuani tulin suorastaan värisevän onnelliseksi.

No hyi te likaisella mielikuvituksella varustetut, en minä saanut SITÄ vaan tämän:
Siinä se on, rakas uusi ystäväni! iRobot Roomba, joka tormakkaana pöristelee huoneesta toiseen imuroiden rikat, roskat, elikkokarvat ja muut ei-toivotut rippeet. Kun listalla on 100 muuta asiaa, kotityötä, oikeata työtä ja mielellään sopivan paljon leikkiä, puuhaa, ruokailua ja ulkoilua pikkumiehen kanssa, taustalla itsekseen hoituva imurointi on musiikkia korville ja mannaa sielulle. Love it!!!

Jessen vuosi

2010-05-05T23:25:00.001-05:00

Kauniina keväisenä päivänä, tiistaina 5.5.2009 klo 12.57, minä synnyin ja tein heti ihmeitä: tein naisesta äidin ja miehestä isän.

Kuukauden vanhana olin vielä kovin pieni. Päiväni täyttyivät vanhempieni ihailevista katseista, sylin lämmöstä, äidinmaidosta ja pehmeistä unista.

Parikuisena viihdyin jo sitterissä ja leikkimatolla. Tutkailin uteliaana maailmaa ja virnistelin vanhempieni hassuille jutuille.

Kolmikuisena palasin Suomen kesälomareissulta, jonka aikana vietimme myös kastejuhliani. Kotona köllöttelin kainalotusten koiraveljeni kanssa.

Nelikuisena olin iloinen pieni vesseli ja aloitin koulunkäynnin.

Viisikuisena päiväni kohokohta oli jokailtainen kylpyhetki. Olen varsinainen vesipeto vieläkin.

Kun olin puolivuotias, oli sadonkorjuun ja hurjan Halloweenin aika.

Ollessani seitsenkuinen, alkoi maailma hiljentyä joulun viettoon.

Kahdeksankuisena toivoin jo kovasti, että olisin päässyt liikkeelle. Harjoittelin vaikka kuinka, mutta vaikka kuinka harmistuin, eivät kädet ja jalat vielä kantaneet.

Yhdeksänkuisena neliveto viimein löytyi ja voi sitä riemua kun maailmani avartui kertalaakista päästessäni tutkailemaan ihan uudenlaisia maisemia - ihan itse!

Kymmenkuisena halusin kovasti opetella syömään itse. Näky oli usein juuri sen näköistä.

Huhtikuussa kaunis ja kukkiva kevät saapui Teksasiin. Minä oli yksitoistakuukautinen ja nautin ulkoilusäistä ja leikkipuistoleikeistä valtavasti.

Tänään olemme juhlineet ensimmäisiä syntymäpäiviäni! On ollut kakkua, keksejä, ilmapalloja, huiseja lahjoja ja talon täydeltä vieraita. Onnittelukortteja on tullut vierailta mailta saakka. Kävelen jo tomerasti itse ja huudan tarvittaessa (ja se tarve on kyllä aika usein...) äitiä ja isää. Kertoilen tosi paljon muitakin juttuja, mutta muut eivät vaan vielä oikein ymmärrä niitä... Kiipeän, kapuan, kolistan ja rämistän, kannan, kaatuilen ja hurjastelen. Minulla on vähän sellainen kutina, että tulen pitämään vanhempani kiireisenä jatkossakin!

Aarre

2010-05-05T20:37:00.001-05:00

Huoleton on hevoseton, sanoo vanha sananlasku. Eikä muuten riitä pataljoonankaan sormet laskemaan kuinka monta kertaa olen allekirjoittanut sen kun joku hevospoloseni ontuu, sairastaa hiekkamahaa, odottelee kengittäjää ties kuin monennetta viikkoa tai muuten vaan nostaa meikäläisen stressikäyrää. Mutta pienetpä ovat tuon sananlaskun veistelijän murheet olleet - hänellä ei ilmeisesti ole ollut lapsia... Sillä OIKEASTI huoleton on lapseton.

Lapsen kanssa pääsee nimittäin huolitilastoissa ihan uusille lukemille. Juokohan se nyt tarpeeksi? Miksei se syö mitään kunnolla? Nukkuukohan se nyt riittävästi? Kasvaakohan se nyt sopivasti? Kehittyyköhän se nyt kuten ikäisensä kuuluu? HERRANJUMALA NYT SE ON SAIRAS!!! Siinä sitä sitten vietetään tarpeen vaatiessa vaikka yö lapsen sängyn vieressä lattialla ihan vaan tarkkailemassa että hengittäähän se vielä kaiken tuon korinan ja pärskinnän keskellä.

Hyvä ystäväni sanoi minulle joskus raskauteni alkumetreillä, että rakkaus saa ihan uudet ulottuvuudet kun rakastaa omaa lastaan. Sanat jäivät jotenkin mietityttämään sillä tottahan minä rakastan miestäni, perhettäni, monia ihmisiä, eläinystäviäni... Mutta niin vaan kokemuksen äänellä puhui kahden lapsen äiti. Ei ole mitään ihmeellisempää, rakkaampaa ja kalliimpaa aarretta kuin oma lapsi.

Olen saanut noottia kun kirjoittelen pojan kuulumisia niin harvoin. Yritän ryhdistäytyä, vaikka useimmiten onkin helpompaa kirjoittaa ihan vaan siitä peruselämästä eikä jostain niin tärkeästä ja henkilökohtaisesta kuin oma lapsi. Sitä paitsi mokomahan voi vielä vetää mut myöhemmin oikeuteen jos kovin pahasti loukkaan hänen yksityisyytensä suojaa ;).

Tänään meillä on ollut aihetta suureen juhlaan - pieni poikamme on jo 1-vuotias! Lievällä haikeudella ja huvittuneisuudellakin olen muistellut kuinka vuosi sitten kapusin aamuvarhain sängystä ja vatsa perhosia täynnä huristelimme sairaalaan. Epäuskoisena vielä ovella lähtiessäni katselin kotiani ja mietin että seuraavan kerran kun palaamme, meitä onkin yksi lisää. Vaikka kuinka yritin, en pystynyt kuvittelemaan minkähänlaista se mahtaa olla.

Kulunut vuosi on yksi suuri aikaparadoksi: toisaalta vuosi on vilahtanut ihan hillittömällä vauhdilla vauvan kasvaessa vilkkaasti vilistäväksi pikkupojaksi, mutta jotenkin tuntuu että synnytyksestä ja pikkuvauva-ajasta on valtava ikuisuus. Toisinaan katselen kuvia Jessestä ja huomaan tuijottavani tummahiuksista pikkuvauvaa suorastaan ihmeissäni. Oliko se tosiaan tuon näköinen? Miten minä en muista enää tuollaistakaan ilmettä? Millaista se olikaan kun ensimmäisinä päivinä sain käteni tuhannen kramppiin kun yliyritin pitää särkyvältä tuntuvaa pienokaista hyvin ja huolella?

Olen yrittänyt noudattaa lähes jokaisen tuntemani äidin minulle hokemaa mantraa: nauti nyt vauva-ajasta, se menee ohi niin nopeasti. Ja nyt se on ohi. Pientä haikeutta mielessäni katson miten poikanen touhuaa, tepastelee ympäriinsä ja jokellellen selvittää kovasti jotain juttua, jonka sisältöä voin vain arvailla. Ei ole meillä enää vauvaa, mutta maailman ihanin pikkupoika kylläkin. Ja nautin tästäkin ajasta, sillä parasta aikaa lienee aina juuri se vaihe missä ollaankaan.

Meillä kävi melkoinen onni ja saimme varsin helpon lapsen - vaikka helppo tai vaikea, rakkain se oma lapsi varmaan jokaiselle on. Pientä refluksinpoikasta (vauvana), ilmaantumisvaivoja (myöskin pienempänä) ja satunnaisia lentsuja lukuunottamatta Jesse on ollut hyvin terve. Uni on maistunut pienestä saakka niin, että äiti on saanut levättyä juuri sopivasti jaksaakseen töitä, harrastuksia ja ihan sitä perusperhearkea. Ruokakin on maistunut sopivasti, vaikka välillä tuntuukin että otsasuonet alkavat sykkiä kun lapsonen kyllä pupeltaisi hedelmät, marjat, herkkusoosit ja naminaposteltavat, mutta kaikki ruoka-nimikkeen alle uppoavat ovat tosi yäkkkk ja siten useimmiten vain pienen huijaamisen ja harhauttamisen kanssa uppoavia.

Nykyään arki koostuu pienistä leikeistä, ruokahetkistä ja vaipanvaihdoista, päiväunipätkistä, rentouttavista lukuhetkistä, päiväpeitolla painimisesta, kävelylenkeistä ja leikkipuistopysähdyksistä, vauvatreffeistä, satutunneista ja muskareista. Välillä olen suorastaan pettynyt kun päivä on jo pulkassa ja saattelen pienen unten maille. Jonain toisena päivänä odotan suorastaan jo ovenkahvassa riippuen miehen saapumista töistä poikapassiin ja pääseväni yksin omien ajatusteni kanssa töihin tai tallille.

Sitähän se äitiys ainakin minun kohdallani on - yhtä omituista ääritunteiden ristiaallokkoa. Miten kukaan ei osannut kertoa, miten yhden ja saman päivän aikana voinkin olla niin taivaallisen autuaan onnellinen ja turhautunut raivopää pienen poikani ansiosta? Äitiys - mikä ihana jakomielitauti.

Me, myself and I x 100

2010-05-03T23:03:00.002-05:00

Johan myrkyn lykkäsi! Kaveri pääsi heittämään tällaisella haasteella, jossa pitäisi kertoilla sata satunnaista faktaa itsestään. Meinasin jo ohittaa, mutta kun toinenkin haastettu kaveri tsempikkäästi nyhti sata infomurusta kasaan, niin ei kai sitä nyt voi huonommaksi jäädä...

Eli saamanne pitää:

