skip to main |
skip to sidebar
Huokaus. Mun paras Teksasin kaverini on pakannut perheineen kamansa ja kassinsa ja on kokolailla valmiina lähtemään vajaan viikon päästä takaisin Suomeen. Tuollaista ronttimaista minun heitteille jättöä ei todellakaan pitäisi juhlistaa vaan paremminkin ehkä pitää jotain suruliputusta tai vähintäänkin mykkäkoulua, mutta jostakin kumman syystä kuitenkin lähdettiin tiistaina pikkuporukalla illanviettoon läksiäisten nimissä.
Ja kyllä kannatti! Siemaillessamme päärynäisiä Pearfect Martineja Five Sixty by Wolfgang Puck -ravintolassa, palasi ryvettyneen kotiäidin mielialaan edes hetkeksi hitunen hohtoa. Ruoka oli taivaallisen hyvää alusta loppuun saakka - ja tuollaisessa "fine dining" -putiikissa vedettiin tietenkin pitkän kaavan mukaan ihanan pinot grigion kyydittäessä herkkuja.
Mikä parasta, ravintola sijaitsee nimensä mukaisesti 560 jalan (reilut 170 m) korkeudessa Reunion Towerin huipulla sijaitsevassa valaistussa pallossa (ks. blogin pääkuvassa oleva hökötys kuvassa vasemmalla - tollanen pallero tolpan nokassa). Arvatenkin ravintola on yhtä ikkunaa täynnä ja sieltä avautuvat näkymät ympäri Dallasia ja pilvenpiirtäjäkeskustaan ovat huimaavat. Kun ravintolan lattia vielä pyörii hitaasti ympäri niin, että kierros saavutetaan tunnissa, ei maisemaan pääse turtumaan kun se vaihtuu alati. Laskevan auringon moninaisten sävyjen välkkyessä pilvenpiirtäjien lasiseinissä ja Trinity-joen liplatuksessa, tunsi todellakin olevansa jossain kaukana arjen yläpuolella...
Edes yhden illan.
Terkkuja Pumpkin Patchiltä eli kurpitsa"pellolta"! Täkäläinen huvitus on se, että lokakuun ajan kasataan johonkin pellolle tai tässä tapauksessa kirkon isolle pihalle valtaisa määrä erilaisia ja -kokoisia kurpitsoita - valtaosin kuitenkin näitä oikein perinteisiä isoja, oransseja mölliköitä. Mukana on myös heinäpaaleja, valmiita "kuvakehyksiä", joissa voi kuvauttaa perheen lapsikatraan (you know, sellasia maalauksia missä on reikä naaman paikalla) ja onpa paremmilla tilkuilla mahdollisuus mm. hevoskyytiinkiin.Kurpitsoita on mahdollisuus ostaa mukaansa kotiin kaiverrettavaksi tai maalattavaksi, jos taiteellinen puoli itsestä pyrkii pääsemään pintaan. Laiskemmat tai vähemmän taiteellista viettiä omaavat voivat sitten ihan vapautuneesti karauttaa johonkin paikallisista tavarataloista ja ostaa sellaisen sähköllä pelittävän hymyilevän/irvistelevän muovikurpitsalyhdyn ovensuuhun möllöttämään. (Veikkaa villisti kumpaan kategoriaan minä lukeudun...)
Sitten vaan odotellaan Halloweenia alias pyhäinpäivää, jolloin karkkia kerjäävät keppostelijat täyttävät kadut. Sen jälkeen odotellaankin marraskuun loppupuolen Kiitospäivää, mutta nopeimmat heittävät heti Halloweenin jälkeen kurpitsat ja syyskoristeet huushollistaan autotallin nurkkaan ja alkavat kattaa kotiaan jouluhärpäkkeillä. Holiday Season siis parhaimmillaan, joskaan kauppiaat eivät pahemmin lomatunnelmissa laakereillaan lepäile, vaan Halloween-kostyymit, syys- ja kurpitsa-aiheiset sisustusroippeet ja ennen kaikkea joulusälä on melkoinen bisnes.
