perjantai 21. tammikuuta 2011

Minen ala

Mun päivä oli hyvin suunniteltu. Ensin vähän hupailua pojan kanssa pomppulinnalandiassa, sitten pari hoidettavaa asiaa - leipomossa ruisleivän hamstrausta ja rehukaupassa kaviosankarin eväsarseenaalin täydennystä - ja sitten mukavasti porukalla syömään poitsun sekä ystävän ja lapsensa kera. Mukavan leppoisa aamupäivä!

Yeah, right.

Olimme kerrankin ajoissa pomppulinnapaikassa ja päästin pojan valloilleen. Nyt saa mennä ja vilistää, riekkua ja riemuita! Vaan eipä tuo erityisen pitkään jaksanut tällä kertaa innostua vaan lähinnä kiukutteli ja vinkui ja jotenkin ei oikein homma luistanut. Päätäkin piti kolistella yhden kunnon itkun verran. Lopulta herra itse meni hyllylle, haki takin ja kengät ja oli ihan että nyt lähetään, paska mesta. Okei, ei väkisin.

Kieppi leipomoon ok ja rehukaupan lenkkikin sujui kun poika sai pällistellä laarissa vipeltäviä pikkupupuja. Okei, nousujohdannetta ilmassa! Sitten pieni kävelylenkki Grapevinen keskustassa ja sitten pöytä mukavasta kalaravintolasta. Nam! Rapukakkuja!

Ja sitten...


Kaverin lapsi istuu nätisti äitinsä vieressä. Piirtää tarjoilijan tuomilla vahaväreillä piirrustuspapereille, napostelee ruokaansa, juo maitoansa, istuu kiltisti aloillaan. Ja tuijottaa ihmeissään vastapuolen peluria. Pientä poikaretaletta, joka ei suostu istumaan boosterituolissa, ei äidin sylissä, ei äidin vieressä. Hyppii pystyyn, pomppii penkillä. Kaataa maitonsa, kitisee, haluaa väkisin äidin juomaa. Ei pysty keskittymään syömiseen oikeastaan mitenkään vaikka on nälkäinen. Ei maistu tämä tuo se eikä nämä nuo ne. Piirtely ei kiinnosta ja paperi rutataan.

Äidin otsasuonet alkavat pullistua, sillä leppoisasta lounastuokiosta ei ole tällä puolella pöytää pienintäkään havaintoa. Rapukakut jäähtyvät ja nälkä kasvaa, verensokeri laskee ja pinna kiristyy. Poika jatkaa yhden pikkumiehen sirkustaan, leväyttää eväsmuronsa ja ruokansa pitkin ja poikin, huutelee, kiekuu, riehuu, melkein tökkää haarukalla päähän naapuripöydän rouvaa. Siinä vaiheessa pyydän tarjoilijaa pakkaamaan meidän eväät bokseihin mukaamme.

Siis MIS-TÄ on tuo pieni ipana ja riiviö meille siunaantunut?! Tuo ärsyttävä kakara, jota aikanaan lapsettomana mulkaisin pahasti ravintolan naapuripöydästä ja mielessäni tsiisustelin vanhempiensa kyvyttömyyttä kasvattajina.

KLANK. Tuolta kuullostaa kun taas kerran kalikka kalahtaa omaan nilkkaan.

PLING. Tuolta kuullostaa lupaus ja vannonta etten enää mene ravintolaan syömään tämän kakarani kanssa ennen kuin hän pääsee ripille tai on täysikäinen.


sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Pilleriville

Hyvä on. En voi sanoa etteikö minua olisi varoitettu. Suunnilleen KAIKKI tuntemani äidit varoittelivat että odotahan vaan kun Jesse nyt sitten aloittaa tarhassa (syksyllä aloitettu kirkon kerho luettaneen sellaiseksi), niin se on sitten jatkuvasti kipeänä ja raahaa kotiin mukanaan kaikki mahdolliset taudit.

Minä epäuskoisena ja ylemmyydentuntoisena (eihän MEILLÄ koskaan sairasteta?!!) hymähtelin vain jotakin ja ulahdin vasta sitten kun homma osui omaan nilkkaan. Poikahan on nimittäin syyskuusta alkaen ollut vähintään kerran kuussa jossain epämääräisessä kuumelentsussa niin, että tuttavani risti nämä jo "kuukautisiksi". Nenä valuu lähes perusasetuksena niin, jotta on ennemminkin helpompi laskea ne päivät kuusta, jolloin nokka ei tipu.