1. En pidä yllätyksistä.
2. Haluan merkkailla menoja ja tekemisiä kalenteriin ja tietää jo ajoissa mitä ikinä tapahtuukaan seuraavaksi.
3. Olen hyvin kärsimätön - kaiken pitäisi tapahtua nyt ja heti.
4. Pystyn kehittämään ihme stressejä ja pinnanpingottamisia keskeneräisistä projekteista.
5. Kahdesta edellisestä kohdasta johtuen olen huono delegoimaan koska muiden tekemiset tuntuu kestävän aina liiiiiiaaaan kauan ;D.
6. Olin aikoinaan koulussa hyvä/menestyvä oppilas vaikka tein aika laiskasti ja vasemmalla kädellä kotiläksyjä. Tunneilla kuitenkin yleensä kuuntelin tarkasti, mikä auttoi asiaa.
7. Kirjoitin taannoin L:n paperein ylioppilaaksi ja olin siitä silloin erittäin onnellinen ja ylpeä kunnes työelämässä tajusin ettei niiden paprujen arvosanalla ole mitään merkitystä.
8. Olen harrastanut nuorena mm. tanhua, helkanuoria, näytelmäkerhoa, kokkikerhoa, soittanut viulua ja huilua - ja ratsastanut, no surprise there.
9. Olen kokeillut monenlaisia erilaisia harrastuksia, mutta vain hevosten parissa puuhaillessani ja ratsastaessani mieleni oikeasti "puhdistuu" kaikista stresseistä ja murheista.
10. En ole mikään erityisen lahjakas ratsastaja, mutta tulen yleensä juttuun vähän haastavampien eläinten kanssa (temperamenttisia, yliarkoja tms.) ja ainakin kuvittelen omassa päässäni saavani niistä niiden parhaita puolia esiin edes väläyksenomaisesti.
11. Olen ratsastuksessa aika tavoitteellinen ja haluaisin aina vaan osata enemmän ja paremmin.
12. Olen murtanut lantioni kahdesta kohtaa hevosonnettomuudessa.
13. Eräässä toisessa hevosäksidentissä oli aika lähellä ettei nirri lähtenyt tai etten osin halvaantunut tai ainakin katkaissut jalkojani ihan konkreettisesti irtipoikki.
14. Rakastan kaikenlaisia karvaisia eläimiä (no en tarantelloja vaikka ovatkin karvaisia) ihan hillittömästi ja ellei mieheni olisi pitämässä jotain kuria ja järjestystä, pelastaisin todennäköisesti kaikki vastaan tulevat eläinpolot. Nytkin tallilla olisi iiiiiiihania kissanpentuja jotka kaipaavat kotia...
15. Eläimet ovat minulle perheenjäseniä ja suren niiden poismenoa ja kovasti.
16. Kaipaan joskus Hiski-kissaani ja ensimmäistä omaa hevostani niin, että tulee tippa linssiin.
17. Olen ulkoilma-addikti. Jos en pääse joka päivä tallille tai lenkille beben ja koiran kera, tuntuu että pää on täynnä mustaa savua ja sitä alkaa särkeä.
18. Puren hampaitani unissani yhteen niin pahasti, että ne ovat menneet siitä osin rikki. Käytän siksi nykyisin purentakiskoa öisin.
19. Jos verensokerini laskee (eli olen vaihteeksi unohtanut syödä säännöllisesti...), minusta tulee ihan karmea persiiseen ammuttu bitch.
20. Kärsin todella pahasta migreenistä, nykyisin onneksi harvemmin, mutta aiemmin kohtaukset lamauttivat minut ihan täysin.
21. Migreenit menevät minulla usein "puhekeskukseen" ja kun kohtaus on päällä, alan puhua ihan siansaksaa. Ymmärrän mitä yritän sanoa ja sen, että se ei tule okein ulos ja turhaudun siitä.
22. Mielestäni maailman rasittavimpia ihmisiä ovat ne, jotka puhuvat aina vaan sairauksistaan.
23. En ole ikinä ollut erityisen lapsirakas.
24. Oma poikani on silti maailman rakkain ja kallein aarteeni.
25. Erittäin suurella todennäköisyydellä hän tulee olemaan ainoa lapseni.
26. Joskus pelkään ihan kuristavan paljon sitä, että hänelle sattuu jotain.
27. Aivan joka ilta ennen nukkumaanmenoani käyn hetken katsomassa kun poikani nukkuu. Sen hetken kun voisi saada pulloon ja tallettaa!
28. Tiedän jo mitä saan äitienpäivälahjaksi ja odotan sitä jo ihan hillittömän paljon!
29. Olen herkkis ja itken helposti televisiota katsellessa. Etenkin jos siihen liittyy jotain ihmissuhdetragediaa tai eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa.
30. Lapseni syntymän jälkeen olen herkistynyt vauvajuttuihinkin: en voinut katsoa lainkaan kun eräässä katsomassani sarjassa pienelle vauvalle kävi huonosti. Voin fyysisesti pahoin.
31. Olen monessa asiassa pedantti ja perfektionisti, joskus turhauttavuuteen asti.
32. Olen hyvä kuuntelija.
33. Aika harvoin osaan oikeasti avautua ja kertoa sisimpiä tuntojani juuri kenellekään.
34. Olen monesti liiankin kiltti.
35. Olen todella huono sanomaan ei, etenkin työasioissa.
36. Uskon karmaan tai että asioilla on tapana järjestyä parhain päin tai niin kuin tarkoitus on.
37. Tykkään askarrella ja mielelläni skräppäisin ja tekisin kortteja jos vain olisi enemmän aikaa. Ehkä syksyllä taas...
38. Pidän koruista ja tunnen oloni suorastaan alastomaksi jos lähden mihinkään ilman edes jonkinlaista korua.
39. En pidä rakennekynsistä enkä ikinä ottaisi itselleni sellaisia.
40. Haluaisin tatuoinnin mutta pelkään neuloja.
41. Jos minulla ei ole yhtään meikkiä, näytä aina siltä kuin olisin juuri herännyt kesken makeimpien unien.
42. Siksi olen hieman turhamainen ja meikkaan lähes aina kun lähden talosta ulos - en kuitenkaan tallille, lenkille tai ruokakauppaan.
43. Edellisestä kahdesta kohdasta johtuen haluaisin ottaa tatuoidut ylärajaukset silmiini. Kerään vielä rohkeutta siihen...
44. Jos olen vihainen tai huonolla tuulella, alan suorastaan raivopäisesti siivoamaan - yleensä imuroimaan.
45. Laulan lähes aina kun siivoan, tiskaan, olen suihkussa tai ajan autolla yksin (tai poika kyydissä).
46. Joskus saan ihmeellisiä lievän masennuksen kausia, jolloin haluan vain olla omissa oloissani ja vatvoa myrtsejä ajatuksiani.
47. Toisinaan vatvon ihan liikaa mielessäni toisten sanomisia ja tekemisiä.
48. Olen monesti enemmän tunneihminen kuin järki-ihminen (hah, tyypillinen nainen...).
49. Edellisestä poiketen: halusin kovasti ammatin hevosten parista, mutta järjellä päätin ryhtyä johonkin muuhun kun tajusin miten huonoa palkkaa heille yleisesti ottaen maksetaan suhteessa työmäärään.
50. Kesätöikseni olen mm. poiminut mansikoita, myynyt kukkia Mikkelin torilla ja toiminut parissakin eri paikassa tarjoilijana.
51. Luin pääaineenani ulkomaankauppaa, mutta totesin että ne ovat monesti sellaisia "paperinpyörittelijöitä" ja siksipä olen varsinaisissa töissäni ollut lähinnä markkinoinnissa, koska niissä hommissa saa olla paljon tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa.
52. Olen töissäni tarkka ja haluan menestyä tekemisissäni, mutta en haaveile mistään uraohjustelusta tai johtajuudesta.
53. Minulla ei ole minkäänlaista rakkaussuhdetta puhelimeen. Siksi unohdan sen jatkuvasti milloin minnekin enkä muista/tiedä missä se on.
54. En ole oikein puhelimessa juoruilevaa tyyppiä. En osaa/jaksa.
55. Tästä huolimatta voin helposti puhua tunnin äitini kanssa puhelimessa.
56. Minulla on paljon serkkuja yms. sukulaisia, mutta jostain syystä vaan välini heihin ovat vaan hiipuneet. Jos välejä on koskaan oikein ollutkaan. Se vähän säälittää joskus.
57. Näen todella paljon unia ja muutaman kerran olen nähnyt enneunen.
58. Jos olisi enemmän aikaa ja voimavaroja, haluaisin kuulla/lukea lisää unista ja niiden merkityksistä, koska joidenkin unien "viesti" vaivaa minua.
59. En jotenkin vaan osaa ostaa kivoja lahjoja ihmisille. En keksi mitä he voisivat haluta/tarvita. Siksi hirmu usein ostan lahjakortteja - I know, boooooorriiiiiiing...
60. Haluaisin matkustaa Uuteen-Seelantiin (miten hiidessä tuokin sana taipuu?).
61. Haluaisin kirjoittaa kirjan/novellin/runoja, en vaan tiedä mistä.
62. Nuorempana kirjoitin hevosnovelleja ja runoja.
63. Joku kirjoituksistani on jopa julkaistu.
64. En ole onnettaren suosima - en voita juuri ikinä missään arpajaisissa.
65. En lottoa.
66. En ole hyvä rahan kanssa.
67. Rakastan kenkiä ja käsilaukkuja mutta olen liian köyhä ostamaan sellaisia mistä oikeasti pitäisin.
68. Muutoin en ole kauhean naisellinen.
69. En käytä hameita/mekkoja kuin häissä.
70. Minulla on liian kallis maku: jos kaupassa näen jotain, mitä haluaisin, on se lähes aina suunnilleen kalleinta mitä kaupasta löytyy. Kirottua!
71. Ostan ison osan vaatteistani nettikaupoista.
72. Minussa asuu pieni viherpiipertäjä: kierrätän aika ahkerasti.
73. Haluaisin olla vielä enemmän ekoihminen, mutta käytän esim. kertakäyttövaippoja koska olen laiska.
74. Minulla ei ole viherpeukaloa. Tapan vaivatta mutta tarkoittamatta lähes kaikki kasvit.
75. Pidän siitä, että elämässäni tapahtuu paljon ja minulla on monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Turhaudun jos on "liian hiljaista".
76. Olen koukussa myslipatukoihin. Syön yhden päivittäin.
77. Syön myös ihan liikaa karkkia. Joka ikinen päivä.
78. En ole koskaan tupakoinut.
79. En ole myöskään juonut kahvia. (Siis pieniä maitokahvimaistajaisia olen taannoin mummolassa harrastanut, mutta en siis silleen oikeesti juonut.)
80. Kerran olin sellaisessa kylässä, jossa en yksinkertaisesti iljennyt sanoa, että en juo kahvia ja sissinä taistelin kupillisen alas.
81. En ole aamuihminen eikä päiväni ala ennen kuin olen saanut kulautettua kurkkuuni kupillisen mustaa - mielellään marjoilla tai hedelmillä maustettua - teetä.
82. En pysty syömään mitään ennen kuin 1,5-2 h on kulunut heräämisestäni. Teekupillinen menee kyllä tätä ennen.
83. Jos syön jotain tosi makeata, kuten jäätelöä, on mun vastapainoksi saatava heti/väliin jotain suolaista. Syön usein jäätelön kanssa hapankorppua/suolakeksejä/suolakurkkuja.
84. Haluaisin että kotini olisi aina siisti. En jotenkin osaa rentoutua ja nauttia olosta jos on sellainen olo, että pitäisipä imuroida/pyyhkiä pölyt/tiskata/pestä pyykkiä jne.
85. Edellisestä kohdasta voisi erheellisesti luulla, että meillä on aina tosi siistiä. Valitettavasti näin on harvoin.
86. Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 16 vuotta.
87. Vietimme vastikään kuitenkin vasta kolmatta hääpäiväämme. Kiesus, olimme susipari about 13 vuotta ;)!
88. Meissä on mieheni kanssa sopivasti samaa, mutta monesti hänessä on ne minua täydentävät vastakohdat. Hän on sellainen jalat maassa -tyyppi kun minä monesti leijailen metrejä maanpinnan yläpuolella...
89. Minua rasittaa silmittömästi se, että mieheni ei osaa heittää oikein mitään pois. Ihme hamsteri! Mielestään hän ehkä vielä joskus tarvitsee sitä havaijipaitaa 80-luvulta...
90. Olin aikoinaan mustasukkainen miehestäni, mutta sen ikävän piirteen olen saanut karsittua itsestäni.
91. Olen ollut joskus aikamoinen bilehile ja flirtti.
92. Olen monessa asiassa tyytymätön itseeni ja ulkonäkööni.
93. Olen liian laiska tai haluton tekemään kuitenkaan asialle sen suurempia. Enkä jaksa antaa asian suuresti vaivata.
94. Olen yöihminen. Voisin vaivatta valvoa pikkutunneille ja mielellään heräillä myöööööhääään jollei yhteiskunta ja lapseni väkisin pakottaisi mua erilaiseen rytmiin.
95. Rakastan kesäaamuöitä. Ne palauttavat aina mieleen nuoruuden ja ensirakkauden tunteen.
96. Inhoan hämähäkkejä mutta en pelkää niitä. Läiskis, taas tuli liiska.
97. En myöskään inhoa/säikähdä hiiriä tai rottia.
98. Minusta kiroilu on junttimaista. Silti kiroilen itse ihan liikaa.
99. Olen joskus varastanut.
100. Rikospoliisi on kuulustellut minua. (Ei tosin varastamiseen liittyen.)
101. En voi olla ihmettelemättä miten mä en osaa sanoa yhtään mitään lyhyesti ja ytimekkäästi.

Ei hyvää huomenta millainen homma tossa oli! En todellakaan ole niin kiinnostava persoona että tällaisia faktoja pompsahtaisi päähän ilman suurempaa raavintaa 8-o!

Katto ilmaan

2010-04-12T00:19:00.003-05:00

Tulipahan eilen käväistyä katsomassa jaksavatko sedät vielä heilua. Hyvinpä jaksoivat! Jopa niin hyvin, että saivat jättimäisen areenan yleisönkin heilumaan niin, että tunnelatauksesta oli American Airlines Centerin katto lentää. Kyseessähän oli siis Bon Jovi, Richie Sambora ja kumppanit.

Olimme mamakaverin kanssa vapaaillalla: miehet jäivät bebepassiin, jote me suhasimme ajoissa alkuillasta Dallasin keskustaan ja puolivahingossa eksyimme johonkin ravintolaan, jonka olemassaoloa juuri siinä ei kumpikaan ollut aiemmin edes tiedostanut. Foundation Roomin tapas-tyylinen sapuska oli ihan jees, mutta ihan ykköstä oli lämmin ja leppeä kevätilta, terassi ja kourassa kylmä Corona.

Jotenkin Bonkan etumainingit kuljettivat meidät menneisyyteen ja päivällisen yhteyssä tuli muisteltua sitä ja tätä taannoisilta vuosilta, jolloin Bonkka oli päivän sana. Hih, hauskaa oli vaikka mielikuvista piirtyi niin hyviä, pahoja kuin rumiakin ;D.

Meillä oli täydellinen ajoitus: juuri kun kapusimme Areenan katsomomme eteen, alkoi yleisö kouhkata, joten ei kun persiit penkkiin ja musakyytiin. Bonkka vetäisi reilun parin tunnin setin niin perinteisiä ralleja kuin herkkiä balladejakin. Uuden levyn antia oli ihan mielenkiintoista kuunnella, sillä siitä ei ollutkaan aiempaa kokemusta kuin jonkun radiossa pyörineen rallatuksen osalta. Ihan nastaa, saattaapi joutua hankkimaan uuden levyn! Siitäkin huolimatta kyllä Bad Medicine rokkasi parhaiten ja Bed of Roses kantoi niin syvälle muistojen maailmaan, että karvat olivat pystyssä vielä hyvän aikaa biisin jälkeenkin.

Pitkälle oltiin kyllä tultu siitä jostain 1990-luvun keikasta, jolla olimme mieheni kanssa taannoin. Bonkka oli saanut vähän botoxia ja lavashowssakin oli aikalailla faceliftiä liikkuvine skriineineen, valoineen, videoineen ja virityksineen. Kivaa oli - kummasti vaan tällainen keikka kuussa -meininki pitää vireänä :D .

Kattojen lennättämisistä vielä: täällähän eräs pikkujannu räjäytti yhden katon tuhannen päreiksi tuon samaisen päivän aamutuimaan. Kyseessähän oli vanha kunnon Irvingin monumentti, Texas Stadium, joka oli aiemmin amerikkalaista futista pelaavan Dallas Cowboysien kotiareena. Sittemmin se kävi liian pieneksi, joten tämä tönö hyljättiin ja lähikaupunkiin Arlingtoniin kyhättiin uusi multimiljoonastadioni.

Töllössä näytettiin pitkin iltaa itkua tuhraavia ihmisiä nostalgisoimassa kun betonihässäkkä pössäytettiin rojukasaksi ja pölypilveksi. Meidän kaveripoppoo suoriutui sinne tasan kerran - yksi rouva varsin raskautuneessa tilassa ja meikäläinen tietämättään samassa sopassa. Ah niin lämpimiä - suorastaan hikisiä - muistoja... Mutta kyllä mä mieluummin otan sen kyseiseen paikkaan suunnitellun outlet-ostarin, kii-tooooos!

