lauantai 30. huhtikuuta 2011

Prank Caller

Pilarisoittelija. Minä siis. Tosi kivaa.

Mun puhelimessa on nimittäin joku äärimmäisen fiddumainen asetus, joku pikanäppäinyhdistelmä tai muu viritys, että kun oikein huonosti käy, niin puhelin ihan itsekseen soittelee puheluita. Ja minnekä muualle kuin nine-one-one'iin eli hätänumeroon (911).

Eräskin ilta tuossa tallilla jalkauduin ratsailta, tetsailin portin kanssa ja varmaan ähräsin ja ähkin kun treenin jälkeen hikisenä ja voipuneena kelailin pinteleitä pois pollen koivista. Yhtäkkiä puhelin taskussani alkaa piristä ja vieraaseen numeroon vastattuani herra selvittää olevansa Coppellin poliisista ja "Mam, is everything okay?". Hetken olin että ööö mitähän tähän niinku kuuluis vastata? Olen? En? Olen hikinen, likainen, väsynyt ja lievästi tyytymätön hevosen tänpäiväiseen työskentelyyn? Että onko se nyt sit okay vai ei okay? Hämmennykseni katkaisi miehen sevitys että puhelimestani oli tullut soitto hätänumeroon ja he soittivat takaisin varmistaakseen onko joku tilanne päällä.

Hups! Pahoittelin vuolaasti pilariani, johon mies suhtautui leppoisasti ja puhelun jälkeen vielä tarkistin näppäinlukon todellakin olleen päällä ja silti soittaneeni hätänumeroon. Shit.

Eipä siinä mitään mutta tätä on jo sattunut pariin otteeseen. Joku kerta vielä rientää partio pillit ulvoen paikalle kun toisinaan puhelimeni on äänettömällä tai soi enkä kesken ratsastelun siihen vastaa - varmuuden vuoksi kun on partio paikalle laitettava jollei varmistusyhteyttä saada ja etenkin jos taustalta kuuluu epämääräistä ähkintää...

Tosin JOS partion poppoo on sitä sorttia kuin taannoin Coppellin postin pihalle kaahannut yksikkö (mummeli oli kaatunut ja hieman loukannut itsensä), voisin kyllä joku kerta tarvitakin hoitoa... ainakin näköhermoilleni... Booyah!


torstai 28. huhtikuuta 2011

Niiiisk miten liikkistä

Hei siis mä en todellakaan ole tyyppiä, joka liikuttuu mistään lasten jutuista. Evvk. Sen sijaan kissanpennut, koiranpennut, honkkelit heppavauvat, elikkolapset rotuun ja näköön katsomatta saavat helpostikin oiiiih, voiiiih, ihaaaana, aaah, iiiiks äänteitä ja refleksejä aikaiseksi.

Mutta kuinka kävikään... Äitiyden mukana ilmiselvästi ihmisen geenikartastossa tapahtuu jotain muutoksia, jokin bitti napsahtaa vinoon ja kun lapset - saati sitten se ihan oma siellä joukossa - esittävät kevätjuhlassa esityksiään, pitää huulta purra ja kynsiä kaivaa kämmenpohjaan ettei ihan valtoimenaan alkaisi vollottaa liikutuksesta.

Näin siis tänään poikasen "koulun" (enemmänkin pari kertaa viikossa toimiva kirkon kerho), Butterfly Schoolin, kevätjuhlassa. Isommat lapset esiintyivät ikäryhmittäin ensin ja viimein marssivat lavalle koulun pikkuisimmat, ihanaiset pikku nallukat parin biisin show'hunsa.


Minä kyyristelin kameroineni piilossa penkkien takana, sillä arvasin tasan miten käy jos ison yleisön edessä esiintyvä juniori bongaisi minut joukosta. Uusilla sanoilla varustettu "If you're happy and you know it" meni aika sujuvasti: junnu taputteli ja tömisteli kutakuinkin tahdissa muiden kanssa mutta juurikin tämän kuvan jälkeen poikasen käsittämättömän tarkka zoomi bongasi äidin kameran ja penkkien takaa... sitten kuuluikin "äitiii, äitiii, äitiiiiiiiii" ja yksi pieni nallukka kirmasi valtoimenaan vauhdilla pitkin kirkkosalia...

Ryhmän avustaja kaappasi karkulaisen kainaloonsa, mutta pikkunallukka ei todellakaan halunnut enää takaisin ruotuun vaan äidin syliin... Toinen esitys siis vaan seurattiin yhdessä yleisöstä. Silti ihan megaliikkistä ja ihanaa, voiiii.