Pitäiskö karauttaakin jo sohvalle selailemaan ensimmäisiä kotiin kannettuja jouluesitteitä... Ne tosin tulivat jo pari viikkoa sitten ;) . Kas kun varhainen lintu se madon nappaa ja muut tiput jäävätkin ilman mieleisiään joulukoristeita...
Pienestä irtoavat kotiäidin arjen ilot. Pienen pojan kehitys on mielenkiintoista seurattavaa ja lapsen aito hymy ja kikatus saavat joka kerta sydämen syrjälleen. Mutta joskus on saatava arkisen tarpomisen keskelle pientä luksusta ja näin semi-kotiäidillä se näyttää tältä: 
Mies on poikien kanssa lätkämatsissa ja sen perään todennäköisesti tuopposella tai parilla. Poika on painunut yöunilleen ja talon nelijalkainen katraskin on jo asettautumassa yöpuulle. Kodissa on ihana hiljaisuus. Siispä mamaa kutsuu lämmin vaahtokylpy, suhteellisen tuore naistenlehti, pari minipalaa juustokakkua ja lasillinen ihanan viileätä roseeviiniä (Arbor Mist Strawberry on uusi ihana tuttavuus). Aaaaah...
Jos hyvin käy niin saatanpa heittäytyä niin hurjaksi että kaadan toisenkin lasillisen siinä sivussa kun luen täällä Teksasissa varsin hyödyllistä artikkelia "40 Upeinta talvitakkia!".
Mä olen onneksi jo parantunut mun syysfittaantuneisuudesta ja palautunut perusnormiksi sosiaaliseksi itsekseni. Senpä johdosta olenkin luutunnut taas ties missä kissanristiäisissä - on ollut Suominaisten illanistujaista, kaverin läksijäislounastusta, työkeikkaa, vauvatreffejä, shoppailureissua ja kirjakerhoa. Eilisen yöshoppailun jäljiltä melkein jo peruin tänpäiväiset pläänit, mutta onneksi viimeinkin palautunut upea aurinkoinen sää sai mut energialla ladattuna ylös, ulos ja ostoksille.
Lähdettiin nimittäin kaverin kanssa Dallasin Farmers Marketille. Otettiin bebet kärryihin ja sitten vaan parin tunnin ajan nautittiin upeasta ulkoilusäästä ja hedelmien, vihannesten ja kukkien upeasta värikirjosta Dallasin keskustan kupeessa, pilvenpiirtäjien laitamilla sijaitsevalla torilla.
Silmänruokaa oli tarjolla yllin kyllin, mutta kyllä kupukin sai täytettä pienen lounaan muodossa sekä koriin kertyneistä ostoksista - oli ananasta, luumuja, omppuja, kuivattuja mangoja, mausteista raksusekoitusta jne.jne. Tuosta noin vaan keksin myös kokata viikonloppuna borssikeittoa, joten mukaan lähti myös punajuuria ja kaalia. Puutarhaan havittelemani metalliset köynnöstuet jäivät kaltereiden taakse, sillä kyseinen kauppa oli juuri tänään suljettu, mutta upean krysanteemin sentään poimin matkaan.
Keskustan pilvenpiirtäjien lomassa fiilistelin tunnelmia - miten sitä onkaan ihan kuin eri maailmassa tuolla kotikulmilla Irvingissä ja Coppellissa kuin täällä suurkaupungin keskustan sokkeloissa ja motarin ristiinrastiin-rampeilla...
Perussettiä: niin lähellä, mutta niin kaukana...
Ältsin kätevän shoppailumahdollisuudenpa mäkin bongasin kaverin kautta, joka puolestaan bongasi sen naapuriltaan ja niin pois päin. Nimittäin Just Between Friends Salet. Bebe nimittäin kasvaa sellaisella kohinalla, että vaatekertoja saa nakella pieneksi jääneiden lootaan aika tiuhaan. Senpä vuoksi ei ihan simppenä natsaa ostaa kaikkea kampetta uudenuutukaisena ja etenkään kovin suolaiseen hintaan.