Musamaku kohdallaan

2010-04-03T20:37:00.001-05:00

Jipiii, jeiii, hurraa ja hallelujaa! Kaikki nuo päräytin samalla henkäyksellä mahtavan riemutanssin saattelemina sinä hetkenä kun posti viimein viime viikolla kiikutti kauan odotettua postia Suomesta. Paketista kääriytyi Poets of the Fallin uusin levy, Twilight Theater, jota täällä on postiluukulla vaanittu ja odoteltu kuin pullopostia autiosaarella.

Uutta levyä en ole vielä oikein kybällä päässyt makustelemaan (se onnistuu vasta kun olen autossa itsekseni ja stereot jytkää täysillä), joten kommentteja suurimmista suosikeista en vielä pysty laukomaan, mutta jonkin verran levyä on nyt kieputettu. Parasta hommassa on kyllä se, että Pojan mielestä kaikenlaiset Ti-Ti Nallet ja Parhaimmat Lastenlaulut voidaan ihan suoraan lähettää vaikka Namibiaan, sillä nyt sitä ollaan päästy asiaan. Nupit kaakkoon ja tanssia hetkuttamaan vaan!

Sitä sanotaan, että sikiö/vauva kuulee hyvinkin ääniä vatsan sisällä kölliessään ja oppii yhdistämään äidin tunnetiloja (esim. hyvänolontunne, rentous, iloisuus) kuulemaansa musiikkiin. Kas näin hyvin meillä on aivopesty pienokaista niin, niin, niin, niin, niin, niin, niin monilla talli- ja muilla automatkoilla. Myös Nickelbackin levyä autossa soittaessani tyyppi lauhtuu samantien vaikka kehitteillä olisi joku vuosisadan hyperventilaatio tai pillastustila. Kätevää, sanoisinko!

Kantrilikat baanalla

2010-04-01T20:36:00.000-05:00

No katos vaan kun ollaan taas kurvailtu kutrit oikosenaan sinne ja tänne niin eihän sitä olla keretty tänne ees huikkausta heittämään... Tilanteen korjaus iskee ihan justiinsa. Ihan tällaista perusmättöö ja kotiäidin suhailuarkea tässä ollaan vaan vietetty milloin minkäkinlaisin työ-, harraste- ja hupihöystein. Tuossa taannoin alias lauantaina 27.3. oli kuitenkin vähän poikkeavaa ohjelmaa kun oltiin 16 lehmitytön voimin baanalla. Suhattiin nimittäin kimppakyydein Fort Worthin Stockyardsille.

Mun mobiilin seurueen oli tarkoitus olla perillä noin 1,5 h aiemmin, jotta jäisi kivasti aikaa shoppailulle ja paikkojen kiertelylle, mutta kiertely tehtiinkin sitten jo matkalla kun joku kolari tukki motarin ja muutenkin oli jotenkin niin ihmeen tukkosta trafiikkia, että normaaliin 40 minsan matkaan meni about 1,5 h. Ihan peffasta! Koko viikon olin hellinyt mielikuvia lempitoffeitteni (fudge) hamstraamisesta Texas Hot Stuffista, joten vaikka aikataulu painoi päälle, oli silti mutkattava sitä kautta tai ilta olisi ollut pilalla jo ennen kuin alkoikaan ;) .

Yhteisohjelma korkattiin Cattlemen's Steak Housessa, jossa nautimme kunnon piffit kukin mielensä mukaan. As usual, ruoka oli hyvää ja sitä oli liikaa. Mutta kuten jokaisella naisella, isonkin pihviaterian jälkeen erilliseen jälkiruokamahaan mahtuu kyllä, joten suloinen Key Lime Pie hoiti homman kotiin ettei tarvinnut poistua ravintolasta muutoin kuin vyörymällä...

Filet Mignon uunipotulla. Ja jottei kalorimäärä jäisi pelottavan pieneksi, oli höystöhyrrästä niitä kätevästi lisää saatavilla.

Kuudentoista toinen toistaan epähiljaisemman suomalaisnaisen seurueesta lähti sen verran desibelejä, että naapuripöydissä kuuluttiin arpovan ihmeissään että mitähän kieltä oikein puhuimme. Seurueemme jo valuessa ulos, baarimikko uteli vielä kielestämme ja yllytti mua puhumaan sitä hänelle lisää kun se oli niin aaaaaawesomen kuuloista. Heittäessäni jonkun pätkän perussuomea, mies oli niin onneissaan että tyyppi tuntui saavan vähintään kymmenen pientä... Pelottavaa!

Vatsat pulleina ja mieli korkealla suuntasimme Billy Bob'siin, joka tituleeraa itseään maailman suurimmaksi kantrimenomestaksi. Ja sitähän tuo lienee on, sillä valtavaan sokkeloiseen rakennukseen mahtuu mm. pro-rodeota (härkäratsastusta), putiikkeja, erilaisia ravintola- ja baarisektioita, useampi musalava ja tietenkin kantriviihdettä. Tänä iltana parrasvaloihin kapusi taannoisesta postauksesta tuttu Josh Turner.

Yhäkään en voi kuin ihmetellä miten tuollaisella beibifeissisellä nuorella miehellä voi olla niin komea, matala ja täysin pärstäkertoimeen sopimaton ääni! Illan aikana kuultiin uudelta levyltä tuttuja biisejä, mm. radiossa yhtenään soiva Why Don't We Just Dance, mutta onneksi myös ihania vanhoja suosikkeja - Firecracker, Would You Go With Me, Your Man ja Long Black Train, jotka saivat tänkin kantriin aivopestyn polvet notkumaan.

Sääli vaan, että mestaan oli eksynyt puoli triljoonaa muutakin Josh Turner -fania, joten paikka oli niin tukossa, että näkymä lavalle oli hieman kehno (onneksi korkkarisaappaat toivat just puuttuvat 10 cm lisää :D ) ja osa jengistämme joutui notkumaan puoliksi käytävällä, jossa sai kuulemma buutsinkantaa varpaalleen, kyynärpäätä vatsaan ja stetsoninkulmaa otsikkoon. Whatthehell, me sissit fanitettiin kunnolla keikka loppuun saakka, ei tässä nyt eilisen teeren kantrilikkoja olla!

Cowboyt ja Cowgirlit sulassa sovussa Joshia fanittamassa.

Stockyards By Night

Yön pimeinä tunteina sitä olikin sitten kiva ajella takaisin himppeen uudistunein mielin. Käsittämätöntä kyllä, olin piffikeikasta sen verran vielä täysi, että toffot saivat odottaa seuraavaan aamuun, jolloin kyllä mm. minttusuklaa-, amaretto- ja tahmainen kermapähkinätoffee saivat pahemman kerran huutia :P ... (Noi ei sit oo pisteitä vaan kuolatippoja!)

Johan pomppas

2010-03-26T23:55:00.000-05:00

Seuraa viikon luontokuva:

Oltiin tossa poitsun ja dogin kanssa iltalenkillä, kerrankin taas kamera mukanamme. Yritin kuvata jotain tipejä ja tai muuta kevään ilmentymää, mutta yllättäen kun toisella kädellä lykin rattaita ja toisella ohjastin koiraa, kesti kameran kaivelussa sen verran pitkään että tirpit olivat lentäneet jo toiselle puolelle Teksasia ennen kuin olin valmiusasemissa.

Tämäkin on vähän epätarkka kun yritin kuvata kyseistä tipiä ihan toisella oksalla, mutta se pyrähtikin lentoon ja ennen kuin mun, saati sitten kameran, reaktiokyky toimi, oli lintu jo laskeutumassa toiselle oksalle. Kohtalaisen koomisen näköinen otus.

Silveraatio

2010-03-26T20:48:00.004-05:00

Eeeek! Seudullamme on käynyt kumma hopeoitumisilmiö! Kaikki palopostit, jotka ennen värittivät asuinaluettamme rappeutuneessa kelta-sinisessä asussaan, ovat nyt ykskaks muuttuneet hopeanvärisiksi. Siinä ne nyt jököttävät auringopaisteessa hohtaen ja silmiinpistäen kuin avaruudesta eksyneet droidit, vähän niinkus R2-D2 Star Warsista... HUI!

Ei enää Herra Ruskeasilmää!

2010-03-25T21:10:00.001-05:00

Kategoriassamme Only in America: No More Mr. Brown Eye! mainostaa Rear Gear-niminen putiikki, joka on keksinyt siistin peitteen tuolle tietenkin kaikkien kammoamalle, epäesteettiselle ja vastenmieliselle alueelle koiran/kissan hännän alla. Onhan se nyt julkeata kaiken kansan nähden vilautella anustaan!

Siispä siisti kukkanen, palkintoruusuke, hymynaama, discopallo tai vaikka wunderbaum pebaan ja baanalle! Kyllä muuten taatusti juoksisi meidänkin piski ja kovaa, kuten kuvan killutinhännät, jos sille tuollaisen persauksiin veivaisi...

Eipäs juupas

2010-03-23T14:03:00.010-05:00

Mistä tietää että luontoäiti on todellakin nainen? No tästä:

Perjantaina on täydellinen kevätsää: kukat kukkivat, hiirenkorvat puhkeavat, jotkut puskat vihertävät jo valtoimenaan. Linnut livertävät kevätlaulujaan ja leppeä tuuli puhaltelee. Lämmintä puskee niin, että päivälenkkeillessämme kaverin, vekaroiden ja russeleiden kanssa vedämme ihan T-paitaisilleen. Illalla istumme kylässä iltaa, dippaamme pimenevän Texasin taivaan alla lämminvetiseen porealtaaseen ja iloitsemme kun perheiden pienimmilläkin on ihan sikakivaa altaassa polskiessa. Istumme myöhään iltaan terdellä nauttimassa grillin antimia ja muita herkkuja.

Lauantaina lämpötila keikkuu hädin tuskin muutamassa asteessa, tuuli löytää tiensä luihin ja ytimiin ja taas vaihteeksi sataa. Illan pimetessä alkaa tupruttaa lunta. Sunnuntaiaamuna maa on yhä valkoisen vaipan peitossa. Päivän mittaan lumi kyllä sulaa, mutta kovin keväiseksi ei säätä voi millään ilveellä haukkua.

Maanantaina aurinko taas paistaa. Ruoho on entistä vihreämpää ja elohiiri kipuaa 23 asteeseen. Että voisitko nyt mitenkään päättää että jooko vaiko eikö - ollako kevät vaiko eikö, kas siinä pulma.

Count me in!

2010-03-19T22:00:00.002-05:00

Postista päivää että pätkähti tulla tupsahti tällainen:

Kyseessä on täällä kovasti haipattu ja puhuttu Census 2010-lomake. Yhdysvalloissa on nimittäin käynnissä väestönlaskenta, jota ei suinkaan hoideta modernisti elektronisesti tai muuten hienosti teknisesti, vaan perinteisesti lomake postittamalla. Censuksen meininki on kartoittaa jokainen tällä maaperällä tallaava, minkä perustuslaki määrää tehtäväksi kymmenen vuoden välein.

Ehdimme jo riemastua kun kirje viimein tuli: no nyt meidätkin lasketaan! Mutta se olikin sitten varsinaisen kirjeen ennakkovaroitus, jossa muistutettiin, että kohta teille tulee SE lomake, joka SINUN tulee täyttää, sillä LAKI vaatii sitä. Viimein tuli se ihan oikea ja alkuperäinen Census, jonka mä heti ekana iltana tuhertelin täyteen. Kysymykset eivät onneksi olleet järin suuresti päätä raavituttavia: ensin pari kyssäriä asumusmuodosta ja sitten jokaisesta taloudessa asuvasta henkilöstä tuli raapustaa nimi, sukupuoli, ikä ja syntymäpäivä sekä rotu. Eniten huvitusta aiheutti kysymys "Asuuko tai yöpyykö henkilö toisinaan muualla?". Järkeä käyttäessään ymmärtää tietysti että tällä yritetään vaan tsekata ettei joku tule kahteen kertaan lasketuksi (tässä ja jossain toisessa asumuksessaan), mutta jos järkeä ei ole ihan niin paljon niin voishan sitä miettiä että yövyttiinhän me just yli viikko kodin ulkopuolella ja kuukausi Suomessa viime kesänä ja viime viikonloppuna oli mieskin yötä eräkämpällä ja ja ja... Olisi ehkä sittenkin pitänyt liittää lomakkeen oheen joku historiikki meidän yöpymisistä muualla kuin tässä himassa ;D.

Kansalaisvelvollisuus on nyt siis suoritettu ja lomake postitettu. Jee, meidät on laskettu! Olisipa vaan mielenkiintoista tietää, että minkähänlainen prosentti väestöstä jättää kyselyyn vastaamatta. Siinä tapauksessa kuulemma laskijat kolkuttelevat joku kaunis päivä ovelle ja tulevat henkilökohtaisesti laskemaan, mutta kuka muka kiertää kaikki trailer parkit ja puskahökkelit, I'd like to know. Sinällään olisi tietysti tärkeää, että meidänkin alueelta mahdollisimman moni lomakkeen täyttäisi, sillä kerättyjen tietojen perusteella mm. allokoidaan yli $400 miljardia valtion varoja eri maanosille ja alueille... Et esim. vaiks tähän meille himppeen vois ihan mielellään postittaa yhden miljoonan tai silviisiin. Kii-toooos!

Piece of Heaven

2010-03-18T22:00:00.002-05:00

Oooh, siinä sitä nyt on: pala taivasta! No jos ei nyt ihan taivasta niin kakkua ainakin.

Eksyin tossa yks ilta tallimatkalla paikalliseen gourmet-ruokakauppaan Market Streetiin ja eihän siitä mitään hyvää seuraa kun menee nälkäisenä ostamaan mukamas vaan parisataa grammaa meetvurstia... Kumma juttu, että sen meetvurstin kantamiseen kaupasta ulos tarvittiin kaksi kauppakassia ;).

