Komerolla kärkkyjät

Viikko sitten keskiviikkona riitti meidän perheessä vilinää ja jännitystä. Mies tuli iltapäiväksi kotiin hoitamaan poikaa, jotta minä pääsin duuniin hoitelemaan asioita. Siellä ei pitänyt kestää kauan, mutta ylläri pylläri taas tuli konttorirottailtua useamman tunnin ajan. Siispä viimein työn raskaan raadettuani kaahasin kotiin tarkastamaan, että kaikki on hyvin ja perheen kaikilla miespuolisilla hyvä mieli.

Ja jes, jes. Poika oli nukkunut hyvät päikkärit ja pulloruokinta oli sujunut mallikkaasti. Mies oli itsestään ylpeä kun oli niin hienosti suoriutunut ja tarjosi mamalle tilaisuuden tuulettua: mama sai kruunata työpäivänsä karauttamalla tallille hevostelemaan.

Ilma oli kuin morsian, joten ei kun hevoselle satula selkään ja menoksi. Melko piankin taivaalle alkoi kyllä kerääntyä pilviä ja jostain hyvin kaukaa kuului ukkosen kuminaa. Mieheltä tuli tekstari, että luvassa voi olla isompaa ukkosta myöhemmin illalla. Ei kun jatketaan harjoituksia, heppa toimi kuin unelma.

Kohta piippaa taas puhelin miehen tekstarista. Rintama reilun puolen tunnin kuluttua naapurikaupungissa Grapevinessä. Luvassa kovaa ukkosta, myrskytuulia, mahdollisesti rakeita. No okei, vielä on aikaa, jatketaan harjoituksia.

Sitten kaahaa tallin omistaja pihaan, alkaa kasata vauhdilla hevosia tarhoista talliin ja huikkaa mulle, että tornadovaroitus on päällä, kohta rytisee! Tuntuu katsovan hieman kummissaan mun perään kun huikkaan vaan että okei ja jatkan harkkoja. (Puolustuksen puheenvuoro: hän on nähnyt jo hyvin monet Teksasin myräkät, tämä oli vasta mun eka kunnollinen!) Mieheltä tulee tekstari: rintama tulossa vauhdilla, tornadovaroitus päällä, alas pakata ja tulla kotiin. No okei, pikainen loppukeventely, heppasen pikahoito, kamat about paikoilleen. Tallin ovi tiukasti säppiin ja sitten Volvon talla pohjaan. Ensimmäiset isot vesipisarat läsähtelevät tuulilasiin. Tuuli yltyy yhtäkkiä ja alkaa lennätellä tallitiellä lehtiä ja pieniä oksia.

Ekaan risteykseen päästyäni alkaa hirvittää. Katu, jolle yritän kääntyä, on kuin tuulitunneli: tavaraa lentää vaakasuoraan - pahvimukeja, isoja oksia, muovipusseja, sanomalehtiä, mitä ikinä vaan tuuli on saanut teidenvarsilta mukaansa poimittua. Risteyksen isot puut notkuvat tuulen painamina niin, että oksat alkavat koputella Volvon kattoon. Tuuli ravistelee kadun puurivistöä raivokkaasti ja langassa riippuvat liikennevalot viuhtovat vimmatusti. Hitto! Pitäisikö kuitenkin kääntyä äkkiä takaisin ja hakea suojaa tallista?

Parin sekunnin epäröinnin jälkeen näen kun salama iskee voimalinjaan ja puoli taivasta on hetken häikäisevän kirkkaan valkoinen. HELP! Survaisen kaaran kaasupolkimen lattiaan ja ampaisen vauhtiin. Ajan törkeätä ylinopeutta aina kun vaan pystyn, mutta sitä tekee tasan kaikki muutkin liikenteessä olevat. Kaikilla tuntuu olevan kiire nyt just johonkin ihan muualle kuin siihen missä ovat. Isommalla tiellä ajelu on yhtä pujottelua: katkenneita puunkappaleita ja jättimäisiä karahkoja lojuu erinäisillä kaistoilla, joten niitä saa väistellä yhtenään.

Salamat alkavat räiskiä niin, että tuntuu kuin ne suorastaan tahallaan yrittäisivät osua mun autoon. Ihan vieressä välähtää ja ukkonen ärjäisee heti perään. Sitten pärähtävät tornadopillit soimaan. Jos vaan mahdollista, ajan vieläkin kovempaa. Nyt taitaa oikeasti olla jo paras olla muualla kuin tässä. Viimeinkin kotikadulla! Ampaisen auton talliin sellaisella vauhdilla, että on ihme etteivät peilit jääneet ovenkarmeihin ja jarrutkin toimivat sopivasti ilman että peräseinään tuli puskurin painauma.

