sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Mitäs sit tehtäis

Asunnonnäyttöjen ja avointen ovien vuoksi on minun, pojan ja koiran asunnosta poistumisesta tullut jo puolitaidetta ja -tiedettä. Hyvin sujuvasti sinkoamme nopeallakin varoitusajalla Luoja ties mihin.

Tänäänkin oli pari tuntia kestävä open house, joten ei kun koira kaverille toisen russelin kanssa riekkujaistreffeille ja minä pojan kanssa helteeseen paahtumaan. Ei TAAAAS tällä kertaa leikkipuistoon, joten päädyimme käväisemään Dragon Boat, Kite and Lantern Festivaleilla Irvingin Las Colinasissa.


Pojan kanssa ihan innokkaina seurasimme tiukkoja melontakisoja, ihastelimme leijojen ja paperilyhtyjen värikirjoa, tutkailimme messukojujen tarjontaa ja ennen kaikkea ihmettelimme miten mistä tahansa tikusta voi nyhjäistä asiaa ja polkaista jonkin sortin tapahtuman kasaan...


Vaan kaipa tuon päivän olisi voinut huonompaankin tuhlata kuin ihastelemalla pikkuneitien sekä ikäneitojen polynesialaisia ja havaijilaisia tansseja, katselemalla kauniita asioita (mmmm... melontasuorituksesta hikiset palomiehet... EIKÄKUN siis kauniit paperilyhdyt ja upeat leijat!!!) ja nautiskelemalla joka messujen vetonaulaa alias funnel cakea (iso tippaleipä).


lauantai 14. toukokuuta 2011

Jos ei jaksa ni onks pakko?

Yleisesti ottaen muuttaminen on perseestä. Ihan syvältä. Raskasta, väsyttävää, uuvuttavaa ja turhauttavaa. Joku menee aina pieleen tai rikki tai jotakin. Siihen liittyy siivousta, hinkkausta, pakkausta ja purkamista ja kaikkeen siihen uppoaa luonnottoman paljon aikaa. Sitten lopussa toivottavasti kiitos seisoo mutta tässä vaiheessa projektia näyttää siltä kuin tällä jyrkällä ylämäellä ei olisi loppua - toisinaan tuntuu kuin tie olisi pystyssä edessä.

Muuttaminen samalla paikkakunnalla on pain in the ass. Paikkakunnalta toiselle on vielä isompi pain in the ass. Joten arvannet: muutto mantereelta toiselle se vasta masokistin lystiä onkin! Voi vatukko!

Periaatteessa muuttamisen pitäisi olla kohtuullisen helppoa. Miehen työnantajan HR-osasto kertoo miten ja milloin projekti etenee, sitten vaan hihat heilumaan, tavarat ja ihmiset toiselle puolelle planeettaa ja elämä jatkuu. Yeah, right.

Sitä ennen on vaan pari pientä pohdinnan paikkaa: mitä tehdä talollemme? Mitä tehdä hevoselle? Mitä tehdä perheen muulle maalliselle ja henkiselle omaisuudelle? Mitä tehdään minun töille? Pojan hoidolle? Arkikuvioille täällä, siellä ja tuolla? Missähän sitä kuvittelisi asuvansa sitten Suomessa?

Kun yleiset linjat on vedetty, ei auta kuin kääriä hihat ja ryhtyä toimiin. Hevonen sekä talo pistettiin kaupan, koska kumpaakaan ei ikävä kyllä voi kovin vaivattomasti ja kohtuuhintaisesti siirtää Suomeen. Siitäkös se rumba alkoi: milloin soi minun, milloin miehen puhelin ja näyttöä pukkaa joka rintamalla.