Tuolla JBF:ssä on meininki kuin jättikirppiksellä, paitsi että homma toimii vieläkin paremmin. Siellä on suuri sali täynnä kaikkea mahdollista ja mahdotonta vauvoille ja lapsille - löytyy rattaita, syöttötuoleja, leluja, kirjoja ja pelejä, huonekaluja ja liinavaatteita, vaippakasseja, pehmoeläimiä ja tietenkin rekkitolkulla vaatteita ja muuta tilpehööriä. Löytyy uutta ja käytettyä, ylihinnoiteltua roinaa ja mahtavia löytöjä. Parasta hommassa on se, että kaikki kamppeet on lajiteltu omiin ryhmiinsä eli esim. poikien vaatteet koossa 3-6 kk löytyy tietystä rekkivälistä, hyppylelut omalta osastoltaan jne. Ei siis tarvitse penkoa yksittäisten myyjien pöytiä löytöjen toivossa, vaan oman ostoslistan mukaan on helppo palloilla pitkin messuhallia.
Messut ovat kaikille avoimet yleensä viikonlopun ajan, mutta jos sattuupi olemaan vapaaehtoisena töissä JBF:ssä tai on tuonut kampetta myytäväksi tai on ns. first-time parent (on joko raskaana odottaen ensimmäistä lastaan tai on alle 1-vuotiaan ensimmäisen lapsen vanhempi tai isovanhempi), on siunattu vielä paremmalla metsästysonnella. He nimittäin pääsevät ennakkomyyntiin penkomaan parhaat päältä ennen messujen virallista avautumista. Superbongarit tosin odottavat sunnuntaihin, jolloin kaikki jäljelle jääneet roinat myydään puoleen hintaan.
Ja kas, niinpä tänään illan pimetessä koukkasin kaverin matkalta kyytiin ja huristelimme Arlingtoniin yöshoppailulle. Puoli ysiltä illalla oli paikallisen kirkon messuhalliin tunkeutunut aimo joukko muitakin; ahdistavan kapeissa hyllyväleissä riitti ryysistä ja Excuse me:t vaan kaikuivat kun poppoo yritti vaihtaa paikkaa vaatteiden selailussa ilman että tuli kovin pahasti rusikoiduksi.
Tunti jos toinenkin vierähti keikalla, vaikka meillä olikin melkoinen säkä että pääsimme vähän takaovesta jonojen ohi kassalle. Kotona olin vasta vähän ennen vaunujen muuttumista kurpitsaksi, väsyneenä mutta silti onnellinen hymy naamalla. Jättimäinen Ikean kassillinen vaatetta tuli taas kotiin tuomisina, mukana pikkasen kreisi Halloween-kostyymi pikkumiehelle (vaikka mä vannoin että en ala haksahtamaan näihin paikallisiin hihhulointeihin...) - mutta se paljastetaan vasta kun ajankohta on oikea. Nyt menen taas mylläämään mun löydössäkkiä ja ihastelemaan mitä kaikkea ihanaa voikaan viidelläkympillä saada!
Jokseenkin tältä on armas kotiseutumme näyttänyt jo viimeisen parin viikon ajan. Joskus jo viikonloppuna säätiedotuksessakin jo ihmeissään laskeskeltiin, että aurinko on viimeksi näyttäytynyt yhdeksän päivää sitten. Ystävällämme Esterillä on huonot viikot meneillään, sillä vettä pissii niskaan päivittäin ripottaen, tihuuttaen, tuhnuttaen, roiskien, räpsien, lätisten ja Teksasin tapaan - jossa kaikki tosiaan on suurta - suuresta saavista kaataen.
Kaikkialla tulvii ja lenkkipolut ovat savilillulöllöä pullollaan. Tallilla hevoset nuokkuvat päivästä toiseen karsinoissaan, sillä tarhat ovat joko uima-altaita tai luistelurataa muistuttavia saviliisterikiitoratoja. Ällööö!
Luulisi tällaisen Suomisielun olleen jo tottunut tällaisiin sadelosotuksiin ja kaamosjollotuksiin, mutta niinpä vaan on parissa vuodessa peseytynyt muistista tyystin Suomen ei-niin-onnistuneet kesät, syyssateet ja kaamokset ja kokonainen joulukuu ilman auringonpaistetta. Yhtäkkiä sitä onkin perusasetuksena pääkopassa, että aurinkoa saadaan about 360 päivänä vuodessa ja silloin kun ei saada, on elämä ihan seis.