Huh, sekä minä että mies olemme huojentuneita, että ehdin kuin ehdinkin kotiin ihan omin neuvoin enkä tornadon heittämänä. Myrskytuuli vinkuu nurkissa, takapihan puskien oksat vihmovat vaakasuorina ja koko puutarhakalustesetti on paiskautunut tonttiin. Uima-altaassa käy ristiaallokko. TV on auki ja ruutu on yhtä väripalettia - meteorologi se siellä esittelee rintaman etenemistä. Kertoo missä tulee kolikon- ja missä golfpallon- ja missä pesäpallon kokoisia rakeita. Tornadopilli jatkaa vinkumistaan.

Silmä kovana tuijotamme vuoroin töllöä, vuoroin ulos ja vuoroin toisiamme. Pitäisiköhän jo maastoutua komeroon? Poika on jo komerossa omalla lepolassetyynyllään uinumassa ja koira narun päässä, jotta jos kiireellinen vetäytyminen tulee, saamme porukan reilattua nopsasti suojaan. Tornadon tullen kun yksi komero on meidän suojapaikka, se on ainoa osa talossa, jossa ei ole ikkunoita tai ulkoseinää vastassa - talon suojaisin osa siis. Suunnilleen toinen jalka komerossa ja toinen olohuoneen puolella odottelemme tovin kunnes kuulemme, että vaarallisin osa rintamasta on jo pyyhkinyt ohitsemme.

Huh! Poikakin alkaa heräillä ja kaivata syliä ja lämmintä maitoa. Koko illan katselemme telkusta myrskyn etenemistä ja sen tekemiä tuhoja. Ukkonen alkaa hiljalleen laantua, mutta yöksi on kuulemma luvassa lisää rytinöitä.

Ja niin myös käy. Kahden-kolmen maissa yöllä alkavat salamat taas välkkyä niin läpitunkevasti, että verhot kiinni ja kädet suljettujen silmien päälläkin ne tunkevat väkisin verkkokalvoille. Ukkonen jysähtelee niin, että talo hypähtelee perustuksillaan ja ikkunat tärisevät. Ja sitä vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu (you got it?). Minä jo valmistaudun henkisesti lohduttelemaan ihan mikä hetki tahansa moiseen sotatannerräiskintään heräävää vauvaa.

Mutta mitä vielä? Poika ei ihahdakaan, nukkuu oikein tyytyväisenä tuhisten enkkapitkät unet - kuusi ja puoli tuntia - herätäkseen ihan vaan nälkäänsä. Koko maitotarjoilun ajan räiskintä vaan jatkuu. Juuri kun taivas alkaa hieman vaalentua ja päivänsarastus pyrkiä voittamaan myrskypilvet, rynnistää seuraava rintama paikalle ja pistää pystyyn taas sellaisen show'n, että alkaa tuntua kuin rintamat kilpailisivat keskenään kuninkuudesta: kenellä on näyttävin salamavalostroboshow ja järeimmät ukkosäänentoistot.

Myrskyä riitti pitkälti torstai-iltapäivään. Jatkuvaa korvia särkevää ukkosta, salamointia ja vedenlosotusta. Uima-allas tulvi ja piha lainehti. Etuoven lista turposi niin, että ovea oli hankala avata ja sulkea. Mutta poika se nukkui ja nukkui. Heräsi, söi, hieman seurusteli ja taas nukkui.

Illalla, itsekin kunnon yöunet viimeinkin nukkuneena, aloin jo vakavissani suunnitella ostavani jonkun mega-strobovalon makkarin ikkunan taakse ja nauhoittavani yhtäjaksoista ukkosjylinää pojan pinnasänkyyn laitettavaan soittimeen jos se kerta antaa meille näin auvoisat unet.

Harmi vaan, että silmänaluset mustana puolen yötä ukkosen vuoksi valvonut herkempiuninen mies ei ihan innostunut ideasta...

