sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Helmiä sioille...



















...no sioille tai tavan kansalaisille, täältä niitä enivei pesee! Ja hyvin muuten pesikin; kaikenkirjavia helminauhoja, dublooneja eli kolikoita, frisbeitä ja muuta rekvisiittaa satoi paraatilaivoista siihen malliin, että kotiin asti niitä kulkeutui kassillinen. Älkääkä vaan kysykö mitä ihmettä niillä nyt sitten muka tekee?!?

Palataan siis ajassa kuukausi taaksepäin, jolloin olimme viikonloppureissussa New Orleansissa, viereisessä Louisianan osavaltiossa. Mulle iski joku viimeisen raskauskolmanneksen hyperventilaatio ja oli vaan pakko päästä jonnekin minireissuun. Apuva! Nyt jos koskaan, kohta sitä saa todennäköisesti mökkihöpertyä ihan riittämiin täällä omissa kotinurkissa!
Miestä ei onneksi tarvinnut kovin pitkään ylipuhua, kun oli jo hotelli varattuna, auto tankattuna ja nokka suunnattuna kohti piiiiiitkää ja puuduttavaa matkaa.

Reissuun lähdettiin siis aamuvarhain lauantaina 21.2. Ensin vietiin kissa hoitolaan ja koira perhehoitoon kummivanhemmillensa ja sitten hyvä asento, sopiva ote kaasupolkimeen ja menoksi. Puuduttavaa menoa riittikin sitten koko päiväksi, sillä kahdeksisen tuntia kesti taittaa matkaa ensin Dallasista suoraan itään Louisianan rajan yli ja sieltä Shreveportin nurkilta hiljalleen etelään-kaakkoon kohti osavaltion pääkaupunkia Baton Rougea ja lopulta Mississippin rannalle New Orleansiin. Taival oli pitkä ja aivan käsittämättömän tylsä: Teksasin puolella tuijoteltiin lähinnä peltoja ja metsää ja Lousianan puolella alkoi olla rämeitä toisensa perään. Jossain välissä joku pieni tuppukylä, jossa kasvatettiin rapuja. Gee.

Hotelli löytyi ihmeen vaivatta, vaikka jouduimme ottamaan sen vähän kauempaa. New Orleansissa oli nimittäin parhaillaan menossa Mardi Gras -karnevaaliaika ja nimenomaan sen loppuhuipennusviikonloppu, joten porukkaa oli kylässä kuin pipoa ja keskustan hotlat siten ihan tuhannen tukossa. Kyseinen karnevaaliaika oli huipentumassa seuraavana tiistaina (
Mardi Gras = Fat Tuesday), josta oli seuraavana päivänä alkava paastonaika.











New Orleans on tämän maan mekka mitä tulee Mardi Gras -juhlallisuuksiin, eikä sitä todellakaan voinut olla huomaamatta. Päivät pitkät kulki kaupungin läpi mitä erikoisempia paraateja marching bandeineen, cheerleadereineen, orkestereineen, kuuluisuuksineen ja tietenkin paraatialuksineen, joista hihkuvalle yleisölle syydettiin erinäistä karnevaaliroipetta. Keskustan ehkä tunnetuin alue,
French Quarter alias ranskalainen kortteli, oli puettu kauttaaltaan karnevaaliajan väreihin eli kullankeltaiseen, vihreään ja violettiin ja sen monissa kahviloissa oli tyrkyllä vastaavin värein kuorrutettua King Cakea. Ja jolleivät omat paraativermeet sattuneet tulemaan mukaan, niin putiikista toisensa perään ja kierteleviltä katumyyjiltä irtosi kyllä naamareita, huiskaa, viuhkaa, helmikäätyä ja muuta sälää ihan riittämiin.