Kodissa eletään kuin galleriassa: tavaroiden pitää olla jokseenkin kokoajan paikoillaan / piilossa, pöytätasot kiiltävinä, pölyt pyyhittyinä ja kaikki elämisenmerkit minimoituina. Kun näyttöaika iskee, minä kasaan pojan ja koiran ja poistan nämä merkittävimmät häiriötekijät maisemista näytön ajaksi. Lystikkäintä on silloin kun tyypit soittelevat klo 20.05 että tässä nyt seisottais talonne kohdalla että saiskos tulla kattoo? Pakkohan ei noita tietty olisi sisään päästää, mutta mistäs sen tietää milloin se tosiostaja tulee käännytettyä ovelta... Siinä vaan Ikean jättikassit heiluu kun niihin pikana sviipataan pöydiltä ja muilta pinnoilta kaikki irtonainen ja runnotaan sängyn alle päiväpeiton helmojen huomaan.

Hevosennäytöt ne ovat kanssa yhtä juhlaa. Hirveät odotukset että joskos tästä löytyisi uusi koti ja kisakaveri Hummerille, niin eikös ratsastaja osoittaudu tyypiksi, joka a) ei tiedä mitä haluaa, b) ei osaa tunnistaa hyvä hevosta vaikka se olisi tatuoitu tekstinä konin kylkeen, c) ei osaa keventää muutoin kuin joka toisella askeleella rempaisemalla hevosta ohjista kammetakseen itsensä irti satulasta ja samalla tahattomasti potkaisemalla, d) pelkää hillittömästi isoja hevosia (kaikissa myynti-ilmoissa on erittäin selkeästi ilmoitettu hevosen koko...), e) ei muuten vaan ole match tämän hevosen kanssa. Herkkä hevospolo on ollut ihan ihmeissään kun sen selkään on kammettu jos jonkinlaista ratsastajatarta ja omistaja kyynelehtii sisäisesti kärsiessään koko näystä.

Sitten se asunto Suomessa: vuokrakämppä sen nyt tähän elämäntilanteeseen pitäisi olla, mutta mistä, miksi ajaksi, millä budjetilla, oisko vapailta markkinoilta vai ehkä joku asumisoikeuskämppä? Kun poika saadaan sammutettua yöunille, alkaa koneilla kuumeinen näppäily kun jotain asioita jollain rintamalla pitäisi edes saada jotenkin etenemään. Kello 03 on tietokoneen ruutua tihrustaneet silmät jo sen verran paikoilleen jähmettyneet, että on pakko kaatua edes pariksi hetkeksi punkkaan.

Silloinkin unen saanti voi takkuilla kun juuri kun suloinen uni on valtaamassa koko kehon, pomppaa käsi yöpöydälle tarratakseen kynään ja raapustaakseen muistilistaan vielä yhden uuden asian huomisen things to do -listalle.

Duunirintamalla sentään alkanee pian helpottaa kun sijainen löytyi suht vaivattomasti ja hänen koulutus on jo varsin hyvällä mallilla.

Kun tällaiseen hässäkkäsoppaan sekoittaa pari kuppia stressiä, pinnankiristystä, avuttomuutta, vihaisuutta, hermostuneisuutta, ärsyynnystä, yleisvitutusta, turhautumista, kiirettä ja toisten paikkansa pitämättömiin aikatauluihin pakkomuokkautumista, on parisuhdekin jo ihan uudessa ulottuvuudessa. Eikä tässä yhteydessä todellakaan puhuta seitsemännestä taivaasta vaan ihan vastakkaisesta osoitteesta...

Että jos tästä nyt vaan tilais sellaisen fast forward -nappulan, painais sitä ja mieluusti löytäis itsensä, perheensä, parisuhteensa ja tavaransa parin kuukauden päästä Suomesta sujuvasti arkea jatkamasta...? Kii-toooos!


torstai 5. toukokuuta 2011

Hän ei oo oikea cowboy...

...mutta melko lähellä kuitenkin ;) !


Koska kaipa tuota aika lähelle cowboytä päästään jos on hevoshullusta äidistä ilmoille putkahtanut, eläinrakkaaksi aivopesty ja Teksasissa syntynyt?

Pienen lehmipojan 2-vuotissynttäreitä vietettiin pienellä ikätoveriporukalla eilisiltana (tänään on tosin oikeasti THE päivä). Koska pirskeet saattoivat olla aitoteksasilaisemme viimeiset kotiseutusynttärit, päätimme satsata lystinpitoon hieman tavallista enemmän, joten järkkäsimme cowboyhenkiset puitteet.