Honeymoonilta arkeen

Aika on saanut siivet selkään. Päivät toistavat itseään kovasti samanlaisina, mutta nykyään ihan uudenlaisina. Vaipanvaihdosta toiseen, syötöstä toiseen, nokosista toiseen... Johonkin väliin ujutetaan kotitöitä, nopea lounas, luojaties kuinka mones koneellinen pyykkiä, pikaisia meilinlukuhetkiä koneella, ehkä joku tv-sarjan katsominen nauhalta. Maman omaa "laatuaikaa". Ja juuri kun päivä valkeni, alkaakin aurinko jo laskea mailleen. Ja taas päättyi päivä, vierähti viikko.





















Aika onnellinen pikkubebe viikon vanhana.

Uusi pieni perheenjäsenemme on jo kuusi viikkoa vanha. Ja vastahan hän syntyi! Pieni poikamme Jesse Aaro Anthony. Mutta nyt hän onkin jo vähemmän pieni! Painoa on tullut jo reilut 1,5 kiloa ja pituutta kymmenisen senttiä lisää. Äidistä tuntuu - etenkin painoa kerryttävää jässikkää nostellessa - että poikahan on jo iso kuin mikä, mutta kun katsoo pikkuista isin sylissä etäisyyden päästä, huomaa taas miten pienen pieni poikanen vielä on.

Ensimmäinen vauvakuukausi oli yhtä honeymoonia - moneen osaan pätkityt yöunet eivät tuntuneet missään, sitähän olisi voinut vaikka valvoa yhtenään ihan vaan pikkuruista ihmetellen ja ihastellen. Eikäpä pikkuruinen juuri muuta tehnyt kuin syönyt ja nukkunut. Valveilla ollessaan hän vain ihmetteli maailmaa, tutkaili omia vanhempiaan ja vaipui sitten taas pehmoiseen uneen. Hymy huulilla karehtien, onnellisen oloisena. Mama huuti jo mielessään JAAAACKPOOOOOOT: mikä lykky että harvinaisen helpon ja kaikin puolin oppikirjan mukaan sujuneen raskauden ja synnytyksen jälkeen sain vielä maailman helpoimman ja tyytyväisimmän vauvan. Melkein alkoi kyllä jo epäilyttää että pikkunyytti on suorastaan rikki, kun ei se itke ollenkaan.

No okei, kun lukee ja kuulee toisten ihmisten koliikkivauvakuukausista, vetäisee sitä pikaisesti vetskarin oman natinaläpensä päälle ja on yhäkin vahvasti siinä uskossa, että meillä on varsin vaivaton vauva. Mutta jos ihan vähän kuitenkin valittaisi... Pikkumiestä nimittäin alkoi tuossa kuukauden kieppeillä vaivata erinäiset vatsavaivat. Poikapolo alkoi kerryttää kaasua niin, että oli välillä kuin karkaamaisillaan oleva ilmapallo. Eikä ilma löytänyt tietään pihalle, ei sitten mitään kautta. Ja alkaahan moinen hermostuttaa, sattua ja itkettää.

Siinä sitä sitten vietettiin useampikin ilta parkuvaa poikapoloa kanniskellen, jumpaten, tuudittaen, keinuttaen, hytkyttäen ja taputtaen. Äitikin tippa linssissä, tehden kaiken mitä voi jotta pienen olo helpottaisi, sydän pikkuisen tuskanhuudosta pala palalta murtuen.

Sitten alettiin järeämpiin toisenpiteisiin: äidin ruokavalio uuteen uskoon, vauvan syöttötapaan hienoisia muutoksia, fanaattista röyhtäisyn metsästystä, kaasukuplia pilkkovaa lääkettä, "pierujumppaa" ja mitä ikinä vaan lääkärin vinkeistä, vauvakirjoista ja netin keskustelupalstoilta kalasteltiin.

















Pikkuisen isompi pikkumies kuukauden ikäisenä.

Ja avot. Olo on taas onnellisempi. Niin mamalla kuin bebellä. Vieläkin välillä vaivaudutaan vauvan vatsan reistailusta, mutta sydäntä raastava itku ei onneksi ole talossa enää toviin raikanut. Ja juuri kun mama alkoi olla kovasti paljon uupunut pilkotuista yöunista, alkoi vauva löytää rytmiä vuorokauteen ja etenkin yöhön - jo useampana yönä ollaan tuudittu untenmailla jopa kuusi tuntia putkeen, mikä on ihan juhlaa. Ja tietty juhlempaa olisi jos äitikin painuisi petiin välittömästi kun bebe silmänsä yöunille ummistaa...