Mekin saimme osamme karnevaalitunnelmasta, vaikka raskautuneesta olotilastani johtuen emme juurikaan osallistuneet jokailtaisiin karnevaalihuipentumiin Bourbon Streetillä, kaupungin ehkä kuuluisimmalla kadulla, johon jengi pakkautui iltaisin bilettämään. Sen sijaan nautimme erityisesti ranskalaisen korttelin hurmaavista taloista pitsiparvekkeineen, raikkaasta ja aurinkoisesta säästä sekä tietenkin New Orleansin musteista - jazzista ja järjettömän hyvästä seafood-ruoasta. Kupuun upposi gumboa, jambalayaa, rapuja jos jossakin muodossa, ihanaa ja mausteista kreoliruokaa. NAM! Mä sain tosin siitä johtuen popsia närästyslääkkeitä suunnilleen kourallisen vartissa, mutta kerrankos sitä...



















Kaupungin tunnelma, ihmiskanta ja elo yleensä on jotenkin vieläkin kauempaa kuin kahdeksan tunnin päässä... Paikoin aika tuntui pysähtyneen vähintäänkin vuosisadan taakse. Ja jos ei niin pitkälle niin vähintäänkin vuoteen 2005. Kävimme nimittäin kiertoajelemassa pitkin kaupunkia ja pääsimme kurkistamaan niitäkin alueita, joita taannoinen hurrikaani Katriina kuritti erityisen kovin. Sadat elleivät tuhannet talot olivat tuhannen päreinä - monin paikoin talosta ei tosin jäänyt muistoksi päreitäkään, vain sileäksi huuhdottu betonilaatta. Brad Pittin Make It Right Foundation pystytti tosin vauhdilla uusia taloja ja Harry Connick Jr:n sponssaama muusikoiden kylä kukoisti jo sieviä, uusia pastellinvärisiä taloja. Silti köyhyys ja ihmisten kurjuus oli monin paikoin käsinkosketeltavissa.

Kontrastina kurjuuteen pyörimme myös toisella laidalla kaupunkia, jossa hienot yliopistorakennukset seisoivat uljaana ja niitä ympäröivällä alueella kukki runsain määrin miljoonataloja. Vain joidenkin harvojen talojen seinillä näkyi enää raitoja muistuttamassa siitä, mihin vesi oli yltänyt pahimpaan tulva-aikaan.

Kotiin paahdoimme myöhään maanantai-iltana, ylenkylläisinä herkuista ja uusista kokemuksista. Mielessä vielä aimo annos aitoa etelävaltion tunnelmaa. Ja lievää kiitollisuutta ellei jopa nöyryyttä siitä, että itsellä on asiat aika hyvin. Muutamia fotskujakin tuli reissulta tallennettua.


torstai 12. maaliskuuta 2009

Freeeebiiiiieeeees!

Mikähän siinä on, että kun naiset karauttavat johonkin messuille, niin jokseenkin kaikkiin tuntuu iskevän ihan kauhea vimma täyttää kaikenlaisia arvontakuponkeja tai ainaskin pudotella käyntikortteja joka toisen ständin arvontalaatikkoon, jos vaikka voittaisi hedelmäkorin, junamatkan, miniristeilyn tai ties mitä. Eikä edes aloiteta puhumaan siitä käsittämättömästä irtotavaran kahmimisesta - kasseihin paiskotaan kaikki mahdollinen ständeistä irtoava kynistä tarrojen ja rintanappien kautta koriste-esineisiin... SAATI sitten mahdollisista karkki- tms. herkkutarjoiluista (nimim. ihan riittävän monilla messuilla erinäisillä ständeillä töissä ollut)...

MUTTA suurin ylläri oli todeta, että ei tämä ilmeisesti olekaan vaan naisten hetkellinen henkinen häiriötila, vaan miehet harrastavat ihan sitä samaa?! Mies oli tuossa taannoin jossain ulkoilmaelämä-/erämessuilla ja eikös se siellä ollut kupongin kumppaneineen täyttänyt. Seuraavalla viikolla alkoikin sitten se puhelimen pirinä... "Olet voittanut sitä ja olet voittanut tätä, upean risteilyn ja viikonloppumatkan ja minireissun Meksikoon jne. jne."