Metukan kylkiäisiksi löytyi siis tosiaan yhtä jos toistakin, mutta ekaa kertaa pysähdyin tohon leivontapisteen eteen ja se oli BIIIIIIG mistake. Kuola tiskin lasikkoa kastellen mä toljotin siinä kaikenlaisia kakkuja, muffinseja, keksejä ja herkkuja ja yritin kuumeisesti päättää minkä niistä nyt sitten ottaisin. Lopulta päädyin brownie-tiskille, jossa oli värien ja makujen kirjoa useamman pellillisen verran. Piinaavan enttententten-tuokion jälkeen päädyin tällaiseen Texas Brownieen, jossa on pähkinöillä höystettyä, ihanan tahmaista suklaakakkupohjaa, päällä kerros sulatettua vaahtokarkkia, suklaakastiketta ja lisää pähkinöitä...

Mmmmmm...ihanan lihottavaa!

Kirottua ja kieroa on vaan se, että kakkusen tuoteselosteeseen ei oltu laitettu varoitustekstiä "pahasti riippuvuutta aiheuttavaa". Täällä meikäläinen kituu ja kärsii karmeissa vieroitusoireissa ja joka toinen tunti suunnittelee jotain matkaa ja mutkaa, jonka varrelle kauppa osuisi. Vyötärön onni on se, että kauppa sijaitsee onneksi riittävän epähollilla mihinkään matkaan...

Ystäväni Masis ja Depis

2010-03-17T22:09:00.003-05:00

Ihanan reissun jälkeen sitä monesti loiskahtaa arjen aallokon pohjalle niin että hetken sitä vaan möllistelee kuin kala kuivalla maalla. Niin tämänkin reissun jälkeen. Etenkin kun tulee jätettyä jäähyväisiä rakkaille ihmisille, sitä jotenkin taas kelailee että mitähän järkeä tässä kaikessa oikein on. En haluaisi takaisin Suomeen, mutta en täälläkään ole kuin kotonani. Missä sitä sitten olisi hyvä?!

Se ei tietysti auta että poika sai reissun päätteeksi jonkun sinnikkään räkätaudin, joten inhaa limaa pukkaa joka rööristä ja jannu on tietysti ihan persiiseen ammuttu. Sairastelun takia ei pahemmin voida baanallekaan lähteä, joten neljän seinän sisällä märehtiminen ei paljonkaan mielialaa kohota.

Depistellessä alkaa ihan kaikki olla pebasta - minä ite nyt ihan ekana. Peilistä katsoo joku plösö vieras akka, jolla on tukka pystyssä, tummat silmänaluset, likaset rillit ja jotain niistosta paidan olkapäällä. Rönttöset, huonosti istuvat vaatteet, ei meikkiä ja vittuuntunut ilme. Eihän tästä ole kuin muutama vuosi kun olin se vetävä parikymppinen; pitkät sääret, pitkä kihara tukka, freesit kasvot ja voittajan asenne. WTF pääsi tapahtumaan?!

Kaikki kaveritkin ovat ihan persiistä. Kukaan ei pidä yhteyttä eikä leiki mun kanssa. Ei sen puoleen että olisin itse jotenkin aktivoitunut asian suhteen, mutta sitähän ei nyt lasketa.

Pää hajoo kun ei hevostelemaankaan ole päässyt koko perskeleen talvena. Esteri on kutsunut koko sukunsakin pissimään niskaamme viimeisen parin kuukauden ajan - jatkuvasti on koleata, pilvistä ja harmaata. I know, onhan Suomessa ollut paljon kaltsempi talvi, mutta masistellessa ei just jaksa omaa napaa pidemmälle tuijotella. Sitä paitsi ottaisin vaikka sitä lunta tupaan mieluummin kuin tätä jatkuvaa losotusta. Maaperä on kuin pesusieni ja iloisesti vaan lirtsahtelee ja tirskahtelee hevosen kavioiden alla. Siinä ei paljon treenailla ellei halua pahemmanlaatuisia luurikkoja itselleen tai elikolleen. Viimeksi olen ratsastanut silleen oikeesti-oikeesti joskus marras-joulukuun taitteessa, joten vähänkään mun fiksaatiota ratsuilutreenailuun tuntevat tietävät että tätillä alkaa kupit kaatuilla ja muumit kadota laaksosta tällaisen tauon jäljiltä.

Kunnon masis-depis-aallokossa soutaessa ja huovatessa voi ihan hyvin olla tyytymätön ihan kaikkeen elämässään ja olla samalla haluamatta tehdä asialle yhtään mitään.

Kunnes.

Aurinko poistaa pilvet taivaalta. Elohopea kirii jo yli kahdenkymmenen. Koko Teksas herää yht'äkkiä henkiin ja puskat ja pensaat alkavat pukata silmua, kukkaa ja hiirenkorvaa. Kaivelen taas meikkipussin ja kivemmat kuteet. Pakkaan pojan ja kamppeet ja painelen baanalle, ihan mihin vaan. Kenttäkin kuivaa nopeammin kuin voisi arvatakaan ja viimein koittaa päivä, jolloin pääsen taas treenailun makuun eikä hevonenkaan tunnu pistävän asiaa ollenkaan pahakseen.

Ikävä kuritetaan takaisin häkkiinsä mielenperukoihin ja hyvitellään suunnitelmilla suunnata Suomeen taas kesällä. Ja kesähän kurkkii jo ihan nurkan takana!

Keskikohta

2010-03-16T22:00:00.017-05:00

No niin, matkan alku ja loppu Miamin kulmilla tulikin jo selostettua, joten seuraa tasapaksua tarinaa siltä väliltä. Sunnuntai-iltapäivänä 28.2. astuimme NCL:n laivaan Norwegian Jewel. Sitä ennen olimme jättäneet matkatavaramme hyttitägeillä varustettuina terminaalin parkkipaikalle ja suorittaneet monimutkaisen kirjautumisprosessin. Kaikkien piti täyttää terveyslomakkeet, esitellä matkadokumentteja ja passeja ja vieläpä kurkistella kameraankin kun jokaisesta napattiin valokuva, joka liitettiin hyttiavaimena/henkkarina/boardauspassina ja maksuvälineenä toimivaan korttiin.

Laivalla tsekkasimme ensitöiksemme hyttimme ja asettauduimme sitten erääseen laivan monista ravintoloista nauttiaksemme hieman lounasta. Juuri kun ehdimme mukavasti asettautua pöytään, saada juomat ja laittaa sapuskatilaukset vetämään, tuli kuulutus että kaikki väki oli pakolliseen pelastusharjoitukseen pantava. Kirottua! Siispä maha kurnien kohti kunkin avainkortissa lukevaa pelastusasemaa, jossa sitten odoteltiin ja ihmeteltiin hyvä tovi, kunnes pari minuuttia kestävä opastus turvaliivien käytöstä alkoi ja oli samantien ohi. Hohhoi! No, sillä aikaa olivat ainakin matkatavaramme löytäneet tiensä hytteihimme.

Neljältä laiva viimein nytkähti matkaan ja jonollinen risteilijöitä alkoi suuntia ulos Miamin satamasta. Ihailimme maisemia ja aurinkoista päivää viimeinkin ne kaivatut lounaat edessämme. Ihanaa, laivaloma on virallisesti korkattu!

Viikon risteilyn ohjelmassa oli:
Su - startti Miamista merelle
Ma - meripäivä
Ti - Roatan, Honduras
Ke - Belize City, Belize
To - Costa Maya, Mexico
Pe - meripäivä
La - Great Stirrup Cay, The Bahamas
Su - paluu Miamiin

Roatan on aika uusi risteilijöiden pysähtymiskohde ja se näkyi monessakin asiassa. Ensinnäkin hinnat ovat vielä erittäin edulliset: meillä oli käytössämme henkilökohtainen kuski ja minivan, jolla seikkailimme koko päivän pitkin saarta hintaan $25/aikuinen. Etenkin pikkumiehen kanssa moinen oli äärettömän kätevää: pystyimme pitämään breikkejä, syömään ja tuulettumaan juuri silloin kun siltä tuntui. Hauska ja puhelias kuskimme kertoili kaikkea mahdollista ja mahdotonta saaren historiasta, nähtävyyksistä ja muusta elämänmenosta. Kävimme mm. mielenkiintoisella leguaanifarmilla ihmettelemässä noita alkukantaisia rokkiotuksia, näköalapaikoilla ihmettelemässä maisemia, rannan tuntumassa lounastamassa ja käppäilemässä pienen kylän kujilla. Ehdimme vielä lopuksi kierrellä tovin satama-alueen turistirysissä.

Saarella oli jo jonkin verran turistikeskuksia ja useampia rakenteilla, mutta heti niiden välittömän läheisyyden ulkopuolella näkyi miten köyhää ja vaatimatonta paikallisten elämä oli. Hökkelikyliä ja ryteikköä. Biitsi-ihmisille riitti kyllä valkoisia hiekkarantoja siellä täällä ja sukeltelijoille paikka on kuulemma oikea paratiisi, sillä saaren läheisyydessä levittäytyy valtava koralliriutta, joka on maailman toiseksi suurin Australian Ison Valliriutan jälkeen.

Belize Cityä varoiteltiin hieman rauhattomaksi ja etenkään ilta-aikaan turistien ei kuulemma ole kovin turvallista seikkailla omin päin ympäriinsä. Tiedä häntä, sillä saarella asuu kuitenkin valtavasti amerikkalaisia ja yhä vaan rakennetaan uusia asuntoja ulkomailta tuleville lomalaisille ja muuttajille. Jotain kuitenkin kertonee se, että ihan kaikkialla talojen ikkunoita ja ovia koristi tukevat kalterit.

Me varasimme retken Altun Ha'han, joka on maya-intiaanien muinaisista temppeli- ja asuinrakennuksista koostuva alue. Mielenkiintoinen ja historian havinaa kohiseva paikka, jollaisia maassa on kuulemma useampiakin, mutta varallisuutta ei vaan ole tarpeeksi kaivaa kaikkia esiin viidakkojen keskeltä. Matkan varrella näimme myös vilauksia paikallisten elämästä ja tehtiinpä kiertoajelu ympäri Belize Cityä ja sen nähtävyyksiä. Kaupungista löytyi hienompia rikkaiden asuttamia alueita, mutta isolta osin sielläkin oli aika rämäistä. Kuitenkin huomattavissa oli, että pidempiaikaisessa turistikohteessa rahaa oli jo enemmän käytettävissä. Satama-alueella oli runsaasti putiikkeja ja ravintoloita ja moni turisti ei kuulemma sitä pidemmälle lähdekään seikkailemaan. Vahvasti vartioitu, eristetty alue on varmasti turvallinen paikka.

Costa Maya on ihan täysi turistimesta. Satamaan on rakennettu valtava risteilyaluslaituri, johon botskeja parkkeeraa useampikin viikossa. Aidatulla satama-alueella on erittäin siistejä ravintoloita ja puoteja, joissa pääsee halutessaan rahoistaan vaivattomasti eroon haalimalla kaikennäköistä turistisälää tai tequilaa. Kaikki oli suorastaan uudenkarhean siistiä, mikä ei ole ihmekään, sillä elokuussa 2007 viitoskategorian hurrikaani Dean vetäisi jokseenkin koko alueen maan tasalle. Uutta on rakennettu hurjalla vauhdilla ja paikka toimii jo kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Me pyörimme tovin satama-alueella, mutta pojan herättyä päikkäreiltään läksimme taksilla läheiseen Mahahualin kylään, jossa oli kiva rantabulevardi, kuppiloita vieri vieressä, käsitöiden kaupustelijoita ja ennen kaikkea piiiiiiitkä valkoinen hiekkaranta. Leppeä puolipilvinen päivä sai meidänkin väen mereen. Pikkumies ihmetteli tovin aaltojen kohinaa ja hiekkaa varpaiden välissä, mutta hyvin pian hän oli jo pomppimassa ja loiskuttelemassa vedessä. Hauskaa olisi riittänyt vaikka kuinka, mutta ikävät vanhemmat korjasivat lapsosen ajoissa pyyhkeeseen lämmittelemään. Siltä näyttää, että tämäkin lapsonen on juuri sitä laatua, joka isompana polskii vedessä ihan sillinä ja väittää vanhemmilleen huulet sinisenä hampaat kalisten että "eikä, mä haluun uida vielä, ei mulla ole yhtään kylmä!" :D.

Great Stirrup Cay on laivayhtiön omistama pieni saari Bahaman saariryppäässä. Paljonpa muuta siellä ei olekaan kuin kivikkoa ja pitkä valkoinen hiekkaranta. Muutamia paikallisia oli myymässä turistisälää pikkukojuissa, lapsille oli iso vesiliukumäki ja laivan keittiö rahtasi maihin buffallisen grillievästä biitsin aurinkolavereilla loikoavien turistien kuvun täytteeksi. Meille sattui aurinkoinen, mutta aika tuulinen päivä, mutta sisseinä suunnimme rannalle, paistattelimme päivää ja kävimme pulikoimassa yllättävän lämpimässä meressä. Pikkumieskin käväisi biitsielämää ihmettelemässä ja sai alleen hauskan biitsikelpoisen "valtaistuimen". Vesipetoilla hän ei tällä kertaa halunnut, sillä aallot löivät maihin sen verran epäilyttävästi kohisten, että varpaat piti vetää kauas ja kippuraan ettei vesi vie niitä mukanaan.

Odotin risteilyn olevan aika pitkäveteinen etenkin meripäivinä ja olin siksi jo etukäteen pläänäillyt puuhaa päivien ratoksi: kuntosalilla spinnailua, kävelypromenadilla lenkkeilyä, juoksuradalla spurttailua, aurinkokannella lueskelua jne. jne. Yhtälöstä tuli vaan unohdettua yksi pieni perheenjäsen, joka rytmitti päiviä päikkäreittensä, aterioimistensa ja leikkituokioittensa muodossa... Haukotteluhetkiä ei siis pahemmin päässyt kertymään vaan aina oli jotain hommaa vireillä, eikä haitannut ollenkaan että meitä oli neljä aikuista yhtä pikkumiestä hoitamassa ja vahtimassa.