Ja oikeesti onkin! Mikään ei oikein hotsita ja pääkoppa on harmaata savua täynnä, kun sitä ei pääse putsaamaan rakkaan ratsun satulaan. Aamuisin en kampeaisi sängystä todennäköisesti ylös ollenkaan, ellei jälkikasvu tiedottaisi päivän alkamisesta erilaisin äänitiedottein - päivän valkenemista ja kirkastumista kun on ihan turha odottaa.
Se hyvä puoli tässä kyllä on, että jos välillä mieleen kaihona nouseekin kaipuu kotimaahan, niin tällaisen parin shittiä satasella viikon jälkeen sitä yhtäkkiä onkin ihan tyytyväinen eloonsa täällä yksinäisen tähden osavaltiossa, jossa auringon näkyminen suht pian on kuitenkin aika todennäköistä.
Ehkä jo huomenna onnistaa?
Siis mikähän halvatun syysaggressio mua vaivaa joka syksy?! Jostakin syystä vaan tulee vaihe, jolloin kaikki ottaa päähän, ahistaa, ärsyttää, hihat palaa, käämit kärvähtää ja herneet etsiytyvät ihan väkisinkin nenään. Reilu viikko sitten oli oikein kunnon tilanne päällä. En jaksanut vastata puhelimeen, soitti siellä sitten kuka tahansa, sillä ei kiinnostanut pienimmässäkään määrin olla tekemisissä yhden ainoankaan planeetan päällä tallustavan kanssa. Pieneen mieleenkään ei tullut lähteä mökistä yhtään mihinkään saati sitten kutsua ketään saman katon alle. Miehessäkin ärsytti suunnilleen ihan joka ikinen asia alkaen siitä, että on mokoma mennyt syntymään.
Tossa witutusbugissa on se hyvä puoli, että kun tauti on pahimmillaan ja ketutuskäyrät karkaamassa jo koko asteikolta, iskee tajuton adrenaliinihyökkäys päälle. Purin paineita sitten siivoamalla kotia katosta lattiaan - ja todellakin: hinkkasin katon rajassa keittiönkaappien päällisiä; tyhjensin ruokakomeron hinkatakseni hyllyt ja jalkalistat ja mättääkseni kaikki roinat roskiin, joiden päivämäärät olivat paukkuneet; pyyhin seiniä, katonrajoja ja sälekaihtimia; ompelin pakan verhoja ja korjasin vuoden verran korjausta odottaneen päiväpeiton; orjapiiskasin miehen asentamaan verhotangot, joihin sitten mallailin, silittelin ja ripustelin verhot; pakotin miehen vatupassihommiin taulusarjan asennukseen; tyhjensin koko sängyn ja suunnilleen hammasharjalla hinkkasin sänkykehikon ja tehoimuroin patjat ja petivaatteet jne. jne. Apinana killuin pitkin huushollia katon ja lattian välimaastossa.
Lopuksi päätin vielä saada jonkun leivontapuuskan ja pyöräytin pari pellillistä sitruunamuffinseja. Eikä siinä vielä kaikki, vetäisin niihin kunnon kuorrutteet päälle ja vuolin Fazerin punaista suklaata päälle. Ihan hullua! I know, kuullostaa ihan uskomattomalta, joten tässä oikein todistusaineistoa:
Ja mikä parasta: hyvää oli! Liiankin hyvää kun kerta vetäisin kolme tuollaista ihan kevyesti iltapalaksi. Tai no siis nimenomaan kaikkea muuta kuin kevyesti, sillä kolmella tollasella varmaan täytti abauttiarallaa koko päivän kaloritarpeen...