Gee! No yllättäen ei ihan noin poikkeuksellisen hyvä flaksi miehellä ole, vaan kyseessä oli näitä myyntikikkoja että kun menee pariksi tunniksi kuuntelemaan jotain lomaosaketuputusta tai vastaavaa, saa siitä vaivan palkaksi jonkun tuollaisen lomareissupalkinnon. Mä vänkäsin ensin noita vastaan, koska kaikki mikä kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, on useimmiten harhaa, mutta kun tuttavapariskunta on kuulemma useammankin reissun tehnyt tuollaisilla "ilmaislomilla", niin uteliaisuus voitti ja suostuin sitten pariin sessioon mukaan. Noihan on nimittäin just sellaisia, joihin on molempien "perheenpäiden" osallistuttava, ei riitä että mies itse käy siellä kärvistelemässä (mitäs läksi kuponkeja täyttelemään, kikkelis kokkelis).

Ekaks ajettiin johonkin tunnin ajomatkan päähän Lake Tawakonin rantaan, jossa meille esiteltiin uutta, upeaa ja tuhat muuta ylisanaa käsittävää asuinaluetta. Yrittivät kaupitella sieltä tonttia joko sijoitukseen tai ihan omaksi tulevaksi kodiksi. Ihan nasta mesta, mutta intoa tursuavan myyntimiehen suureksi harmiksi sanoimme kiitos ei. Ja aika monta kertaa. Ja vielä jokusen kymmentä kertaa siihen päälle. No, ihan bueno, lähdettiin sieltä mukanamme $50 VISA-lahjakortti (kuulemma bensakuluja varten, mutta se käy siis ihan missä vaan) sekä pidennetty viikonloppureissu Meksikoon.

Seuraavalla viikolla suhattiin keljua keliä uhmaten lähipitäjään kuulemaan kuinka meidän ehdottomasti kannattaa olla ostamatta mitään lomaosaketta vaan ostaa 20 tai vaikka 30 matkan kiinteähintainen lomamatkapaketti. Ja kun ei kauheasta ylipuhumisesta huolimatta siihen lähdetty, löytyi 15 ja 10 matkan paketteja tai vaikka minkälaisia matkavaihtoehtoja. Kunhan vaan päätätte heti ja maksatte jotain nyt heti tähän kiitos. Kolmen-neljän eri myyjän pommituksesta huolimatta tarjosimme vain lämmintä kiitos eitä ja lopulta poistuimme mukanamme matkapaketti vapaavalintaiseen Jenkkilän kohteeseen, sis. lennot ja hotellit...

Oli toisaalta ihan mielenkiintoinen, mutta uuvuttava kokemus. Mun mielenlaadullahan olisi ostettu ties mimmonen matkapaketti ja tontti järven rannalta, mutta mies sentään omaa jonkun kurin, rodin ja järjestyksen ja tyrmäsi kaupittelut sinnikkäästi. Pari ilmaista matkaa olisi nyt sitten tiedossa - ainaskii ehkä vissiin... Kaikkiinhan noihin liittyy jotain pikku kompia ja kommervenkkejä, joten mä en usko minkään ilmaisuuteen ennen kuin olen sellaisella freebie-reissulla käynyt. Tällä hetkellä Pallomaha viihtyy tosin enemmänkin lähempänä kotia ja tulevina viikkoina entistä tiiviimminkin niin, mutta joskos joskus tulevaisuudessa jonkun margaritan palmun varjossa ilmaisreissulla kumoan, ilmoitan kyllä joutuneeni luopumaan edes murusesta skeptisyyttäni.


maanantai 9. maaliskuuta 2009

Fast Forward >>>>

Noni. Täällä tää blogi vaan kieppuu issekseen tuuliajolla kuin kaarnalaiva ikään. Enkä mä ees jaksa välittää. Oon vaan ollut liian 1) väsynyt, 2) nuutunut, 3) ahistunut, 4) mielikuvitukseton, 5) laiska, 6) kiireinen, 7) työteliäs, 8) kirjoitusblokkinen vispaamaan tänne yhtäkään riviä. Ja noista voi valita ihan minkä vaihtoehdon vaan - näissä arpajaisissa kaikki numerot voittaa!