Ihana tallin omistaja antoi meidän tulla pippaloimaan pihapiiriinsä ja tilauksesta paikalle oli saatu pieni poni ja aitauksellinen muita pikkueläviä: kanoja, vuohia, pupuja ja minipossuja. Niinpä lapsoset kokolailla Naantalin aurinkoina viihtyivät elikoiden parissa, mitä nyt välillä kävivät kakkua ja jätskiä haukkaamassa. Suru meinasi tulla puseroon kun elikot viimein lähtivät yöpuulle omaan kotiinsa, mutta onneksi IIIIISO trampoliini ja pieni leikkipuisto veivät nopsasti ajatukset muualle.

Lasten vilinä ja emäntänä huseeraus pitivät tämän cowgirlin kiireisenä, mutta silti jossain vaiheessa iski ihmetys: miten voi olla että tämä meidän Teksasin ihmeemme on jo kaksivuotias?!? Vastahan sitä vauvaa kärryteltiin pitkin ja poikin ja nythän tuo tuolla jo vilistää nurmikonleikkuussa???


Ihanan lämmin ja aurinkoinen ilta, tallin puistomaisen kaunis ympäristö ja mukava seura kruunasivat täydellisen juhlan. Jatkaakseni J.Karjalaisen linjoilla: Oi mikä ihana ilta...


maanantai 2. toukokuuta 2011

Piparipurkki

Näin markkinointialan ihmisenä olen monesti luodannut paikallisia markkinointitrendejä ja -tapoja mielenkiinnolla. Osa tuntuu varsin erikoiselta, etenkin kun kilpailevaa tuotetta voidaan avoimesti tv-mainoksissa mollata nimineen kaikkineen ja radiossa voidaan mainostaa melkeinpä mitä vaan kikkelikekkereistä CIA:n avoimiin työpaikkoihin.

Sen sijaan seuraavasta jälkimarkkinoinnista olen erityisen mielissäni:


Postipaketista paljastui nimittäin iso peltipurkillinen lähes uunituoreita keksejä. Mies oli huollattanut autoa suunnilleen lähimmässä järkevältä tuntuvassa paikassa ja erityisen järkeviä näyttivätkin olevan, kun huollatuksen jälkimaininkina postipaketissa tuli herkkuja kortin kera, joka kertoi heidän niin kovasti arvostavan asiakkuuttamme ja mielellään palvelevan meitä toistekin.

NAM! Mii laik veri mats! Eiköhän se toinenkin auto pitäisi kohta huollattaa kun alkaa jo tuo purkin pohja paistaa...???

Sen sijaan pakkaustapoja olen päivitellyt yhden jos toisenkin kerran ja tässä jälleen yksi ihan alta lipan menevä viritelmä:



Koska en ollenkaan ja mitenkään kykene elämään ilman vakkarimaskaraani, eikä sitä luonnollisestikaan täältä onnistu saamaan just mistään, niin meninpä ja tilasin sen sitten Bergdorf Goodmanilta, yhdestä Jenkkilän arvostetuimmista ja rikkaimpien suosimasta luksustavaratalosta.

Paketin tultua ihmettelin hetken että siis tilasinko mä sieltä nyt sittenkin jotain muutakin kuin sen ripsarin (arvoin yhden ihanan ja liian kalliin käsilaukun kanssa ja olevinani jätin lisäämättä sen ostoskoriin...), mutta ISOn laatikon olematon paino kyllä antoi ymmärtää että boksi on jotakuinkin tyhjä. Ja tadaa - niinpä olikin! Hirveä määrä pakkauspaperia ja sitten laatikon pohjalla köllötti yksi orpo maskarapaketti.

Voi hyvää päivää! Tähän pakettiin oli mittaukseni mukaan mahtunut reilusti toistaSATAA tällaista ripsaripakettia?!?! Täähän olisi sujuvasti tullut vaikka kirjekuoressa! Kai ne sitten ajattelivat että standardipostikuluilla saa sitten standardimäärän pakkausmateriaalia, oli itse tilaus miten pieni tahansa... Halloooo!!!