Eikä muuten ees palaneet hihat tossa leivontahommassa! Jottei kukaan kuitenkaan kuvittelis että olen löytämässä itsestäni sisäisen sankarin tai vähintäänkin jauhopeukalon, niin palautettakoon moiset harhaluuloiset samantien maan pinnalle seuraavan kuvan saattelemana:
Mä sit niin viharakastan tota perkuleen kaasuhellaa! Onhan se ketterä vekotin, "levyt" lämpenevät kertalaakista ja niitä on superhelppo hienosäätää just sopivan lämpöiseksi ja uuni on paistovalmiudessa ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Mutta se tulella leikkiminen! Se on ilmeisesti vaan aikuisten hommaa eikä tällaisten keskenkasvuisten pelehtimistä (eli mun ei luultavasti pitäis koskea koko rakkineeseen elinikänäni), sillä ihan vaan viattomasti kattilan korvasta pidellessä ja keitoksia sekoitellessa voi vaan yhtäkkiä lempipatakinnas roihuta ilmiliekeissä. Ilmeisesti ylioktaavinen kiljahdukseni kuitenkin otti ja taltutti tulipalon alun kätevästi ilman vesisaavin, vaahtosammuttimen tai sammutuspeiton tarvetta.
(Toi kuva on muuten vaakakuva, mutta vaikka tetsaan ihan mitä tahansa, niin Bloggerilla on tänään ihan pakottava tarve julkaista tuo nyt pystykuvana. Prkle kun pitää koneenkin alkaa hyppii nenälle tuosta noin vaan!)
Mutta jos en minä ole kummoisen kokin lahjoilla - tai ainakaan hermoilla - siunattu, niin toivoa on, että omena on tällä saralla pudonnut riittävän kauas puusta. Jälkikasvu nimittäin riemusta hihkuen kolisteli puukapustalla pikkupannuja Suomi-koulun taannoisella "kotitaloustunnilla" ja kokkihattu kenossa osallistui hihkuen Leipuri Hiivan laulantaan...
Vielä jos sais jotain toivoa, niin jälkikasvu saisi mielellään olla vähän tollaista isänsä kaltaista lehmänhermoisempaa sorttia. Äitinsä kun on ehkä toisinaan vähän turhankin kuohuvaa verta omaava... Vai pitäiskö kuitenkin pistää kaikki vielä synnytyksen jälkeisten hormooniheittelyjen piikkiin? Loistoidea! Sitä voinee käyttää vähintäänkin siihen saakka kun poika on teini-iässä...
Siinäpä ensimmäinen mieleen kammennut sana kun lähiruokakaupassa poimin pienen oranssin paketin kylmähyllystä kätöseeni. Voi kuinka se on kaunis! Ja miten tuo sanakin heläjää niin kaunissointuisesti: Oltermanni.
Pienenpieni paketti ja maksoikin maltaita, mutta ei epäilystäkään etteikö se olisi ostoskärryyn päätynyt. Jos nimittäin on tässä maassa ruokakaupassa hyllyt notkollaan, niin suomalaiseen makuun on tarjonnassa kuitenkin pari kamalan hirveää aukkoa. Ensinnäkin: irtokarkkeja ei saa just mistään ja niitä, jotka ovat tarjolla, ei syö erkkikään eikä sen serkkukaan. Ovat lähinnä vaan värjättyä sokeria, joka ei maistu miltään tai ehkä vaan niiltä (mm. EU:ssa kielletyiltä) väriaineilta, joita ne ovat pullollaan.
Toinen major moka on maitotuotteet. Tai siis lähinnä niiden suppea valikoima. Jogurtit ovat kaikki väriaineita täynnä ja törkeän makeita - mikäs ihme siinä kun makuina ovat mm. amaretto cream pie, banana cream pie, key lime pie, white chocolate raspberry, strawberry cheese cake jne. Koostumuskin on jotenkin vähän vanukasmainen. Raejuustoa on ja hapankermaa, mutta uneksia vaan saattaa erilaisista maustetuista ruoanlaittojuustoista, ruokakermoista ja herkullisista vispikermoista...
Juustoa on vaan lähinnä skaalassa cheddar, monterey ja swiss (emmentalin tyyppinen mutta mauttomampi). Delitiskiltä saa sieltä täältä ehkä provolonea, havartia ja muensteria - tietenkin törkeeseen ylihintaan ja kaikki silti jotenkin mauttomia. Erikoisjuustotiskistä voi bongata fetaa, vuohenjuustoa, mozzarellaa jne., joista moni on tuontikamaa ja siten aika hyvissä hinnoissa. Holiday seasonin eli juhlakauden (loppusyksy uuteenvuoteen saakka) aikaan paikallisesta tukusta saa onneksi aika maukkaita punaisia Edam-palloja. Mutta missä ovat ne monet ihanaiset kermajuustot, pippuriset ja mausteiset spesiaalijuustot, tyrmäkät emmentalit, raclettejuustot, fonduejuustot, perusarkiedamit ja murukolojuustot kyselee juustonisti?!