Mutta nyt kuuluu: Piip! Tuo oli siis elonmerkki. Hyvin hatara sellainen, mutta olipahan anyway. Tällä hetkellä kärvistelen ihan törkeän lentsun kourissa, joten koko elossa olo on vaakalaudalla. Jotain kohoumaa taitaa vielä käyrissä sentään olla, ei vielä ihan suoraa viivaa. Mä olen yleensä aika sissi enkä edes sairastele, mutta nyt on tullut todettua, että raskaana olevat naiset sairastavat ihan yhtä huonosti kuin miehet. Hirveä piipitys, vinkuna, itsesäälitys ja surkeilu päällä kokoajan. Ihana mies tosin vielä ainakin toistaiseksi jaksaa venyä, hoivata, säälitellä ja kantaa pedin pohjalle kuumaa mehua ja täytekakkua :P.

Eli yhdessä koossa täällä vielä ollaan, en ole lähtenyt vielä jakautumaan, kuten ensimmäiset ehtivät jo venyneestä radiohiljaisuudesta päätellä. Tällä hetkellä täällä tosin niiskutetaan nessut märiksi toinen toisensa perään ja yskitään keuhkot pihalle sillä antaumuksella, että jalkoja saa pitää ristissä ja tiiviisti, ettei lirahda pissit saati sitten plumpsahda bebe pöksyyn.

Kulunut kuukausi on viuhahtanut ohi taas ihan huomaamatta. Laskettuun aikaan olisi enää vajaat 2 kk jäljellä - ja mähän en edes suostu ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, että se bebe tulisi sieltä etuajassa - ja pikkuhiljaa alkaa sellainen viimehetken paniikki huuhtoutua rantaan. Äääk! Se ja tää vielä ostamatta! Synnytysvalmennus käymättä! Raskausoppaat lukematta! Varasto ja komerot siivoamatta! Pinnasänky hankkimatta! Peti petaamatta! Tarpeeksi tietoa hankkimatta! Hemmetti! Tätä menoa lapsi huostaanotetaan ennen kuin se on syntynytkään!

Viime hetken fiiliksissä tuli myös pakottava tarve päästä johonkin reissuun. Luojan kiitos mies on helposti ylipuhuttavissa, eikä mun tarvinnut edes kovin pitkään renkuttaa kun päätettiin tehdä äkkimatka New Orleansiin. Siellä olikin sopivasti Mardi Gras -karnevaaliaika meneillään, joten pidennetty viikonloppu oli mukava ja menevä. Ehkäpä saan nuo fotot kohta ulostettua kamerasta ja pistettyä jotain omaakin postausta asiasta...

Muuten kulunut kuukausi on ollut aika työntäyteinen. Olen notkunut töissä toisinaan luvattomankin pitkiä päiviä, joten jossakin uupumuksen ja migreenin välimaastossa päätin viimeinkin että aloitan äitiyslomani 1.4. Täällähän ei mammalomaa pahemmin tunneta - synnyttämään lähdetään parhaimmillaan suoraan duunipaikalta ja takaisin sorvin ääreen palataan heti kun kyetään, yleensä kuitenkin 6-8 viikon kuluessa. Mä meinaan kuitenkin ottaa enemmän suomalaismallisesti ja olla ihan aikuisten oikeasti mammalomalla. Ainakin valtaosin...