Muutenkin on arki alkanut asettua uomiinsa. Vaikka eräs pieni nyytti onkin se, joka arkemme aikataulua nykyisin pitkälti sanelee, ei se onneksi ole tarkoittanut neljän seinän sisään lukkiutumista. Pikkumies on perheensä kera käynyt jo useammassakin kylässä, koiran kanssa lenkillä, maman kera tallilla, shoppailemassa ja Dallas Arboretumin kukkaloistossakin. Isä on kerennyt vähän tuulettumaan salille, golfaamaan ja lentelemään ja mama puolestaan käy välillä aivopesussa hevosen selässä.

Äidin puolen isovanhemmatkin kävivät ensimmäistä lapsenlastaan ihailemassa muutama viikko sitten. Viikon ajaksi mamasta tuli lähinnä vaan maitobaari kun muutoin pikkumies vietti aikansa sylitysvuorosta leikkisästi kiistelevien isovanhempiensa huomassa. Ja pikkumieshän vaan hymyili ja nautti saamastaan huomiosta :) . Nämä viikoksi Teksasin aurinkoon lomalle saapuneet matkaajat tosin pitivät itsensä muutenkin kiireisenä, sillä altaalla lekottelun lisäksi lomaviikkoon mahtui niin rodeota, shoppailua kuin puutarhakiertuetta ja orjapiiskuroivatpa nuo itse itsensä pesemään tämän huushollin kaikki ikkunatkin! Oli siinä jonkin verran trapetsitaiteluviihdettäkin höysteenä, kun noita kakkoskerroksen ikkunoita pitkiltä tikkailta luuttusivat...huh huh! Ja ISO kiitos vielä kerran.

Tää on nyt sit tätä. Vauva-arkea. Kaikessa karuudessaan ja kauneudessaan. Ja ihme kyllä - päivääkään en vaihtais pois. Muutaman itkuisen illan kylläkin.

Cinco de Mayo bebe

Whupsii, onpahan tässä ollut lievähköä radiohiljaisuutta havaittavissa... Hiljaisuutta ei tosin kannata sekoittaa hiljaiseloon, sillä sellaista ei tässä mökissä ole nähty sitten Cinco de Mayon eli 5.5. kun pikkumies pinkaisi päivänvaloon. Tunnelmia noilta tienoilta:

Odottavan aika on pitkä. Viimeiset pari viikkoa olen sopinut kaikki menemiset ja tekemiset tyyliin "jos olen vielä yhdessä koossa". Ja olenhan minä ja kun elämä on muuten suht normaalia, ravaan töissä, opiskelemassa, tallilla, skräppäämässä ja ties missä kinkereissä ja kissanristiäisissä taka-ajatuksena se, että saisin vauhtia eturepun asukkiin. Tyypille ovat jo portit avautumassa, mutta jannu se vaan lilluu ihan tyynenä kotikolossaan.

Supisteleekin. Silleen ärsyttävästi, että tietää että ei nää oikein ole niitä oikeita ja virallisia joiden jälkimainingeissa punnerretaan lasta maailmaan, mutta silleen kuitenkin että yöt menevät valvomiseksi. Tosin niitä nyt ollaan valvottu ihan järjestelmällisesti senkin takia, että möhömahan vuoksi ei juuri mikään asento miellytä, vaikka halailen "makkaratyynyä" miten päin tahansa ja koko päivän aikana nautitut ateriatkin pyrkivät sinnikkäästi vastavirtaan, vaikka mätän kourallisen närästyslääkkeitä kurkkuun. Huoh.

Maha on iso ja ärsyttävä. Hengästyn suunnilleen ajatuksestakin liikahtaa paikaltani. Alan olla kärsimätön. Viimeisen viikon aikana otetaan käyttöön jo järeämmät konstit. Yritän sinnikkäästi, ellen jopa raivoisasti, toteuttaa kaikkia saamiani synnytyksenkäynnistysvinkkejä - tuloksetta.

Maanantai 4.5. Aika lääkärille. Kaikki on ok, hyvältä näyttää. Synnytys on pikkuhiljaa lähestymässä ihan luontaisestikin, mutta silti pidämme huomiset sairaalatreffit voimassa. Alkaa jo vähän jännittää. Meneeköhän kaikki ok? Osaankohan mä? Silti fiilis on aika epärealistinen. Nytkö sitä sitten on tulossa pinnasänkyyn täytettä, sitteriin istuskelija, syliin tuuditettava ja vaunuihin työnneltävä? Ihan oma ja oikea?