Joulukuussa iski sitten tosiaan se jackpot - koko perhe sairasteli järjettömän sissin viikkoja kestäneen flunssan kaikkine höysteineen ja juuri kun olin varma että antibiootti tappoi viimein ne viheliäisimmätkin pöpöt kehostani niin tietenkin menin ja hilluin puolikuntoisena niin että sain Tellun tuliaisina kimpun jälkitauteja. Tällä kertaa menin jo suosiolla lekurille (enkä TOD. sille samalle...) hakemaan tropit poskiontelon- ja korvatulehdukseeni. Ei haloo mistä nämä lastentaudit muhun taas pukkasivat - näiden kanssa on kärvistelty viimeksi kun ikälukuni oli vielä yksinumeroinen...!?!

Korkkasin hanakasti saamani pilleripurkit ja toivoin pikaparannusta, mutta sehän olisi ollut aivan liian yksioikoista. Yleisolotila alkoi kyllä parissa päivässä taas lievästi kohentua kunnes bongasin keholleni levittyneen messevän allergiatilan. Kun aloin olla jo reippaasti punaisella laikutuksella maastokuvioitu, tartuin luuriin ja tiedotin että vissiinkin ehkä sitten olen jollekin allerginen... Siinä otettiinkin jo järeämmät aseet käyttöön ja pilleripurkkimäärä kasvoi entisestään kun sain uusien antibioottien kylkiäisiksi myös steroideja.

Kirjavan pillerikasan aamuin illoin kiskaistessani alkoi kyllä jo lievästi hirvittää että mitähän seuraavaksi: kasvaakohan tässä häntä vai lähteekö näkö... Ulkonäköhän oli jo menetetty viimeistään allergialehahduksen, karrelle niistetyn punanenän ja rehottavan yskänruven myötä.

Näin mellevästi meillä korkattiin tämä vuosi! Ehkä tämä tässä vaiheessa jo kuutisen viikkoa kestänyt tauti tästä hiljalleen taittuu ja toivoa saattaa että tässä olisi jo sairastettu tämän vuoden - tai mieluusti ihan vaikka koko vuosikymmenen - edestä. Niisk tröööööt ja köhköhkööööööh.


maanantai 3. tammikuuta 2011

Terkkuja Tellusta

Vaikka meikäläisten lomalle lähdöstä saisi aikaiseksi Uuno Turhapurojakin paremman sähläyselokuvan, tekee tuo arkikuvioista hetkeksi irtaantuminen vaan kummasti terää! Jos vaan joku keksisi miten skipata se rasittava pakkaus- ja häsäysrumba ja kaikenkarvaisten otusten hajasijoittelu ja huoltojoukottaminen...

Pakkaushässäköiden keskellä Roni yrittää tehdä kaikkensa että pääsisi reissuun mukaan...

Kolmen Teksasjoulun jälkeen olin kuitenkin niin kypsää kauraa, että tiedotin miehelleni että tänä vuonna mennään sitten johonkin missä on lunta. Piste. Kavereiden opastuksella päädyimme lopulta Tellurideen, Coloradoon. Ihan nappivalinta!

Sisseimmäthän täältä huitaisee autolla Coloradoon - kulmanaapuriin ajelee noin seitsemässä tunnissa, mutta hiihtokohteet sijaitsevat kyllä sitten kauempana, joten pershiitä saa puuduttaa sinne reissatessa tollaiset 12-18 tuntia. Mies oli kovasti autoreissailun kannalla, mutta hänpä ei olekaan se, joka useimmiten kyydittää tuota pikkumiestä kaarassaan. Ei nimittäin ole etenkään pidemmillä reissuilla mitään juhlaa kuunnella kun takapenkin kommentaattori kyllästyy kökkimään valtaistuimellaan ja halua ehdottomasti juuri nyt ulos pois mihin vaan muualle vaikka motarin laitaan, mutta HETI ja NYT ja KOVALLA ÄÄNELLÄ säestettynä.