Muutaman suht kunnialla läpi vedetyn yhteisillallisen saimme nautittua, mutta muina päivinä teimme suosiolla niin, että vuorottelimme vanhempieni kanssa pojan vahtia ja kävimme erikseen pariskunnittain illallisella - oli nimittäin huomattavasti rennompaa ja nautittavampaa kun ei tarvinnut samanaikaisesti viihdyttää syöttötuolissa rellestävää nassikkaa. Laivalla oli 13 eri ravintolaa, joista yksi oli buffa ja loput a la carte -paikkoja. Osa ravintoloista oli ilmaisia eli kaikki listaltakin tilattu eväs kuului risteilyn hintaan, mutta joissakin teemaravintoloissa oli pieni ($10-25) cover charge eli lisämaksu, minkä jälkeen listalta sai taas tilata ihan mitä vaan hummerista jättipihviin. Hienoja paikkoja ja ihan liiankin hyviä ruokia! Herkkuja tarjolla aamusta iltaan ja vieläpä keskiyölläkin Chocoholic-suklaaherkkubuffan muodossa...

Päivisin laivalla olisi ollut kaikenlaista ohjelmaa vedetyistä jooga- ja spinnaustunneista bingoon, skräppäyssessioihin ja leffanäytöksiin. Isommille (yli 2-vee) lapsille oli oma lastenklubi ja päivähoito ja aktiiviliikkujat saivat toteuttaa itseänsä kuntosalilla, kävely- ja juoksuradoilla tai tennis-/koriskentillä. Livemusaa oli lähes jatkuvasti joko aurinkokannella tai jossain laivan monista ravintoloista, klubeista tai baareista. Laivalla oli myös hieno, mutta vastenmielisen kallis kylpylä. Tax Free-myymälässä ja laivan käytävällä oli päivittäin vaihtuva teemamyynti, josta tulikin hankittua joku koru. Kaikenlaista muutakin aktiviteettia olisi ollut tarjolla, mutta me satsasimme lähinnä iltaviihteeseen: kävimme katsomassa useammankin show-esityksen (oli niin musikaalia, kantrimusailtaa kuin sirkusta) ja saimme kunnon nauruterapiaa stand-up-koomikoiden adults only -keikoilla.

Satamapäivinä haipakkaa riitti: yleensä satamaan tultiin noin klo 8 maissa aamulla ja viiden maissa iltapäivällä suunnittiin takaisin merille. Roatanilla ja Costa Mayalla laiva pääsi laituriin, mutta Belizessä ja Bahamalla laiva jäi kauemmas ankkuriin, joska väki kyyditettiin maihin pienemmillä kuljetusaluksilla. Säät eivät olleet ihan parhaimmillaan, sillä ei ollut mitenkään hirmuisen lämmintä, mutta emme kuitenkaan saaneet sadettakaan niskaamme ja aurinkokin killotteli aika kivasti. Lisäksi kovin tuulisina päivinä turvallisuussyistä laiva ei välttämättä päästä väkeä maihin Belizessä ja Bahamalla lainkaan, sillä populan lastaus kuljetusaluksiin muuttuu meren heitellessä varsin vaaralliseksi. Sinällään siinäkin oli siis tuuria, että pääsimme kaikkiin kohteisiin toisin kuin useammalla risteilyllä alkuvuodesta.

Alle 2-vuotiaita ei laivalla ollut kovin hyvin huomioitu: heille oli varattu vain rajoitteisesti auki oleva yksi tyhjä huone, jossa oli pieni määrä aika kämäisiä leluja. Onneksi pikkumies ei ole kovinkaan kranttu, vaan ihan tyytyväisenä konttaili ympäri huonetta, kurkkileikki teltoissa ja rämpytti leluja. Hytissä hänellä oli oma pinnasänky ja ravintoloissa pikkuista kyllä huomioitiin lähes jokaisen ohikulkevan tarjoilijan taholta. Sängystä löytyi lähes jokaisena iltana hauska pyyhe-eläin.

Loma ajoi asiansa: saimme viettää laatuaikaa niin vanhempieni kanssa kuin kahdenkesken miehen kanssa. Mitä luksusta vauva-arjen keskellä! Latasimme akkuja ja näimme paljon uutta ja mielenkiintoista. Pientä pikkumiehen kanssa hässäköintiä lukuunottamatta hänkin otti reissun varsin lunkisti ja nukkui ja söi hyvin. Ja onhan se vaan niin, että loman parasta antia on nähdä kuinka pienimmällä perheenjäsenellä on hauskaa - oli se loma sitten kaukana tai ihan vaikka lähipuistossa.

Lomakuveja.

Matkan alku ja loppu

2010-03-15T09:25:00.004-05:00

Jassåå. Nyt sitä on kai reissusta riittävästi toivuttu, joten siitä voisi vissiin pistää pari riviä tännekin vielä kun muistissa on edes jonkinlainen hatara mielikuva siitä mitä tapahtui...

Matkaan starttasimme 04.30 pimeänä lauantaiaamuna 27.2. Joku viisas oli keksinyt, että valitaan tämä aamun aikaisin lento, jotta perillä Miamissa on sitten mukavasti aikaa... Loistava idea kunnes ihan oikeasti kiskoo itsensä sängystä ylös 03.30 parin tunnin kehnosti nukuttujen yöunien jäljeltä. Pikkumies oli kyllä kumman tsempikäs eikä pahastunut ollenkaan siitä, että hänet nyittiin sängystä ennen yhdenkään kukon heräämistä, istutettiin samantien turvakaukaloon ja taksiin. Taksia tosin lastattiin yks hyvä tovi kun sinne veivattiin useampi matkalaukku (pikkumiehen vaipat, eväät sun muut tykötarpeet vievät yhtä ison laukullisen kuin aikuisen viikon perusvermeet!), vaippakassi, rattaat, turvakaukalo jne. Tämän karavaanin kuljettamiseen tarvitaan kunnon pakettiauto eikä mitään pikkuhenkkaria...

Sekä sää että DFW:n lennonjohto olivat tänä aikaisena aamuna onneksi puolellamme: kone boardattiin ajoissa ja pääsimme matkaan sujuvasti jokseenkin aikataulussa. Pikkumies meinasi heittää pikku hermoromahdukset heti koneen noustua ilmaan, mutta onneksi lämmin tuttipullollinen milkkistä torppasi miehen aikeet aika nopsasti ja tyyppi taintui syliini koisimaan hyväksi pätkäksi matkaa.

Miamissa sitten suuntasimme ensalkuun taksilla ydinkeskustassa sijaitsevaan hotlaan, jossa mun Suomesta lomailemaan saapuneet vanhempani olivatkin viettäneet jo edellisen yön. On se muuten kumma miten tuollaisen pikkumatkalaisen avulla vedellään naruja ihan eri mallilla kuin omalla hymyllä. Respan rouva osoitti tympeänä aamun aikaisille saapujille kylttiä, jossa ilmoitettiin check-inin alkavan klo 14, mutta pikkumiestä vilauttaessamme parit puhelut sinne tänne taikoivat meille huoneen pienessä tovissa. Loistavaa! Pienen kamojen purkamisen, aikaisen lounaan ja muun säädön jälkeen pieni reissumies painuikin jo aamupäivän päikkäreilleen ja muu jengi häipyi sightsailemaan lähiympäristöön. Mä vietin aikaani ratkomalla sudokua vessassa (ainoa paikka mihin huoneessa sai valon ilman että se killitti just suoraan pinnasängyssä unta hakevaan pikkumieheen), mutta kun helpoinkaan ei meinannut ottaa auetakseen, päätin itsekin vetäistä pienet päikkärit.

Iltapäivällä intoa ja energiaa täynnä suuntasimme South Beachille, vaikka taivaanrantaan alkoi kasautua mustanpuhuvia ukkospilviä. Itse biitsilläkin oli pakko käydä, vaikka tuuli niin että tukka oli lähteä ja lastenrattaiden kanssa pyristely hiekassa oli aika tetsausta... Mutta toisin kuin eräät, emme kuitenkaan hampaat irvessä yrittäneet ottaa aurinkoa, joka oli valtaosin piiloutunut pilviverhon taakse.

South Beach + Ocean Drive + meneillään olevat ruoka&viini-festarit + lauantai-ilta = ei välttämättä otollisin perhelomakohde/hetki. Lantsimme silti ihmettelemässä hauskoja Art Deco-taloja ja fiilistelimme säpinää. Kadun laitaan pysäköidystä pakusta poimimme matkaan mielettömät herkkumaistiaiset. Sadekuuro tuli ja pyräytti jengin ravintoloiden katosten alle suojaan. Siellä joku keskivertaista enemmän päihtynyt naisihminen alkoi sössöttää Jesselle ja lääppiä sitä niin että ajattelin jo ajella rattailla hänen parin sadan sandaaliensa yli, mutta hänen ystävänsä ilmeisesti luki ajatukseni ja korjasi tyypin matkaansa ennen sen suurempia vahinkoja.

Loppuilta menikin rattoisasti ja nopeasti illallistaessa eräässä Ocean Driven terassiravintoloista (Waldorf Towers) ja kierrellessä ihailemassa syttyviä värivaloja. Hotelliin kaaduttiin kuitenkin harvinaisen ajoissa.

Lapsosen ansiosta saimme venytettyä seuraavan päivän check outia hotellissamme alkuiltapäivän puolelle, joten aamupäivä oli vielä hyvin aikaa seikkailla ympäriinsä. Päätimme suunnata Vizcaya Gardensiin. Renesanssityylinen "kartano" olikin mukava ja rauhoittava kokemus - kauniissa ja monimuotoisessa puutarhassa oli kiva kävellä ja viettää aurinkoista päivää ja sisällä talossa pääsi ihmettelemään taannoisia loistoaikoja. Poikakin päätti olla erityisen yhteistyöhenkinen ja otti päikkärinsä rattaissa puutarhassa, minkä jälkeen raittiilla ilmalla tankattuna veti kunnon kokoisen sapuskankin, mikä ei tien päällä ole aina mikään itsestäänselvyys.

Puolenpäivän jälkeen palasimme hotlalle kasaamaan kamamme ja sittenpä suuntasimmekin jo pienen taksimatkan päässä sijainneeseen risteilijäsatamaan. Siinä niitä valtavia cruisereita sitten olikin oikein jonossa! Risteilystä enemmän omassa postauksessaan, joten >>>>> fast forward >>>>> ja pompataankin suoraan takaisin Miamiin.

Viikon Karibian risteilymme päättyi sunnuntaiaamuna 7.3. palatessamme takaisin Miamin satamaan. Koska sekä vanhempieni lento Suomeen että meidän perheen lento Dallasiin olivat vasta myöhään iltapäivällä, päätimme vielä ottaa ilon irti viimeisistä lomapäivän hetkistä. Koska matkatavaroiden parkkeeraus johonkin, saati raahaus pitkin cityä mukanamme, ei oikein hotsittanut, päätimme varata risteilyfirman järkkäämän retken Evergladesille, josta olisi sitten kyyti suoraan lentokentälle.

Siispä rajamuodollisuuksien jälkeen pomppasimme satamassa suoraan bussiin ja ajelimme juonnon saattamina Evergladesille. Jo matkalla sijaitsevien kanavien varrella pääsi näkemään valtavan kirjon erilaisia lintuja, joiden lajista ei ollut sitten pienintäkään aavistusta. Perillä pomppasimme airboatin kyytiin, jolla sitten huristeltiin hyvä tovi pitkin Evergladesia. Siisti kyyti; botski huristi kuin liitäen veden pinnalla ja slaidasi hauskasti sivuttain käännöksissä. Välillä huruutettiin tukka tuubilla ja toisinaan madeltiin ja yritettiin bongata saarekkeiden penkereillä aurinkoa ottavia alligaattoreita.

Reissulla valkeni varsin hyvin miksi paikkaa kutsutaan ruohojoeksi/-vedeksi; toisin kuin usein luullaan, kyseessä ei suinkaan ole mikään suoalue (= paikallaan seisovaa vettä), vaan hitaasti liikkuva valtava joki on peräisin Kissimmee-joesta sekä Okeechobee-järvestä ja suuntaa kohti Floridan lahtea. Noin 60 mailia leveä ja 100 mailia pitkä ruohojoki oli kyllä omaa laatuaan!

Alleja tuli bongattua useampikin, samoin kuin lukuisia lintuja, joista tunnistin vain iibiksen. Ja senkin vaan koska paatin kuski sanoi sen olevan se. Ja jollei alleista saanut tarpeekseen vielä rämereissulla niin botskifirman allifarmilla niitä oli jokaista mahdollista kokoa.

Iltapäivän päätteeksi meidät ja kamamme kipattiin Miami International Airportille. Tsekkasimme kamamme menemään ja ehdimme vielä kivasti käydä lounaalla ja kiertelemässä kentän muutamissa putiikeissa ennen kuin väistämätön oli edessä: lentomatka eri teille. Jäähyväiset ovat ihan persiistä.

Meillä oli typerä mutka Jacksonvillen kautta, koska en saanut järkevän hintaisia lippuja suorille lennoille Dallasiin. Tunnin pyräyksen poika jaksoi vielä ihan ok ja vaihdossa JAXin kentällä hän purki energiaa konttaillen ja spurttaillen pitkin ja poikin. Kolmisen tuntia kestänyt lento sieltä kotiin oli kyllä sitten aika tetsailua. Toiset päikkärit väliin jättänyt yliväsynyt vekara oli kuin väkkärä pomppiessaan sylistä toiseen, hihkuen, huitoen, potkien, kiemurrellen, kitisten, vikisten, jne. Pinnaa venyytettiin niin että vinkuna kävi ja esim. korvakorut ja rillit oli lopulta pakko vaan poistaa parempaan talteen jos halusi ne ja/tai itsensä about ehjänä perille. Poikaa yritettiin tainnuttaa eväillä ja lämpimällä maidolla, mutta juuri kun kooma oli ottaa yliotteen, sissimies räväytti silmänsä selälleen ja jatkoi lisää virtaa saaneena kekkulointiaan. Kelloa tuli vilkuiltua niin tiuhaan että ihme kun viisarit eivät jo siitä voimasta pysähtyneet... Lopulta kuitenkin tuttu valomeri alkoi kajastella alla ja Lewisville Lake ja tutut motarit tuli bongattua ilmasta. Hoooome!