Noh, liikkistelystä toivuttuamme napostelimme vähän syötävää ja painuimme sitten pihan karnevaaliin, jossa oli pomppulinnoja, pikkueläintarha ja poniratsastusta. Aikamoiset kekkerit ekoiksi kevätjuhliksi, tulee vissiin aikamoinen pudotus seuraaviin juhliin, vaikkakin Suvivirsi on ehkä se aidoin ja oikein kevätjuhlan ohjelmanumero. Sitä odotellessa.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Are you going to Scarborough Fair...?

Ja arvatkaa vaan kuinka monta kertaa toi Simon & Garfunkelin renkutus on soinut ympäri, ympäri, ympäri ja ympäri mun päässä. Argh! Parsley, sage, rosemary and thyme tunkee jo tuppoina korvista pihalle!


Anyway, otimmepa nyt sitten viimeinkin eilen itseämme niskasta ja todellakin menimme Scarborough Fairiin tai no siis Scarborough -renesanssifestareille. Kyseessä on nimittäin vuotuinen tapahtuma Waxahachiessa, vajaan tunnin ajomatkan päässä meiltä himpestä.


Mistään yhden viikonlopun sessiosta ei suinkaan ole kyse, vaan bileet kestävät joka viikonloppu huhtikuun alkupuolelta Memorial Dayhin eli toukokuun loppuun. Tosin kuuleman mukaan tämä renesanssihässäköinti on useilla kävijöillä ja esiintyjillä niin pahasti verissä, että hommaan satsataan koko muukin vuosi keräämällä rekvisiittaa, ompelemalla entistä upeampia ja näyttävämpiä pukuja ja suunnittelemalla ohjelmia.


Koko tapahtuma on varta vasten sille luodulla alueella, joka mimikoi renesanssiaikaista kylää linnoineen ja kylärakennuksineen - on sepän pajaa, puotia ja putiikkia joka lähtöön. Isolla alueella on jatkuvasti jossakin päin jotain ohjelmanumeroita haukkojen metsästysnäytöksistä miekkailuharjoituksiin ja ruoskanviuhutuksista hulluttelusessioihin.


Alueella on runsaasti "käsikäyttöisiä" huvittelulaitteita jättikeinuista ponikaruselleihin ja valtavasti putiikkeja, joissa myydään kaikenlaista pääasiassa käsintehtyä sälää. Sapuskaakin on toki tarjolla - lähinnä renesanssityyliin, mutta cokista sentään saa ;) .


Festareilla viettäisi helpostikin koko päivän tai pidempäänkin, niin paljon olisi tekemistä ja näkemistä. Todella moni kävijä on satsannut hommaan pukeutumalla renesanssityyliin - jotkut käsittämättömän paljon hommaan satsaten tai vuokraamalla asun heti etuportin kojusta. Alueella on tosin lukuisa joukko ihan palkattuja näyttelijöitä: narreja, rahvasta, hienostoa, kuningas ja kuningatar, katujuoppoja, ryöväreitä ja mitälie.


Päivän kohokohta on paraati, joka kiertää alueen ympäri, mukana on myös kuninkaallisten saattue. Turnajaiset ovat toinen vetonaula, joskin meillä tämä jäi väliin kun siinä vaiheessa kolmas ja pienin pyörä alkoi olla pahasti päiväunia vailla.

Mainio ja koko perhettä inspaava tapahtuma joka tapauksessa - sääliksi tosin jo jossain vaiheessa kävi nuo päivästä toiseen mahtavissa tylleissä ja fylleissä hikoilevat esiintyjät... Että onnea vaan niihin toukokuun +30 ja risat helteisiin...


sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Äidin poika ♥

Tunnustan täysin aivopesseeni pientä poikaamme. Keinuttelin häntä laukan pehmeässä kyydissä raskausviikolle 33 saakka kunnes satulaan kipuaminen ja sieltä pois kampeaminen alkoi käydä jo liialliseksi projektiksi. Hirnuva heppalelu saatiin jo babyshower-lahjaksi. Heppoja ollaan katseltu kuvista ja äidin Hummer-heppaa käyty tallilla harjaamassa ja rapsuttelemassa. Keinuhevosten kyydissä on kirmattu ja karusellin hevosten selässä pyöritty ympyrää.

Niinpä kun pieni mies viimein pääsi ihan oikean hevosen (no okei, ponin) selkään, ei pikkumiehellä ollut epäröinnin hiukkastakaan ettäkö tämä ei olisi ollut hauskaa.