Siksi ei siis ihme, että juustohöylän sivaltaessa Oltsua kihosi melkein tippa linssiin ja kun ensimmäisen palasen aromit kulkeutuivat makuhermoihin alkoi suorastaan enkelikuoro laulaa. Taivaaaaaallista!
Jo vain keitinkin ja hyvää oli! Jollekulle saattaa muistua mieleen taannoinen kitinäni Suomiruokakaipuussani kun oli ihan pakko saada hernekeittoa. Niin polttelevaksi pakko kehittyi, että oli tilattava kyseistä purkkiruokaa törkeillä postikuluilla Suomesta saakka.Tuossa keväällä sitten kirjastotäteillessäni jonkun kanssa huokailin Suomiruoan perään ja haaveilin taas Turun Sinapin höystämästä höyryävästä sopasta. Joku asiakas ehdotti että eikös tuo ole nyt aika helppo tehdä itsekin - ja jo vain ehkä olisikin, jos olisi jonkinlaisella pitkäjänteisyydellä ja kokinlahjoilla siunattu, mutta ei osuu ja uppoo tähän ruhoon. Siinä joku toinen sitten äityi tiedustelemaan, että eikö mulle maistu se paikallinen hernesoppa...?HALOO??? MIKÄ SOPPA???Kuulemma löytyy peltipurkista sellainen Campbell'sin keitto, joka menee melkolailla tavishernekeitosta. Ei tietty oo just sitä Jalostajan soppaa, mutta korvikkeena käy.WTF? Pitikö täällä nyt sitten jo melkein kaksi vuotta kärvistellä ennen kuin tuostakin valaistuu? Suoraan kirjastolta siis WalMartiin ja soppahyllyä sihtaamaan. Ja kas, sieltä se löytyi, kauppakasiin etsiytyi ja pataan päätyi.Nyt sitä soppaa on sitten lipitetty aina kun tarve iskee. Hieman suolaisempaa se on kuin perushernis, mutta siinä on kiva vieno savupekonin maku. Pienet oranssit pilkut (porkkananpalaset?) tosin kalskahtavat verkkokalvoon, mutta ei anneta tuon haitata. Lusikka soossiin ja autuas hymy naamalle mars!
Jep, jep, talomme otusmagneetti toimii taas! Perinteisiä haisunäätiä ja pesukarhuja pyörii pihapiirissä enemmän kuin riittävästi - aina ei tarvita edes näköhavaintoa, kun tietää skunkin notkuvan jossain nurkilla, sillä sen todellakin haistaa. Ja sitä tuoksahdusta ei voi edes kuvailla, mutta jossain pitkään mädäntyneen viemärintukkeen tienoilla ollaan jo aika lähellä...
Tässä iltapäivällä dogi otti ja ampaisi vauhdilla takapihan aidan tietämille ja aloitti kunnon ärhentelyn jollekin aidan taakse. Tiirailin aidan yli ja lautojen raosta bongatakseni tämän hemmon lajitoverin:
Saanko esitellä: opossumi. Kuva ei kerro oikein mittasuhteita, mutta kyseessä on sellainen about kissan kokoinen eli ei mikään pienenpieni hiirulaismallinen otus. Jotenkin hassusti se muistuttaa kingsize-kokoisen marsun, rotan ja siilin risteytystä.
Valitettavasti paras osa näytöstä jäi näkemättä otuksen lyllertäessä pusikon sekaan, sillä kuulemma uhan (kuten koiran) kohdatessaan opossumi useinkin kopsahtaa potsojolleen maahan ja teeskentelee kuollutta säästyäkseen pedon kidalta.
Toinen mielenkiintoinen, mutta vähemmän söpö havainto tuli tehtyä eilen uima-altaasta. Altaan reunalla näytti lekottelevan gekko, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli joku muu kuin perusgekko. Se näytti nimittäin ihan käärmeenpoikaselta; sellainen pieni, sileä, jotenkin päätön otus, mutta sillä oli kuitenkin pienenpienet "kädet" ja jalat. Koiran tultua tekemään lähempää tuttavuutta, tyyppi ponkaisi altaaseen ja ui siellä mutkitellen kuin käärme konsanaan. Yiiiii....