Taksimatka himppeen olikin sitten päinvastaista sirkusta. Poika oli viimein taintua unten maille auton suloisessa hurinassa ja tärinässä, mutta nyt puolestaan vanhemmat pitivät takapenkillä sirkusta, jotta tyyppi pysyisi vartin matkan tajuissaan. Koettu nimittäin on, että jos poitsu menee loppuillasta torkahtamaan, varsinaisia yöunia saadaankin sitten haeskella syvimpään yöhön saakka...

Viimein kotona koko konkkaronkka! Matkalaukut rojahtivat eteisen lattialle kun ensin huolehdimme pojalle iltaeväät ja unihiekat, sitten lemmikkien murkinat ja lopuksi vielä oman kuvun täytteet. Kissapolo oli ollut aika ikävissään ja ääni käheänä ja silmät suruisana hän juoksi koko illan perässämme. Koiralla puolestaan oli ollut bileet kaverin luona kyläillessä ja kodin rauhaan tulo oli hänelle suorastaan hienoinen pettymys. Lopulta talo hiljeni, valot sammuivat ja kaikki väki nukkui. Ihana reissu, mutta kyllä oma sänky on paras sänky ♥ !

Miami kuvin.

Elämää ei sen enempää

2010-03-10T10:26:00.005-06:00

Tähän ikään luulisi jo oppineen hienoisen eron tosielämän ja fantasian välillä. Vaan ei. Vieläkin pitää harhaluulla asioiden kulun suuntaa ja sitten kovasti yllättyä kun elämä eteneekin ihan eri lailla. Otetaanpa muutama esimerkki taannoiseen lomamatkaan liittyen:

Kuvitelmaa: Lomalle on kiva lähteä kun rauhassa valmistelee matkaa ja pakkaa tavarat ajoissa. Sitten ei tarvitse stressata ja voi vaan ottaa rennosti viikon ennen reissua.
Elämää: Haa! Kerrankin aloitan pakkaamisen jo viikkoa ennen reissua. Omat kamat, pojan kamat, sekalaiset kamat. Mies huolehtikoon omistaan. Mutta sitten piti vielä hoitaa koiran hoitopaikka: totutusiltapäivä kennelissä, yökyläilykokeilu kaverin luona, kennelivaraukset ja varausten muutokset. Kissan hoidosta huolehtiminen: onko ruokaa ja leluja ja hoitaja hyvin ohjeistettu? Pyykin pesua, talon raivausta ja siivousta (apua, eihän tänne ilkeä ketään kissanhoitajaa päästää!!!). Ja pisteenä iin päälle töissä vino pino sekalaisia hommia useammalle päivälle ripoteltuna. Kuka pirun blondi on keksinyt tälle viikolle osuttaa myös kaksi palaveria, treffit kaverin kanssa meillä ja toisen kanssa heillä?! Muskari ja satutunti jätettiin sentään suosiolla väliin. Tästä sirkuksesta johtuen pystyssä heiluttiin huseeraamassa vielä lomaa edeltävän yön pikkutunneilla vaikka kello oli herättämässä 3.30 am koska lento lähti 6.00 am. Kiireetöntä, rentoa ja stressitöntä? SO NOT!!!

Kuvitelmaa: Ihanaa nähdä vanhempiani! Mennään kaikki yhdessä rennosti istumaan iltaa ja syömään kunnon päivällinen pitkän kaavan mukaan!
Elämää: Vastikään liikkumaan oppinut lapsonen ei TODELLAKAAN halua istua syöttötuolissaan rennosti ja syödä minkään kaavan päivällistä, ei lyhyttä eikä pitkää. Naksut maistuvat hetken kunnes niitäkin aletaan viljellä pitkin ympäristöä. Äiti viihdyttää lusikalla, isä helistimellä, sitten äiti vie huomion hetkeksi salaatinpalalla, isän leivänmuru jaksaa kiinnostaa hetken, sitten äiti sitten isä sitten äiti sitten isä sitten sitten... Lopulta lapsi on nostettava valtaistuimeltaan ja vietävä ulos ravintolasta, jotta edes naapuripöytien väki saisi nauttia päivällisestään rennosti ja mielellään vielä meluttomasti. Oma illallinen? En enää edes muista mitä söin, koska yritin lappaa sen syöveriin niin nopeasti kun kerkesin kun viihdytysvuoro oli isällä...

Kuvitelmaa: Lomalla rentoudun laivan uima-altaalla ottaen aurinkoa ja lukien aimo pinollista kirjoja ja lehtiä!
Elämää: Miehen ollessa päikkärivahtina kävin kannella ottamassa aurinkoa. Vaikka hampaat irvessä, sillä juuri sinä päivänä tietysti tuuli jotenkin ikävästi ja viileästi joka suunnasta. En jaksanut lukea lehtiä saati sitten avata kirjaa koska kaikki vähäkin energia kului lähinnä kehon lämmönsäätelyyn.

Kuvitelmaa: Jess, laivalla on kuntosali! Kiva käydä polttamassa lomaherkkujen kaloreita vaikka spinnaamalla! Aaa, on laivalla näemmä myös koko laivan kiertävä kävelypromenadi. Sitä onkin kiva rundata niin saa raitista ilmaa ja liikuntaa samalla!
Elämää: Kävin kuntosalilla kerran. Katsomassa ovelta miltä sisällä näyttää. Kävelypromenadin kiersin ympäri kerran. Jihuu! 600 metrin lenkillä paloikin varmasti ainakin 2000 kaloria.

Kuvitelmaa: Tässä iässä olen jo sen verran kypsä, että ymmärrän kyllä, että kaikkea ilmaista ruokaa ei todellakaan tarvitse ahmia.
Elämää: Aamiaiseksi munakokkelia, perunasilppua, pekonia, pyttipannua, sämpylöitä, hedelmiä, pannukakkuja, leivonnaisia! Mustikkahilloa ja kermavaahtoa päälle! Lounas lennosta milloin mistäkin, päivälliseksi ravintolasta riippuen joko kolmen ruokalajin kokonaisuus tai totaalirepeäminen buffassa. Naminaminami herkkuja joka välissä, yösyöpöttelyä ja kippis ja kulaus vaan kun heitetään tuosta vielä joku valkosuklaa-vadelma-martini huiviin... Ai katos vaan, tänä iltana onkin Chocoholic Buffet...!

Kuvitelmaa: Ihan paska loma jollen saa tehtyä kaikkea kivaa mitä suunnittelin!
Elämää: Harva asia meni niin kuin suunnittelin, mutta loma oli kaikesta huolimatta oikein onnistunut. Ihana nähdä vanhempiani, viettää varsin vähissä ollutta kahdenkeskistä laatuaikaa miehen kanssa, säät suosivat ja uutta tuli nähtyä ja koettua. Kuitenkin kirkasvetisen meren aalloissa pomppiva, riemusta hihkuva pikkumies ja hänen leveä parihampainen hymy olivat matkan paras nahtävyys.

Shoot it!

2010-03-08T17:06:00.003-06:00

Kaverin blogista bongasin hauskan idiksen eli blogin lukijat voivat kysyä kirjoittajalta ihan mitä sattuu, mieleen juolahtaa tai päätä raavituttaa ja bloggaaja yrittää sitten parhaansa mukaan vastata enemmän ja vähemmän henkilökohtaisiin kysymyksiin. Joten tunnusta pois: kuitenkin kiinnostaa! En minä tiedä (vielä) mikä ja miksi, joten kysy pois, nyt siihen on kerrankin tilaisuus. Ihan rehdisti omana itsenäsi tai anonyyminä. Minä yritän pysyä vastauksissani totuuden kaidalla tiellä ;) .

Jatkoajalla

2010-02-24T16:24:00.004-06:00

Kun suunnittelimme muutoa Dallasiin, päätimme lähteä matkaan avoimin mielin asenteella "ollaan sen aikaa kun viihdytään". Jonkinlaiseksi henkiseksi rajapyykiksi päätimme kuitenkin asettaa pari vuotta: sitä ennen ei todennäköisesti paluupostina tulla, mutta sen jälkeen katsotaan mikä on tilanne.

Ja kuinka kävikään... Vuosi vilahti niin kuin jonkin asteen hurrikaani olisi vaan pyyhkäissyt kalenterista päivät lentoon. Totesimme olevamme niin hyvin kotiutuneita, että kyllä täällä varmaan viisumien umpeen menoon saakka eli kolmeen vuoteen asti ollaan. Ostimmepa oman kodinkin.

Arkielon uomissa päivät etenivät, viikot vaihtuivat ja kuukaudet kuluivat. Kolmen vuoden rajapyykki alkoi yhtäkkiä siintää varsin todellisena horisontissa. Niinpä tämän vuoden alussa on parissakin päässä käytetty useampikin aivosolu piippuun saakka kun olemme miettineet perheen tulevaa sijaintia. Täällä? Suomessa? Olipa vaihtoehtona miehelle tarjottu työpaikka Aasiassakin. Sehän tietysti lisää maustetta soppaan kun meidän perheen kokkien lisäksi kauhan varressa häärivät myös miehen pomot - heidänhän se päätös loppujen lopuksi on, uusitaanko viisumit vai onko miehen työpanos tärkeämpi jossain muualla.

Omaa mielipidettä asiaan piti oikein syvemmin kaivella, sillä asia ei yhtäkkiä ollutkaan enää niin selvä ja yksioikoinen kuin joskus kuvitteli. Suomessa on omat ystävät, tutut kuviot ja ennen kaikkea isovanhemmat, jotka missaavat aivan liian isoja osia nopeasti kasvavan pikkupojan elämästä. Täällä taas on oma koti ja täkäläiset ystävät, hevosystävä ja sujuvasti rullaava arki. Ja kun pirulle antaa pikkusormen, on se viedä koko käden... Mieltä kutkuttaa kivasti ajatus jostain uudesta paikasta, uudesta kulttuurista.

Vihdoin ja viimein saimme pomojen tuomion. Viisumeille haetaan parin vuoden jatkoaikaa, mutta vuoden päästä on miehellä työt erittäin todennäköisesti muualla kuin täällä - Suomessa vai maailmalla, sen aika näyttää.

Toisaalta päätös oli huojennus: ei kiireistä asunnon myyntiä, uuden etsintää ja infernaalista muuttorumbaa kun kimpsut ja kampsut kasataan ja heivataan toiselle puolelle planeettaa. Tieto siitä, että vuoden päästä sitä lähdetään johonkin joka tapauksessa, antaa aikaa huolehtia asiat ajan kanssa valmiiksi. Mutta toisaalta... hyvän aikaa vallinnut "keissi auki" -meininki sai pienet ajatuksenpoikaset sinkoilemaan pääkopassa "entä jos" ja "mitäs sitten" ja "jospas ehkä" ja "pitäiskin ottaa selvää" ja ja ja... Sitä kai se tällaisen ulkosuomalaisen elämä on. Sydän on palasina pitkin maailmaa ja samaan aikaan ei oikein missään ja samalla kuitenkin kaikkialla on kotonaan.

Piparihiiret

2010-02-20T22:27:00.003-06:00

Mä luin joskus lapsena/teini-ikäisenä ihan innoissani Karvinen-sarjakuvia. Luen kai vieläkin, jos sellainen tielleni osuu, vaikka enemmänkin fanitan nykyisin Kamuja. Noh, Karvinenhan opastaa monella tapaa amerikkalaiseen kulttuuriin ja moisen karvaturrin lempihommaahan on mm. keksejä myyvien partiolaistyttöjen säikyttely. Mä olen ollut NIIIN pettynyt kun ei meillä vaan kukaan ole ovikelloa pimputellut ja pipruja kaupitellut!

KUNNES tänä keväänä osui kohdalle. Tosin eiväthän nuo nykyajan lapset sarjakuvan tyyliin keksit kourassa ovella kolkuttele, vaan meilitse pukkaa tuttavan tytön keksimyyntiviestiä ja miehen duunipaikalla oli jollakulla ollut joku päivä lapsi mukana keksitilauslomakkeet kourassaan. Kävipä sitten niin, että kommunikointihäirön vuoksi sekä mies tilasi keksejä, että minä... Nyt niitä siis tuppaa kohta ruokakomeron hyllyt notkolleen. Säälistä melkein tilattiin pipruja myös naapuruston partiolaislapselta, joka ovella kävi kolkuttelemassa, kun oli niin kamalan pettynyt ilme hänellä kun kerroimme, että olimme keksejä tilanneet jo omiksi tarpeiksi.

"Omiksi tarpeiksi" on tosin hyvin suhteellinen käsite... Mikä siinä onkin, että vaikkei meille kuppikakkuset (hihhii, mikä sana, cupcakeseja siis tarkoitan ja luin netistä että ne ovat sitten kuppikakkusia suomeksi), pullat, donitsit tai muut sen sorttiset kotiin useinkaan kantaudu, niin keksejä pitää olla aina. Ripiripi vaan kuuluu ruokakaapista illan pimetessä ja kilinkoli sanoo piparipurkin kansi... Niinpä meille rantautuneet ensimmäiset kolme partiolaispiprupakettia avattiin tietenkin kaikki kertalaakilla, koska pitihän meidän luonnollisesti tehdä syväanalyyttinen vertailu keksien kesken ja kannattiko näitä nyt sitten tammikuussa tilailla ja kuukauden päivät odotella. Arvatenkin syväanalyyttiselle tasolle päästiin vasta kun kaikki kolme pakettia olivat puolillaan... [Raati totesi, että hyviä ovat, mutta eivät nyt ehkä ihan hypetyksen arvoisia halleluujaherkkuja.]