Sen sijaan äiti oli ratketa huvituksesta ja hämmästyksestä kun pikkumies heti satulaan istahdettuaan tarttui nupista kiinni, napautti kantapäät reippaasti kylkeen, kehollaan "hytkytti" ja yllytti ponia eteenpäin ja hihkaisi "laukkaa!".

Äidin poika ♥. On se.


sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Munametsällä

Pääsiäistraditiothan vaihtelevat maittain - Suomessahan sitä trullit virpovat villinä näin Palmusunnuntaina ja esim. Briteissä tuli taannoin todistettua omalaatuista Easter Egg Roll -häppeninkiä, jossa munia vieriteltiin pitkin katuja ja kukkuloita. Meillä päästiin ekaa kertaa amerikkalaiselle munametsälle Egg Huntin merkeissä nyt kun poika on jo siinä iässä että ymmärtää häppeningin päälle jotain.

Ja JOTAIN ymmärsikin. Liekö salaa harjoitellut vai mistä lie heti keksikin että ideana oli imuroida Kirkon pihamaastoon viskotut ja osin piilotetut pääsiäismunat mitä vikkelimmin omaan koppaan. Sutinaa riitti kun tenavat sinkoilivat munien perässä yhteisstartin jälkeen ja varsin vilakasti olivat munat paremmassa tallessa.

Sitten vaan tutkailemaan saalista:


Herkut katosivat varsin vikkelästi pikkumiehen kitaan - ja jonkin verran ympäristöönkin...

Ikävää vaan oli, että itse nuorimieskin päätti tehdä katoamistempun. Vikkeläjalkaisen viuhahtelijan äitinä olen jo tottunut siihen että tyyppi voi silmäräpäyksessä vaihtaa sijaintia varsin pitkälle, mutta tällä kertaa kaveri katosi kyllä sitäkin nopeammin. Jaloissa, ympärillä ja ihan lähellä silmän alla pyörinyt juniori olikin yhtäkkiä täysin kadoksissa - ei näkynyt siellä, täällä eikä tuolla, eikä kukaan ollut häntä nähnyt paitsi että "vastahan se oli tässä".

Äidin sydän ei meinannut enää kroppaan mahtua, niin hirveät, pelottavat mielikuvat täyttivät heti koko pään, eivätkä jalat meinanneet juosta tarpeeksi nopeasti joka puolelle pientä poikaa etsimään. Mutta HUH, löytyihän hän. Liian pitkälle oli pieni mies lähtenyt seikkailemaan rakennusten taakse ja sieltä onneksi löytyi itsekin hämmentyneenä ja itkutihruisena.

Huojentunut, mutta säikähdyksestä vielä tukka pystyssä oleva äiti teki jälleen uuden lupauksen: tämän pojan kanssa lähdemme kaksin julkisiin tapahtumiin ja väenpaljouteen ehkä...ööö...oisko se taas siinä rippi-iässä...

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Kevättä pukkaa

Kuten jo monena vuonna on todettu: Teksasin kevät on yhtä yllätystä täynnä. Lämpimät säät hiipivät jotenkin varkain niin, että jo kolmantena peräkkäisenä päivänä hikoillessani 28 asteen säässä farkuissa ja nilkkureissa, alan ymmärtää että ois vissiin taas aika kaivella ne shortsit ja sandaalit plakkarista...

Teksasin kevät on kuin Suomen kesä parhaimmillaan: kaunis, raikas, vehreä, kukkiva ja lämmin. Elohopea kiipii jo lähes 30 asteeseen ja pihaleikkeihin otetaan mukaan talvehtinut lasten pieni uima-allas.

Mutta se kolikon kääntöpuoli... Kuumat säät ja kosteus yhdessä tekevät tymäköitä ukkoskuuroja, jotka saattavat tuoda mukanaan niin tulipaloja sytyttäviä salamoita, rajuja raekuuroja, puuskaisia tuulia jotka kaatavat isotkin puutarhakalusteet kaasugrilliä myöten ja huonolla säkällä pyörremyrskyjäkin.