Siispä lentoliput Denverin kautta Durangoon ja sieltä vielä vuokra-autolla huristus keskelle ei mitään, San Juan-vuoriston kainalossa majailevaan taannoiseen mainarikaupunkiin. Tottahan toki tarvittiin vielä vähän ylimääräistä jännitystäkin reissaamiseen: alueelle oli luvattu parhaimmillaan jopa 3-5 jalkaa (n. 90-150 cm) lunta parin päivän aikana ja teiden sulkemiset olivat täysin mahdollisia. Onneksi kuitenkin pahimmat pyrytykset suuntasivat toisaalle ja me saimme ajaa varsin talvisessa, mutta kohtuullisessa kelissä perille. Ajelimme tosin eräänkin kylän läpi, jota lähinnä kaivettiin esiin yli metrisestä tuoreesta hangesta...

Siellä siintelevi Colorado! Maisemia jostain Denverin ja Durangon välimaastosta...

Viiden päivän joululoma Tellussa oli ihana! Säihkyvän valkeana hohtavaa lunta, pientä pakkasta, uljaina kaupunkia kehystäviä vuoria, sympaattinen vanhahtavaa ja uudempaa sekoittava kaupungin keskusta, mukavia ihmisiä ja hyviä ravintoloita. Ilmainen kaupunkia kiertävä Galloping Goose -bussi korjasi kyytiinsä matkalle hyytyneet ja gondolahissi kuljetti näppärästi vuoren yli hiihtokeskuskylään Mountain Villageen. Mitkä maisemat! Eipä ihme että täällä viihtyvät niin Oprah kuin Cruisen Tomppa, joskaan kumpaakaan ei valitettavasti tullut bongattua.


Meidän joululomaa varjosti valitettavasti vaan koko perheen epämääräinen puolikuntoisuus ja sairastelu. Minä antibioottikuureineni olin parhaimmassa kunnossa ja riehuin siis poika rinkassa punnuksena selässäni kun miespolo oli enemmän ja vähemmän kuumeessa. Poikakin yski ja niisteli varsin taajaan, mutta koitimme silti nauttia talviulkoilun iloista sen minkä kykenimme. Sääli sinällään että olimme varanneet lapsenhoitajan pariinkin otteeseen suhauttaaksemme suksimaan, mutta päädyimme vaan käymään kerran kunnon illallisella ja muutoin rinneriemuja harrastimme vaan porukalla pulkkailun muodossa. Itse kun en ole mikään laskettelijasankari ja miehestä ei yksinkertaisesti ollut kaveriksi mäkeen.












Joulun tunnelmaa toivat kotoisat jouluruoat (oli laatikoita ja kinkkua höysteineen), tutut joululaulut ja mukaan napatut muutamat lahjapaketit. Kuusta emme nurkkaan iloksemme saaneet, mutta kävimme nuuhkimassa ihan tuoreita sellaisia pihamaalla. Pimenevässä illassa loistavat jouluvalot ja hiljaa leijaileva lumi nostattivat lentsuista fiilistä ja joulun tunnelmaa kummasti.












Aattoiltana kävimme ihastelemassa joulun viettoon hiljentynyttä kaupungin keskustaa ja ihmettelimmepä mäen rinnettä suksinutta soihtuparaatiakin, joka omalla tyylillään toi iltaamme joulunpunaa. Tottahan illan kruunasi se hetki, jolloin juniori tohkeissaan ja riemuissaan pääsi riipimään värikkäitä papereita pienten pakettien päältä.

Vaikka rinnassa pistikin pieni kaukokaipuu sinne aidon, oikean joulutunnelman ja oman "isomman" perheen ääreen, oli mieli silti täynnä kiitollisuutta siitä kaikesta hyvästä mitä meidänkin perheeseen on suotu. Kun sen tunteen saisi säilöttyä mieleen ja muistiin muulloinkin kuin jouluna...

Vaan niin taas joulun jälkeen astuimme arkeen, töihin ja tohinoihin niin että sain taas vuoden lisää ikämittariini ja vuosikin onnistui vaihtumaan lähes varkain.

Hyvää Uutta Vuotta 2011 ystäväiseni, tuokoon se teille onnea ja hetkiä, joista voitte olla kiitollisia!