Jotta ei nyt täysin erheellistä käsitystä pääse syntymään, niin myönnettäköön että ei meillä ns. kuppiin - tai paremminkin ehkä kuppikakkuseen - syljetä. Kas tuossa alkuviikosta sain sikspäkin näitä herkkuja - siis sellaisia kuorrutettuja muffinsseja - kaiffarin koirankaitsentapalkkioksi. Kuului vaan viuhvauh ja rasia oli puolillaan kun mies tuli töistä. Jostain lauseyhteydestä hän lopulta hahmotti, että vierailija ei ollut osallistunut herkuntuhontaan vaan olin ihan itse kietaissut herkut huiviin. Suu loksahti ihmetyksestä auki ja silmät selälleen. Vaan kummasti kyllä pari mufaria katosi miehenkin viiksien alle aika vilakasti...

Ihmetellään täällä sitten että jo on halvattu kun ei nää jokuset ylimääräkilot vaan ota lähteäkseen... Kummallista?!?!

Painu ny helevettiin...

2010-02-16T20:47:00.002-06:00

...siitä höpöttämästä, mä haluun nukkuu!!!! [Puoliksi karjaisten, peittoon teatraalisesti hautautuen, pientä itkunsekaista vivahdetta äänessä.]

Kyllä, juurikin noin kauniisti armaalle aviopuolisolleni lausahtamalla aloitin aamun vieläpä herttaisen ystävänpäivän jälkeisenä päivänä. Tapanani ei tosin ole yleensä tuohon sävyyn kihlattuni kanssa keskustella eikä miehen mulle aamuvarhain mitään höpötellä (on jo n. 16 vuoden koulutuksessa oppinut että mulle ei kannata kauheasti puhua yhtään mitään ennen kuin olen kulauttanut ison kupillisen mustaa teetä kurkkuun).

Eikä noin sitten ihan aikuisten oikeasti sattunutkaan. Sekin piti kylläkin varmistaa mieheltäni, sillä en ollut itse asiasta ollenkaan varma. Joskus taannoin kertomani turhankin aidon oloiset unet ovat nimittäin tehneet comebackin. Näen rasittavan aidon tuntuisia unia, joissa tapatuu jotain ihan tavallista arkielämää ja sitten myöhemmin samana päivänä saatan havahtua pohtimaan että tapahtuikohan niin ihan oikeasti vai olikohan se taas unta?! Vähän oli mies hoomoilasena kun kesken duunipäivän mesetin että en kai mä käskeny sun aamulla painuu helvettiin?

Reality-unien vastapainona on onneksi sitten näitä "korkeelta yli ja kovaa" -unia. Tässä pari viikkoa sitten heräsin aamulla unelleni hekotellen: siinä seikkailin erään taannoisen opiskelukaverin kanssa (jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä n. 15 vuoteen) mm. Mikkelin ja Veikkolan maisemissa kun ohitsemme talvisella hohtavalla hangella kirmasi valtava, uljas urosleijona harja hulmuten, ihan kuin hidastetussa filmissä. Lumi vaan pöllysi kun eläinkunnan kunkku karautti ihan vierestä ohi kadoten taannoisen rivariasuntomme taakse. Kaverini tietty säikähti moista, mutta mä olin ihan vaan että nou hätä, sehän on vaan Etunimi Sukunimi (eräs täkäläinen tuttavani, ihan naishenkilö, ei tiettävästi minkään sortin elikko). Hee hee :D.

Ihme kyllä, vaikka olen erinäisistä syistä ollut jotenkin stressaantunut lähiaikoina, ei mun vakkaripainajaiset tornadoineen ja tulvineen ole olleet visiitillä. Sen sijaan kun ihan hereillä päiväkävelyllä ollessani huomasin tutun kanavan tulvineen, en voinut välttyä taaskaan siltä, että kaikki karvat nousevat pystyyn. Vaikken ihan oikeasti usko mihinkään entisiin elämiin niin ehkä leikisti kuitenkin usein ihmettelen miksi pienetkin tulvat aiheuttavat mulla ihme sydänmentykytyksiä ja ahdistusta. Täysin järjen vastaista. Tiettävästi en ole oikeasti koskaan tulvan uhkaama ollut tai meinannut hukkua tai mitään?! Ainakaan tässä elämässä... [Tähän sit sellaista hyytävää tiluuliiluu tiluuliiluu Twilight Zone -tyyppistä musaa, kiitti.]

Mutta jos ei vakkaripainajaisia näy, niin edes silloin tällöin -tyyppisesti näkemäni lentsikka taivaalta -uni kävi taas visiitillä tos joku aika sitten. Tämä uni on joka kerta erilainen, mutta sen perusjuoni on se, että näen kun lentokone (sellainen iso matkustajakone) tippuu taivaalta. Yleensä se jotenkin räjähtää tai on liekeissä ja tuho on tietysti valtavaa. Koskaan en ole itse kyydissä vaan todistan asian maasta käsin. Ja näitä unia olen siis nähnyt säännöllisen epäsäännöllisesti varmaan teini-iästä saakka eli eivät ole alkaneet minkään Lostin myötä ;) . Tällä kertaa kone tippui osin järveen vanhempieni kesämökin edustalle (tosin maisema oli erilainen kuin todellisuudessa) ja näin miten koneen pilotit kärventyivät räjähdyksen seuraamassa tulipalossa. Tosin unessakin juuri pahimmassa kohdassa peitin silmäni ettei tarvinnut katsoa ihan kaikkea.

Että OMG sentään, voisinko taas vaihteeksi saada edes vähän lomaa näistä öisistä seikkailuistani, vaikka jotain sellaisia rantalomapätkiä (ja ihan ilman mitään tornadoja, tulvia ja tsunameja, kiitti) tai rentoja ratsastushetkiä?! Vai pitäiskö ihan vaan suosiolla jo tilata ne valkotakkiset korjaamaan mut parempaan talteen...

Hyyyyyytyyyyyyyyyyyyyyyyy

2010-02-13T12:16:00.003-06:00

Joskus kolme-neljä vuotta sitten blogit bongahtivat maailmankartalle. Kaikkien vähänkään aikaansa seuraavien oli suorastaan pakko suoltaa koko maailmalle tiedoksi kaikki vähätkin ajatuksensa ja elämänmenonsa ei-kiinnostavat käännekohdat. Siispä minä kanssa!

Tällä hetkellä tuntuu että bloggaus on jäämässä naamakirjan tilapäivitysten ja twiittauksen jalkoihin. Tuleehan nyt jokaisen tietokoneen omaavan olla Facebookissa ja twiitata tai ainakin seurata jotain Twitterissä! Pikaviestit valloittavat maailmaa - kuka kumma nyt enää kerkeää saati sitten jaksaa lukea jotain monirivisiä tilityksiä blogeista?!

Seuraamani blogi yksi toisensa perään sulkee sanaiset arkkunsa tai jää vaan heitteille cybermeren aallokkoon, hitaasti hiljaisuuteen hiipuen. Fanaattisimmat seuraajat huutavat epätoivoisina jossain kommenttilootissa arjen kiireisiin kadonneen ja kirjoitusintonsa menettäneen bloggaajan perään menettäessään aamukahvikaverinsa - aivan turhaan. Lappu on jo luukulla, ettekö tajua?

Minullakin oli upea visio foorumista, jossa saan tuulettaa ajatuksiani, kommentoida elämää toisella mantereella ja lyödä kymmeniä kärpäsiä yhdellä iskulla kun saan kavereille kuulumiset kertalaakilla ilman saman litanian toistamista jokaiseen meiliin. Yeah, right. Alkuinnostuksissani jaksoinkin ihmetellä kaikkea erilaista, mutta oma henkinen sensuuripoliisi iski jo alkumetreillä ajatusrevittelyjä deletoimaan. Kirjoitellessani aloin jo miettiä kukahan tätä mahtaa lukea, mitä ajatella ja miten kommentoida. Niin vain vaivihkaa kirjoittelu latistui lähinnä säätilojen tutkailuun ja lyhyisiin matkaraportteihin.

Ja juuri silloin päiväkirjaa olisi tarvittu kun tuntui että hallinta omasta maailmasta ja sen tapahtumista karkasi käsistä. Miten pientä lasta tehtiin kuin Noan arkkia, toivottiin, odotettiin, rakennettiin, piikitettiin, pilleröitiin, petyttiin. Hormoonimyrskyissä mieli kuohui, mutta tuttavia kohdatessa aina kuului vaan ihan hyvää ja huoleton valju hymy kampeutui naamalle. Vain muutama harva tiesi ja osasi jakaa odotusta odottavan mielenaallokon.

Miksi siinä aina käykin näin? Meikäläisen Leelian lepotuoliin rojahtaa milloin kukin tilittämään elämänsä epäkohtia, murheita, huolia, sairauksia, mutta myös iloja ja onnia. Minä kuuntelen, otan osaa, paijaan henkisesti ja sanon juuri ne sanat, joita vastaanottaja silloin tarvitsee, vaikken aina edes ole samaa mieltä sanojeni kanssa. Mutta itse en osaa tai halua pukea sanoiksi asioita, maalata väreiksi tunteita. Mä olen harmaa.

Mukava, iloinen, energinen, sosiaalinen ja aina juttutuulella. Olen minä juuri sitä mitä sanotkin. Mutta kaiken sen seurallisen seuralaisen sisällä oleva on minun. Vain minun. Annan ehkä huolella valitun palasen ystävälle, toisen ehkä toiselle. Kirjoitin juttuja, maalasin maisemia, kirosinkin. Ja sinä luulit tuntevasi minut.

Ei tästä päiväkirjaa tullut. Olkoon tämä vaan blogi. Perushuttua muiden puurojen seassa. Poriskoon vielä aikansa, vaikka vaan kuplan kuussa, kunnes palaa pohjaan.

Överiks män

2010-02-12T23:20:00.006-06:00

Teksasin mittakaavassa pienihän ei suinkaan riitä vaan kun jotakin tehdään niin tehdään sitten ISOsti. Niinpä sitä luntakin alettiin paiskomaan sen verran reippaasti, että jossakin rysähti autokatos autojen päälle, venesatamassa satamakatos, oksat ja puut katkeilivat painavan, märän lumen alla ja sähköthän siinä rytinässä meni. Useammalla taholla niitä odotellaan edelleenkin, meillä ne olivat poissa vain reilut neljä tuntia aamuyöllä.

Jo se tuntui luissa ja ytimissä, sillä nämä täkäläiset harvat ladot eivät todellakaan ole mitään talvisään kestäviä, vaan huusholli viilenee varsin vilakaksi alta aikayksikön kun lämmitin ei pöhötäkään yhtenään. Mukavan mausteen toi se, että osin sähkökäyttöisissä palohälyttimissä alkoi tietenkin paristot uuvahtaa sen sileän tien ja taas keikuttiin aamuyön tunteina katon rajassa ensin toimistossa, sitten yläkerran aulassa... Ja poika vaan veteli zetaa vaikka viheliäinen piippaus kesti hyvän tovin ennen kuin saimme tikkaat retuutettua autotallista ja varaparistot kaiveltua!

Mies päätti kerrankin olla olematta se ainoa sissi, joka orpona haahuilee toimiston tyhjillä käytävillä kun on oikein virallisesti "Inclement weather" -päivä ja teki siten töitä himassa. Mä puolestani urheana kaivelin auton hangen sisästä ja huristelin asioilla pitkin pitäjää, kun pojan hoito oli hanskassa. Olipa kerrankin väljää motareilla! Motarin tiedotetaulut kyllä anelivat ajelemaan turvallisesti koska jäätä saattaa vielä olla siellä täällä - enemmän kylläkin häiritsi lasiin lentävä kökköloska.

Kotikadulle kurvatessa hymy pyrki kyllä väkisin naamalle, sillä onhan se nyt aika herttainen näky kun lähes jokaisessa pihassa jököttää pullea lumiukko lakki vinossa ja porkkananenä tanassa. Hyvinpä se näemmä teksasilaisiltakin (tai jos meidän kadun kansallisuuteen on katsominen niin intialaisiltakin) luonnistuu tuo lumen muotoilu!

Lunta tuli virallisen tiedotteen mukaan 12.5" (reilut 30 cm) vuorokaudessa, minkä ansiosta päivä piirtyi historiaan Teksasin lumisimpana ja tämä koko talvi Teksasin toisiksi lumisimpana. Tätä ihmettä ollaankin sitten hehkutettu uutisissa koko vuorokausi, joten överiksi meinaa mennä silläkin linjalla. Haloo, tämän maan pohjoisosissa räväyttää helposti kertalaakista pari-kolmekin jalkaa vuorokaudessa, joten kun tuollaisen hetkessä humahtaneen yli puolen metrin hangen kanssa painiskelee niin joku pieni pyrytys Teksasissa on aika helppoa huttua.

Snow Day!

2010-02-11T22:46:00.010-06:00

Tänä aamuna ei useammassakaan täkäläisessä perheessä tarvinnut lapsia raastaa sängystä ylös. Päinvastoin, vikkelimmät kirmasivat pihamaalle saakka yöpaidoissaan. Ensimmäinen suusta karannut lauseenpätkä ei suinkaan ollut "Hyvää huomenta!" vaan "Eihän tänään ole koulua?!".

Kyllä vaan, maailman kirjat ovat sekaisin tai luontoäiti nyt ainakin, sillä Teksasissa on tupruttanut lunta oikein olan takaa. Niskaamme ryöpytettiin valkoista jalkorättiä siihen malliin, että päivä kirjautui historiaan Teksasin lumisimpana.