Sääennusteita tulee siis seurattua tarkkaan, mutta niinpä vaan pääsi eilinen ukkoskuuro yllättämään. Mitäpä jyrinöistä ja salamoiden räiskeestä, mutta kun kattoon alkoi kopsahdella kummallisella voimakkuudella, piti jo kipaista ikkunaan. Ensin tuli herneen kokoisia rakeita, sitten sormenpään kokoisia, sitten juostiinkin jo vauhdilla ulos pelastamaan autoa. Autotallissa oli tietysti jo muuttopakkailumme ansiosta varsin tukkoisaa, joten raivopäisinä siirtelimme laatikoita ja muuta roinaa jotta saimme kaaran talliin. Liian myöhään. Parhaimmillaan lähes pingispallon kokoiset raeklusterit olivat paukutelleet pelteihin uusia kuviointeja... Ihme kyllä, mitään hermeettistä kraaterimaastoa ei peltipinnasta tullut, mutta sen verran harmittavia pikkulommoja että onhan tuo Volkkari huoltoon vietävä. Prkl.

Kuvassa neljännestaalan (quarter) kolikko, vastaa kooltaan 50 centin eurokolikkoa.

Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi jo autoja huollatettu! Volvo perskele nimittäin heittäytyi hankalaksi ja vaihteisto (automaatti) alkoi sekoilla. Lopulta jumitti turvamoodiin, jonka ansiosta olikin sitten lystikästä ajella koko matka kolmosella. Mukavat katkut saa aikaiseksi kun yrittää kolmosella lähteä liikennevaloista... Kerran sitä jo huollettiin, mutta vikaa ei tietenkään juuri silloin ilmennyt ja toisessa huollossa olivat menneet pyyhkimään vikakoodin pois, joten ei auttanut kuin hakea huoltamaton mobiili takaisin.

Kuten arvata saattaa - kun mies ja poika lauantaiajelivat Addisonin lentokentälle koneita ja koptereita ihmettelemään (miten niin muka aivopesua pienestä alkaen?!), sinnehän se matka tyssäsi ja eikun pelastuspartio poikaa noutamaan ja hinausauto miestä ja kaaraa saattelemaan. Tällä kertaa oli kooditkin selvillä ja sitten vaan jännitettiin kuinkahan monta tonnia tämäkin lysti maksaa. Valmistauduimme jo tuliseen taisteluun kuinka noin nuoren ja vähän ajetun laatuauton (tiihii...) vaihteisto EI VOI vielä hajota, kun saimme tietää että kyseessä on ko. mallin ikävähkö pieni vika ja Volvo ystävällisesti hoitaa laskun vaihteistorempasta. Juhuu!

Taas jäi hyvä sota sotimatta.


sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Horrosherääjät

Teksasissa paistaa aurinko aina. Paitsi silloin kun ei paista ja maailmankirjat ovat sekaisin. Mutta siis yleensä aina paistaa. Siksi onkin pienoinen ihme miten täälläkin jengi vaipuu ihme horrostilaan talviaikaan. Suomessa se on jotenkin ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa, sillä pimeässä, kylmässä ja yltiölumisessa talvessa ei kovin montaa kodikkaampaa paikkaa ole kuin se oma pieni tupa, jossa on kiva kynttilänvalossa kyhjöttää kunnes kevät koittaa.

Mutta niin vaan täälläkin talvisin kuviot kutistuvat ja porukat mökkihöperöityvät. Mutta kas kun kevät koittaa alkaa bilettä, treffiä, puutarhakutsua ja lounaskekkeriä kasaantua kalenterin sivut täyteen. Porukka päivittää vaatevarastoaan, värjää hiukset ja lähtee ihmisten ilmoille. Tai ainakin sitten pyllistelevät puutarhan penkeissä.

Erinäisten kekkereiden lisäksi keväälle on osunut mm. babyshowerit jos toisetkin ja eiliset läksiäiset. Olikin kiva ilta olla tyttöporukassa vähän tuulettumassa, syömässä hyvin ja vähän baanallakin päristellä. Eipä ole tullut pitkään aikaan käytyä Cowboys Dancehall Red Riverissä! Meininki oli yhtä mainiota kuin aina: isossa tanssiringissä porukka veti enemmän tai vähemmän sulavasti Texas two stepiä, kantrimusa raikasi ja tunnelma oli vaan jotenkin...niin kuin kaveri sanoi: kuin suoraan jostain elokuvasta. Tällä kertaa tosin porukka oli nössöjä täynnä eikä kukaan uskaltautunut sen pukittelevan sähköhärän selkään jossa joskus taannoin tuli taitoja testattua...

Mutta taidanpa tästä itsekin alkaa talvehtimasta tointua, joten jospas vaikka kutsuisin parit kaverit ensi viikolla kylään... Kohtahan näitä avoimia ovia tässä talossa vietetäänkin ihan riittämiin. (Huoh.)