Illalla jynssään vielä kodin puhtaaksi ja laitan vauvan kamat valmiiksi. Sairaalakassi on pakattu ja odottaa eteisessä. Uni ei tule silmään kun vasta melkoisen piehtaroinnin saattelemana. Ja pirrrrrrrrr - sitten jo herätäänkin vaikka kukko ei ole kiekaissut eikä päivä valjennut. Alan laittautua kuntoon ihan normaalikaavalla, vaikka ei ole aavistustakaan miten synnyttämään menoon pitäisi valmistautua tai laittautua. Autoon loikataan about ajallaan. Tekee mieli aamuteetä, mutta mitään ei ole saanut nautiskella sitten edellisillan, joten mieliteon tasolle jää.

Perillä sairaalassa. Kello on vähän yli viisi aamulla tiistaina 5.5. Tänään on Cinco de Mayo, meksikolaisen kulttuurin juhlapäivä, jota vietetään näilläkin nurkilla. Tänään meille tulee vauva. Ystävällinen hoitaja saattelee meidät omaan synnytyshuoneeseen vaa'an kautta. 172 lbs. Wow. On tuossa ollut kivasti kuskaamista.

Huoneessa vaihdetaan sairaalakaapuun ja hypätään petiin. Sitten alkaakin papereiden täyttely. Allekirjoitan kamalan pumaskan lippulappuja ja mies poimii meidän kappaleet mm. sairaalan "käyttäytymissäännöistä". Kun muodollisuudet ovat ohi, aletaan hiljalleen toimiiin. Hoitaja räveltää tipan kanssa niin, että kämmenselkään muodostuu kiva mustelma. Kaiken ähräyksen jälkeen tippa on silti jotenkin sen verran viturallaan, että se toimii vaan kun käsi on tietyssä asennossa, muutoin laite alkaa heti piipittää ja huutaa ettei nesteet kulkeudu letkun ja piikin päässä olevaan ihmiseen. Olkoon.

Jollain näytöllä käyrät näyttävät minun sykettä ja verenpaine mittautuu säännöllisesti automaattisesti. Vauvan sydänääni kuuluu tasaisena jumputuksena jostain masiinasta. Eräs piirturi laatii säännöllistä vuoristoa, joka on kuulemma jono supistuksiani. Ei tunnu missään ja hoitaja naurahtaakin, että tämä homma se on niin henkilökohtaista. Minulla tällaiset käyrät eivät tunnu muuna kuin epämiellyttävänä pingottumisena vatsassa kun taas joku toinen kiekuu jo suoraa huutoa.

Jossain vaiheessa vuoro vaihtuu ja hoitaja/kätilö tulee esittäytymään ja tutkailemaan tilannetta. Tuttu (synnytys)lääkärini on sairaalassa jo aamutuimaan ja tulee kertomaan mikä marssijärjestys on edessä tänä päivänä. Kun suunnitelma on selvä, pistetään synnytystä käynnistävä tippa valumaan. Miehellä on kuulemma hyvinkin aikaa käydä vielä kotosalla ulkoiluttamassa koira, syömässä aamupala ja muutenkin käynnistämässä päivää. Minä yritän torkahdella, vaikka se onkin suht haastavaa kun on köytetty vähän joka suunnasta masiinoihin ja vähän väliä hoitaja käy tsekkailemassa minua ja masiinoiden viestintää.

Supistuksia alkaa olla jo suht tiuhassa ja nyt ne alkavat jo vähän tuntumaankin. Ohhoh, jossain vaiheessa menee vedet. Nyt se on kuulemma menoa, tätä hommaa ei paljon enää peruutella. Miehelle lähtee tekstari että tulepa sittenkin suht pikaseen takaisin, homma eteneekin kuin veturi täysillä höyryillä. Mies ehtii onneksi ajoissa takaisin yhden miehen kannustusjoukoksi.

Huumoria on riittänyt vielä ihan hyvin, vaikka olo ei enää ole kovin auvoisa. Mutta kun kätilö kertoo, että sairaalaan on yhtäkkiä pamahtanut ruuhka kun ovista kävelee sisälle naisia lähestulkoon lapsen pää haarovälistä vilkkuen, alkaa hieman huolestuttaa. Anestesiologi on nimittäin täystyöllistetty näiden avustamisessa ja parissa keisarinleikkauksessa, joten minun "pikku" supistelutuskat ovat toissijaisia. Meinaan jo sanoa irti koko sopparin pikkumiehen pihalle ponnistamisesta kun anestesiologi kärrääkin huoneeseen kreivin aikaan. Ellei epiduraalia anneta just nyt niin se on myöhäistä.