Kun ei töi-töissä, kirjastotäteilyssä ja kirkon kuvioissa vielä ole ilmeisesti tarpeeksi hommaa, koin jonkun ihme aktivismipuuskan ja päätin alkaa opiskelemaan espanjaa. Tosta noin vaan! Täällähän sitä kuulee kaikkialla ja harmittaa kun olen ihan totaaliummikko, joten pitihän tilanne korjata. Sopivasti alkoi SNY:n espanjan 10 h alkeiskurssi, jossa ollaan edetty jo puoliväliin. Vähän vielä tsemppausta vaatisi tämä opiskelu omalla ajalla, mutta kyllä täältä jo jotain mitäkuuluuta tulee suht luontevasti.

Ystävänpäiväkin oli ja meni - me ei jaksettu oikein tsempata tänä vuonna, vaihdettiin vaan kortteja, mä sain puskan feivörittikukkia ja hemmoteltiin itseämme ulkoruokinnalla ja leffalla. Siinäpä se. Kavereille ei tullut juuri mitään toivoteltua, tosin mun olemattomalla yhteydenpidolla alkaa olla jo kyseenalaista että onko sellaisia enää edes olemassa...

Helmikuussa oli kyllä kaikkea muutakin kivaa tapahtumaa. Ystävä sai pitkään ja hartaasti odotetun lapsensa, toinen täytti 50-vee ja päästiin yllättämään hänet aivan totaalisesti maanantaiaamuisella serenadillamme, vietettiinpä taas erään ystävän babyshowereita (täällä ON menossa jokin yli äyräidensä menevä beibibuumi) ja SNY:kin kokoontui kevätpartyjen merkeissä. Pippaloissa oli kivaa ja herkkuja riitti ähkyyn asti. Mua jopa lahjottiinkin, sillä sain aktiivisen suomalaishenkilön vuosittaisen Hanna-palkinnon. Jee :D!

Muutoin maa makaa entiseen malliin. ISOJA juttuja täällä on ollut mm. SuperBowl, joka meni meiltä ohi jotenkin kokonaan. Ei vaan jaksanut syttyä. Satuttiin olemaan samaisena iltapäivänä kaupassa ja myyjä jotain selvitti et nyt sit äkkii himaan kattoo SuperBowlia. Musta tuntui että se katsoi meitä vähän pitkään kun kysyttiin että ketäs siellä finaalissa pelaakaan tänä vuonna... Joillakin rintamilla tämä amerikkalaistuminen on siis vielä pahasti vaiheessa.

Sen sijaan uuden pressan virkaanastujaisia tuli seurattua vähän paremmin. Erittäin iloisesti vilkutimme hei-heit telkkariin entiselle pressalle, joka poistui helikopterillaan horisonttiin. Tosin se horisonttihan on sitten täällä Teksasissa, mutta ei sentään ole vielä Bushin poikaan näillä nurkilla tullut törmättyä.

Multa puuttuu vieläkin se olennainen reality-fanitusgeeni, joten multa on mennyt ihan ohi nämä töllön supersuosikit; American Idolshan alkoi taas ja on ties kuinka pitkällä, The Bachelor sai puoliskonsa ja tänään alkaisi taas parketin partaveisten uusi kausi eli Dancing with the Stars. Mun tv:n seuranta on jäänyt jo tosi vähälle, 24:stäkin alkoi jo alkuvuodesta uusi kausi - tällä hetkellä boksissa on jo 11 jaksoa ko. sarjaa tallennettuna ja joka ikinen niistä vielä katsomatta... Noh, ehkä tää on vaan henkistä valmentautumista tulevaan, jolloin arjet taitaa täyttää ihan jokin muu kuin telkun tuijotus... Paitsi et mä olen kyllä tilannut sellaisen lapsen, joka on kiltti, helppo ja hyvin nukkuva ;). Joskus tosin noissa tilauksissa on kuulemma ollut toimitusvaikeuksia, että jotain muutakin saattaa olla sen sijaan tulossa.

Nyt tää vois kuitenkin olla kunnon sairastaja ja mennä tohon petiin tuijottaa sitä telkkua... Vi hörs! Tai no pitäis vissiin sanoo ennemminki vaiks et hasta luego!