Jos oikein olis aikaa ja kiikarit kanssa, ni saattaisin ehkä alkaa lintubongariksi. Pihamme takana avautuva karheikko vetää nimittäin puoleensa jos jonkinlaista siivekästä. On haikaroita, valkoisia iibiksiä ja useampia erilaisia haukkoja. Löytyy visertäjää, kujertajaa, vislaajaa ja hiljaisia lentelijöitä. Mut hitto kun en tunnista niistä yhtäkään ja oon liian huonomuistinen jälkikäteen netistä niitä bongaamaan... Mä en tunne kuin pintaliitäjät ja munahaukat, mut ne ei onneksi pyöri täällä meidän pihapiirissä.
Paitövei, noista skunkeista (jotka siis kuljeksivat mm. viemärikanavissa) muistui mieleen parin viikon takainen tempaukseni kun päätin itsekin yrittää muiluttautua viemäriotukseksi, mutta hitto kun en mahtunut...
Olin nimittäin kirjakerhossa tuttavan luona Trophy Clubissa ja parkkeerasin autoni just sopivasti sellaisen ison viemäriaukon eteen. Mietin jo silloin, että tää ei ehkä ole paras paikka näin sateisena päivänä, mutta kun olin perinteiseen tapaan lievästi myöhässä, niin en sit alkanut enää vehtaamaan ja ettimään passelimpaa paikkaa. Eikä siinä mitään, mutta arvata vaan saattaa miten siinä sitten kävi kun kerhosta lähtiessäni tetsailin vauva, kantokoppa, jättimäinen vaippakassi ja käsilaukku mukanani ja auton avaimet kourassa siinä auton ympärillä.
KOPSIS...raaah raaah raaaaaaaaaaaaaaah...KLOMPS.
Siinä ääniraita siitä, kun auton avaimet tippuivat tielle ja lähtivät viemäriä kohti viettävää maata pitkin valumaan viemäriin...jonne lopulta sujuvasti lopsahtivat.
Ärkäle! Kantamukset tippuivat nurmikolle, kädet lennähtivät suulleni, silmät levisivät lautasiksi ja aloin jo hurjana kelata miten halvatussa saan avaimet viemäristä tai toiset avaimet tilalle... Onneksi muutama kerholainen oli siinä yhtäaikaa tekemässä lähtöä ja aloimme yhdessä ideoida pelastustoimenpiteitä.
Tie oli tietenkin sateen jäljiltä kurainen, mutta siinä vaan tämä rouva veti vaippakassista jotain vaipanvaihtoalustaa ja pulautusrättiä allensa ja valkoisine housuineen makoili viemärin reunalla ja hapuili alas. Oikein odotin jonkun viemärirotan tai skunkin kohta tarraavan koko purukalustollaan meikäläisen kädenpieleen...
Tuuria oli matkassa siinä määrin, että avaimet näkyivät vielä eikä viemäri ollut ihan ylettömän syvä. Vesi virtasi enää vaisusti, eikä onneksi vienyt avaimia mukanaan. Mutta käsin sinne ei yltänyt, eikä avaimissa tietysti ollut minkäänlaista rengasta tai avaimenperää, josta olisi jotenkin saanut napattua kiinni.
Ensin virittelimme koukkuja metallihenkareista, mutta totesimme ne pian hyödyttömiksi. Lopulta saimme talosta lainaksi pisimmät mahdolliset grillipihdit, joilla sorkin viemärinpohjalle poski tontissa, housut kurassa, käsi mustelmilla ja mieli mytyssä. Puuttui enää vaan väsyneen pikkumiehen kurkkusuoraa kiljuntaa toimenpidettä siivittämässä, mutta tyyppi päätti kuitenkin ennemmin vetää vaan hirttä. Tovin tetsausta se otti, mutta lopulta avaimet nousivat mustasta aukosta. Hallelujaa, kotimatka oli turvattu ja mäkin säästyin rabiekselta!