Joillakuilla koululaisilla kävi tuuri kun koulupiiri julisti olevan Snow Day, jolloin siis koulu on kiinni. Osa kuitenkin joutui vastahakoisesti sinne kärvistelemään, mutta jotkut koulupiirit sentään ilahduttivat Early releasella eli koulupäivä päättyi tavanomaista aiemmin (puoliltapäivin). Huomisen säästä lupaillaan vielä heikompaa, joten useimmat koulupiirit ovat jo julistaneet huomisen vapaapäiväksi. Mahtaisi Suomessa olla lyhyt kouluvuosi jos jokainen lumipäivä olisi vapaata :D.

Okei, annettakoon täkäläisille vähän armoa: kun maassa on 15-20 cm lunta, aurauskalustoa ei ole olemassakaan ja lumikeleillä ajelemaan tottumattomat sutivat risteyksissä ja spinnaavat niljanteisilla sillanpientareilla kesärenkaineen, on lienee turvallisinta että kaikki pysyvät ihan vaan kotinurkilla. Toimistokäytävät humisivat tyhjyyttään ja pistipä jokunen ostarikin ovensa poikkeuksellisen aikaisin säppiin.

Olipa ihana näky kun lapset riemusta hihkuen ja posket punottaen väsäsivät lumiukkoja joka toisessa pihassa - täällä kun ei talvisaikaan näy ulkona juuri ketään muita kuin hulluja suomalaisia tai hajanaisia koiranpissattajia... Muut odottelevat suotuisia ulkoilusäitä pitkälle kevääseen kunnes aurinko taas paistaa ja linnut laulaa. Nyt oli isät ja äiditkin saatu pihalle lumiukon kimppuun ja kamera kourassa ottamaan todistusaineistoa yhdenlaisesta ihmeestä.

Upeeta mahtavaa!

Fotohaaste

2010-02-04T11:00:00.004-06:00

Jaahans, kaveri pääsi taas haastamaan, joten pakkohan sitä on siihen vastattava. Kyseessä on tällä kertaa valokuvahaaste, jossa pitää julkaista tietsikkansa neljännen valokuva-albumin neljäs kuva. Tässäpä se:

Kyseinen napsaus on 30.5.2009 Fort Worthin Stockyardsin rodeon avausseremoniasta. Aina jotenkin jaksaa kiinnostaa tämä amerikkalaisten isänmaallisuus ja juhlallisuus joka ikisen kissanristiäisen avajaisissa. Lippu tai useampikin tuodaan paikalle, kuunnellaan/lauletaan kansallishymni vakavana, käsi rinnalla, stetsoni päästä otettuna. Pyydetään Jumalan siunausta Amerikalle, koko kansakunnalle, sotilaille siellä jossain kaukana sekä rodeossa ratsastaville.

Amen.

Kirottua, varjo näkyy!

2010-02-02T21:46:00.001-06:00

Ihan turha siellä on odotella aikaista kevättä: talvi jatkuu vielä kuuden viikon ajan. Suomessa piisaa pakkasia ja lumen tuprutusta, täällä Teksasin tonteilla saadaan tod.näk. lisää vesilosotusta, tuulta sekä luihin ja ytimiin hiipivää koleutta. Voi jippii.

Tämän sääennusteen meille toimitti ystävämme maamurmeli. Tänään on nimittäin Groundhog Day alias maamurmelin päivä. Iloissani tuossa päivällä nautin asioiden hoidosta aurikoisessa, joskin hieman koleassa kevätsäässä, kunnes radio muistutti että tänään oli ollut suotavaa olla reippaasti pilvisempää.

Vanha uskomushan kertoo, että helmikuun toisena päivänä maamurmeli nousee kolostaan ja mikäli hän näkee varjonsa, painuu hän takaisin koloonsa ja talvi jatkuu siten vielä kuuden viikon ajan. Jos sen sijaan tuo pieni pörröinen jyrsijä ei varjoaan olisi nähnyt, olisi se jättänyt kolonsa merkiksi talven päättymisestä.

Mihin tässä muka enää mitään meteorologeja tarvitaan?

Epäfotogeeninen

2010-01-26T19:49:00.016-06:00

Tiiättekö kun jotkut ihmiset ovat sellaisia että vaikka ne herättäis palohälyttimen pärinään kello 03.30 sikeimmistä unistaan, niin ne onnistuvat aina kuvissa. Tukka hyvin, hammasrivistö suorassa, kaunis hymy, hyvä ryhti ja ilme aina just oikeanlainen. Tällaisia fotogeenisiä ihmisiä kamerat suorastaan rakastavat.

Minua kuvatessa kamera lähinnä hajoaa. Vieterit lentää, mutterit irtoo, objektiivi menee säröille ja muistikortti kärvähtää. Koska peli on jo pelattu, pärstäkerron moneen kertaan paljastettu ja maine menetetty, tarjoan tässä todistusaineistoa. Tohon vuosihaasteeseen vastatessani etsin jotain otollista kuvaa babyshower-levyltä, jossa on 187 kuvaa. Valtaosin minusta. Ja tällaista oli sato. [Syvä huokaus.]

Kädet viuhtoo aina kun puhun ja naama vääntyy näemmä ihan luonnottomiin asentoihin. Ja miksi pitää olla kärpäshaavi auki about joka kuvassa? Voisinko kuvitella antavani jollekulle muulle edes joskus puheenvuoron? Vaikka kerran viikossa? Luultavimmin pitäisi hakeutua johonkin käytöskukkanen-kurssille "Näin käyttäydyt asiallisesti ja hillitysti - edes julkisesti". Ihan kiva joo. Missähän niitä järjestettäis...

Koska alkoholia ei voi tällä kertaa syyttää, niin voisko mitenkään vetää tän(kin) siihen piikkiin et olin kauheasti paljon raskautetussa tilassa ja hormoonihuurut oli kaiken takana?! Joohan, joohan?

* * VAROITUS - WARNING - AVISO - VARNING * *
Tämän kirjoituksen yhteydessä on julkaistu materiaalia, joka voi olla haitallista herkille, nuorille, vanhoille, siltä väliltä oleville, läppärille, tietokoneen näytölle, mielenterveydelle, ihmiskunnalle ja kirjoittajan itsetunnolle ja joka saattaa muuttaa käsitystäsi kirjoittajasta pysyvästi. Sivun alaspäin selaamista ei suositella ja jos päädyt näin kuitenkin tekemään, teet sen täysin omalla vastuulla. Kirjoittaja ei maksa oikeudenkäynti-, sairaala-, mielisairaala-, tietokoneenhuolto- tai mitään muitakaan maksuja, jotka ovat aiheutuneet alla olevien kuvien tarkastelusta.

Kantrikanavalla

2010-01-18T16:26:00.000-06:00

Mun musamaku heilahtelee välillä kuin tuuliviiri - yksi hetki fanitan rokimpaa örinää, toinen hetki kuuntelen herkkiä balladeja ja tällä hetkellä jumitan kantrikanavalla. Joka kerta kun auto starttaa, vääntyy radion nupit kaakkoon välittömästi kunhan kanava on ensin kohdistettu osoitteeseen 99.5 The Wolf. Sieltä sitä saa "Texas Countryä" tuutin täydeltä 24/7.

Tällä hetkellä auton ikkunalasit helisevät koviten kun kanavalla soi Lady Antebellumin Need You Now. Siinä riittää naapuriautojen kuskeille valoissa ihmeteltävää kun mä auon suutani äänijänteet piukeina! Kyseisen biisin sanat osaa jo unissaan takaperinkin, sillä kantrilistan ykkösenä killuva kipale tulee toisintona varsin taajaan.

Eräs toinen suosikki on Lonestarin I'm Already There. Kuuntelin sitä jo joskus raskaana ollessani ja pikkuistani maailmaan odotellessani onnistuin aina pillahtamaan itkuun tai vähintäänkin tiristämään pari kyyneltä kuunnellessani sen sanoja.

Reba McEntiren uusi hitti Consider Me Gone saa myöskin Volvon hytkymään valoissa, joskin rouvan korvaan kalahtava aksentti menee välillä rasittavuuden puolelle. Billy Curringtonin People Are Crazyssä on puolestaan aika hauska tarina. Rascal Flattsien What Hurts the Most on puolestaan tuollainen perinteinen riipaiseva kantripläjäys.

Muita suosikkeja ovat mm. Keith Urban ja ihanan sexyääninen Josh Turner. Sen sijaan nää teinirämpättimet kuten supersuosittu Taylor Swift ei sitten iske ollenkaan enkä myöskään fanita suursuosiossa kylpevää Kenny Chesneyä tai Tim McGrawta.

Ihan täyspäiväiseksi hillbillyhihhuliksi en sentään ole kääntynyt. Kalenteriin on jo vahvasti ympyröity päivämäärä 17.3., jolloin istun tiiviisti koneellani ja lataan Poets of the Fallin uunituoreen albumin. Toukokuun 15. päivä aion puolestani olla elämäni terässä, äänijänteet viritettynä ja menojalka vipattamassa, sillä Nickelback kumppaneineen on taas kaupungissa. Tällä kertaa en aio olla viimeisilläni raskaana konsertin ajankohtaan, joten liput kuumottavat jo taskussa.

Kaikesta edelläkirjoitetusta huolimatta taitaa tämän hetken suosituin biisi tässä huushollissa olla Muumien tunnaribiisi...ja tavoitinpa miehenkin tuossa eräänä iltana hyräilemästä jotain beben hyppykeinun suoltamaa melodiaa. ♫ ♪ ♪ ♫ käy Muumilaaksoon, käy Muumilaaksoon ♫ ♪ ♪ ♫ ... Joo, ei taida enää olla kaikki muumit kotona tässä laaksossa [huokaus] - jos ovat koskaan olleetkaan.

Iiiiiiks!

2010-01-17T22:30:00.004-06:00

Nyt se on sit tehty! Yksi haave asteen verran lähempänä konkretiaa... Lentoja varattu sieltä ja täältä, hotellia, laivaa, biitsiä ja fiilistä a la tällainen olis tiedossa 1,5 kk päästä. Oijeeeeee!

It's Complicated!

2010-01-14T17:24:00.002-06:00

LÄTSIS!

Tuolta suunnilleen kuullostaa kun lyödään kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mikäs nimittäin sen kätevämpää kuin käydä yhdistetyllä leffalounaalla, johon hilpaisimme eilen naisporukalla. Lähisedulla on äärimmäisen kätevä mesta, Colleyville Cinema Grille, jossa onnistuu samaan syssyyn niin ateriointi kuin leffan katselu. Auditoriotyylisessä katsomossa on himmeästi valaistut pöydät ja jokaisella oma, kallistettava ja keikuteltava nojatuoli. Nice!

Päiväaikaan ei leffankatselusta pääse myöskään kovasti köyhtymään, sillä lipun hinta on vaan $4.00. Ruoat ja juomat tulevat tietysti sitten siihen päälle normaaliin ravintolahintaan ja listalta löytyy jokaiselle sopivasti niin sandwichiä, salaattia, pizzaa kuin pastaakin.

Mutta muuten leffareissusta olisikin voinut todeta, että It's Complicated. Niin leffa kuin sinne meneminenkin. Nimittäin eihän tällainen pikkumiehen mama tästä enää niin vaan hilpaise mihinkään keskipäivän leffasessiohin ilman isompaa sotasuunnitelmaa. Pikkumies ei vielä ole ollut missään vieraassa hoidossa saati päiväkodissa, vain isovanhemmat ja oma mies ovat pitäneet vahtia maman poissa ollessa. Nyt sitten kuumeisesti raavin päätäni, että miten yhdistää leffareissu ja pojan totutus hoitajaan ja mielellään vielä pitää äiti täysissä järjissään pakahtumatta huoleen.

Kerrankin kaikki osaset kuitenkin loksahtelivat paikoilleen ja kävin leffa-aamuna hakemassa kätevästi suomea puhuvan lastenkaitsijan kotiimme. Kiitettävästi hän jaksoi kuunnella kun hermostunut mama seilaa pitkin kämppää, niittaa käteen oikein kirjoitetut nuotit päivälle ja käy läpi vielä suunnilleen kaikki mahdolliset ja mahdottomat skenaariot seuraavien muutamien tuntien kulusta. Ohjeistusta olisi luultavasti sadellut vielä seuraavan tunnin, ellei kaverit olisivat jo kaasutelleet lähtövalmiina treffauspaikkana toimineella parkkiksella.

Hauska seura pisti mamankin aivot vapaalle, joskin puhelin oli tietenkin varuulta säädetty täysille ja leffankin aikana se oli visusti näkökentässä JOS vaikka kotona on tilanne päällä. Itse leffa oli tosi hauska ja ihana, pitkästä aikaa joku aidosti nauruhermoja kutkuttava filkka, jossa ei ollut mitään tekonaurua pinnisteltävänä vaan mainiota tilannekomiikkaa. Meryl Streep on ihan huippunäyttelijä, pienetkin nenännyrpistykset ja silmien räväyttämiset osuvat just oikeaan hermoon.

Jaa että kuinkas kotona? Pikkumies oli mennyt ohjeistuksen mukaan petiin klo 11 eli tunnin sen jälkeen kun olin leffaan lähtenyt - syönyt hyvin ja leikkinyt iloisesti hoitajan kanssa sitä ennen. Ja siellä se oli ja pysyi. Heräsi juuri sopivasti kun tulin himaan. Että ihan turhaan sittenkin keikuin penkin laidalla jännäämässä että onkohan se siellä jossain vierastuspaniikkihäiriössä, ei ole nukkunut sekuntiakaan, ei syö, ei juo, vähintäänkin on tukehtunut johonkin ja päätynyt teho-osastolle tai...

Äitiys! [Huokaus!] Just niin ihanan kamalaa.