Epiduraali ei onneksi satu ollenkaan, vaikka neula näyttää ihan törkeältä ja se tungetaan jonnekin selkänikamien väliin. Ja halleluja mikä helpotus saapuu lähestulkoon samantien! Poissa ovat maalliset murheet ja taivaalliset tuskat. Ehdin vähän levähtääkin ja kerätä voimia. Toinen jalka tosin päättää vaipua koomaan - vain varpaat liikkuvat vähän, mutta muutoin koko koipi on kuin kylmä kinkku, painava ja täysin tiedoton. Ei liiku ei sitten millään toiveajattelulla tai tahdonvoimalla. Mies ja kätilö avustavat välillä vaihtamaan asentoa.

Lopulta on h-hetki. Kaikki valmiina, paitsi yksi nukkuva raaja. Sille nyt ei mitään mahdeta, kun pinnistyksen ja ponnistuksen hetki on täällä. Kun tilanne on edennyt riittävän pitkälle, tulee synnytyslääkäri paikalle ja lipsauttaa jossain välissä, että ensikertalaisella synnyttäjällä menee epiduraalilla kuulemma keskimäärin 1,5 - 3 h ponnisteluvaiheessa. OMG! Tieto lisää tuskaa. Ja sitten kuulemma pitäisi vaan ajatella että kaikella tällä pinnerryksellä on suuri palkkio; pieni lapsi. Tuntuu niin abstraktilta ajatukselta, että ei kyllä kykene suuresti ammentamaan voimaa moisesta.

Epiduraalin ilmeisen reippaan annostuksen vuoksi en tunne supistuksia enää juurikaan, joten kätilö tutkailee piirturia ja hihkaisee aina milloin tarvitsee alkaa pinnistelemään. Hän muistuttaa miten pitää hengittääkin, koska en tasan just nyt jaksa itse muistella mitä synnytysvalmennuksessa sanottiinkaan. Kätilön, synnytyslääkärin ja oman miehen tsemppausjoukko yrittää kannustaa sopivissa kohdin ja vihdoin ja viimein jossain vaiheessa pikkuihmisen pää on näkyvissä. Sittenpä ei juuri kuulukaan kuin PLOP ja koko pieni ihminen on päivänvalossa. Eikä sitä onneksi ährättykään kuin tunti!

Hetken pidätän hengitystä ja koitan tiirailla mitä synnytyslääkäri lapsen parissa puuhaa ja sitten kuuluu se toivottu byyyyäääääääääääää! Samaan syssyyn kuuluu minustakin aika onnellinen yhyyyy. Lääkäri ja kätilö onnittelevat: meillä on pieni poika! Poikanen käy nopeasti näytillä, minkä jälkeen hänet pyyhitään, pikaisesti tarkastetaan ja kapaloidaan. Sitten saankin pienen pipopäisen rullan syliin. Kun synnytyslääkäri on saanut työnsä päätökseen, huone hiljenee ja meidän kolmen pieni perhe saa tunnin ajan ihmetellä ihan uudenlaista kokoonpanoa ja elämän alkua.

Miten ihmeellistä!

Tekstiviestien parvi lehahtaa maailmalle.

Miten hienoa!

Lopulta yhteissessio päättyy - pikkumies kärrätään punnittavaksi, mitattavaksi ja tarkastettavaksi. Mies pääsee osaksi aikaa mukaan tallentamaan todistusaineistoa. Tuore äiti torkkuu tovin kunnes hänet jo pistetään jalkeille ja lopulta kärrätään synnytyksen jälkeiselle osastolle, taas omaan privaattiin huoneeseen. Vihdoin uupumus ottaa yliotteen ja mama vetää unta palloon herätäkseen piiiitkän ajan päästä siihen, kun pienoinen tuodaan takaisin vierihoitoon.

Nyt on aikaa tutkia ja laskea pienet sormet ja varpaat, silitellä hienoista tukkaa, kuunnella hentoista tuhinaa ja ihmetellä miten tällainen pieni ihmistaimi onkaan meistä tullut.

Miten kummallista!

Miten ihanaa.